Harry Potter, rekisteröidyt hahmot, tapahtumat ja paikat kuuluvat J.K. Rowlingille. Tämä fanfiction on arkistoitu eepposeen.

Draco Sinister :: luku 11
kirjoittanut Cassandra Claire
suomentanut mena
ikäraja: PG-13
genre: drama/action/adventure
summary: Kun Hermione kaapataan, Harryn ja Dracon täytyy yhdistää voimansa pelastaakseen hänet tuhat vuotta vanhalta pahuudelta, joka uhkaa koko velhomaailmaa. Kirottuja demonimiekkoja, lemmenjuomia, aikamatkustusta, ankeuttajia, lentäviä lohikäärmeitä, ja kaikki kuolevat ainakin kerran, paitsi silloin kun he eivät kuole.

Vastuuvapaus: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden © ja ™ kuuluu mm. seuraaville tahoille: Bloomsbury Books, Scholastic Books, Raincoast Books ja Warner Bros. Inc. Osa suomenkielisistä sanoista on kääntäjä Jaana Kaparin käsialaa ja © kustannusosakeyhtiö Tammi.

A/N: Tässä teoksessa on lainauksia elokuvista ja tv-sarjoista, tarinoista ja näytelmistä, romaaneista ja filmeistä. Ne kaikki on mainittu kunkin kappaleen lopussa. Listaa voidaan jatkaa tarvittaessa. Keräilen hassuja lausahduksia kuin pussirotta, enkä aina tiedä, mistä ne tulevat. Joskus teen lähdevirheitä silkkaa tietämättömyyttäni tai unohdan asioita vahingossa. Kerro minulle, niin lisään lähdetiedon.

* * *

Luku 11 - Järjen nukkuessa

Järjen nukkuessa hirviöt tulevat esiin.

* * *

"Tarvitsen apuasi", Sirius Musta sanoi.

Sanaakaan sanomatta Kalkaros sulki oven Siriuksen nenän edestä.

* * *

Kotikolon alla olevissa käytävissä oli niin tahmean kosteaa, että Ginnystä tuntui kuin jokainen hengenveto olisi täyttänyt hänen keuhkonsa vedellä. Hän kuuli Ronin, Hermionen ja Charlien tulevan takanaan yhä syvenevien lätäköiden halki läiskytellen ja Ronin mutisevan samalla itsekseen. He juttelivat keskenään, mutta Ginny ei osallistunut keskusteluun. Hän keskittyi seuraamaan sitä hyvin heikkoa ja hellittämätöntä kiskovaa tunnetta rintakehässään, joka veti häntä eteenpäin.

"Siis mitä Helga Puuskupuhille oikeastaan tapahtui?" Charlie kysyi. Hän piteli taikasauvaansa korkealla heidän päidensä yläpuolella ja valaisi heidän edessään olevaa reittiä. Hän oli heistä kaikista kuivin, sillä hänen karkeat lohikäärmeennahkahousunsa olivat vedenpitävät.

"Luihuinen tappoi hänet", sanoi Hermione, joka oli ei enää yrittänyt pysytellä kuivana vaan läiskytteli lätäköiden läpi ikäänkuin olisi nauttinut siitä. "Hän tappoi myös Godricin. Ja Rowenan, mutta ei tahallaan. Ei sillä", hän lisäsi kiireisesti, "että se tekisi tappamisesta oikeutettua. Kunhan mainitsin."

"Nähtävästi murhaaminen ei ollut hänelle ainoastaan työ vaan myös harrastus", sanoi Ron vilkuilleen edelleen ympärilleen hämähäkkien pelossa.

"No, hän oli sotapäällikkö", sanoi Hermione. "Hänellä oli oma armeija. Hän tappoi ihmisiä kaiken aikaa. Ehkäpä hän vain", hän värähti, "pääsi veren makuun."

"Puhumattakaan", puuttui Charlie väliin, "että kun pystyy pistämään kokonaisen kaupungin maan tasalle hetken mielijohteesta, taipumus hiljaiseen pohdiskeluun ja asioiden katsomiseen toisten näkökulmasta on harvoin tarpeen."

"Se on totta", Hermione myönsi.

Ginny pysähtyi äkkiä ja muut hänen perässään. He olivat kohdassa, jossa käytävä jakaantui kolmeen haaraan: vasemmalle, oikealle ja suoraan eteenpäin.

"Mitäs nyt, Gin?" Ron kysyi.

"En oikein tunne, mihin suuntaan pitäisi mennä", sanoi Ginny hieman hermostuneena. Kiskova tunne oli hävinnyt sillä hetkellä ja hänelle tuli yhtäkkiä kylmä ja kostea olo.

"No, on kai sinulla jokin aavistus", sanoi Ron kärttyisästi.

"Ron", sanoi Charlie varoittavaan äänensävyyn.

Ginny pudisti päätään. "Ei, minä..."

"No, mennään sitten suoraan eteenpäin", julisti Ron ja paineli Ginnyn ohi. Ginny epäröi hetken ja oli seuraamaisillaan Ronia, kun tämä äkkiä katosi otettuaan vain parikymmentä askelta käytävää eteenpäin.

* * *

"Ja sinä luotat häneen?"

Draco pyöräytti silmiään, kun Harry sihahti hänen korvaansa. He seisoivat rinta rinnan kivisen käytävän seinää vasten painautuneena vanhan vankisellinsä ulkopuolella. Fleur oli käytävän toisessa päässä ja tiiraili peloissaan nurkan taakse.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Harrya. Malfoyn kartano oli vanha kuten Tylypahkakin, mutta tämä paikka oli ikivanha; aika tihkui kylmyyden lailla sen kivirakenteista. Hämäräkin se oli - soihdut paloivat telineissään seinillä, mutta niitä ei ollut paljon eivätkä ne valaisseet kirkkaasti. Fleur oli kertonut heille, että he olivat metsälinnassa, jossa Hermionea oli pidetty vankina; Draco oli jopa väittänyt tunnistavansa edelliseltä vierailultaan käytävän, jossa he nyt olivat, mutta sitten hän oli pysähtynyt, räpäyttänyt silmiään, pudistanut päätään ja sanonut: "Linna on kyllä sama mutta se näyttää... erilaiselta."

Harry oli päättänyt, ettei Dracosta kannattanut välittää, ellei hän aikonut sanoa jotain hyödyllistä.

"Suunnilleen yhtä paljon kuin pystyisin heittämään Hagridia. Herää jo, Malfoy. Hän on bimbo ja poikahullu, mikä saa sinut uskomaan, että hän pystyisi keksimään niin monimutkaisen pelastussuunnitelman?"

"Hän osallistui kolmivelhoturnajaisiin", Draco huomautti järkevästi.

"Niin minäkin, ja sinusta minun suunnitemani ovat aina roskaa."

"Kaikki suunnitelmasi ovat roskaa. Etkö usko, että hän voisi olla pelastus valepuvussa?"

"No, jos niin on, se on tosi hyvä valepuku."

"Mikä tahansa valepuku, johon kuuluu push-upit, kelpaa minulle. Paitsi tietenkin Hagridin kohdalla ja nyt taisin eksyä tosi pimeään mielenkolkkaan... Auta, Potter. Sano jotain."

"Fleur tulee", sanoi Harry ja irrottautui seinästä.

Fleur hymyili heille kiirehtiessään takaisin ja hänen hopeaiset hiuksensa lainehtivat paksuina aaltoina hänen olkapäillään. "Allons-y", hän ohjasti elehtien, että heidän pitäisi seurata häntä. "Käytävä on tyhjä. Mennään."

"Mitä antaisinkaan nyt isäni näkymättömyysviitasta", mutisi Harry, kun he juoksivat käytävää pitkin seinänvierustalla pysytelleen, kiisivät nurkan taakse ja seurasivat Fleuria, kun tämä tempaisi auki suuren oven ja sukelsi sisään. Fleur sulki oven heidän jälkeensä ja nojasi sitä vasten.

He olivat kapeassa porraskäytävässä, jonka kierrerappuset johtivat alas pimeyteen. Oli niin hämärää, että Harry näki Dracon ja Fleurin vain himmeinä varjosilhuetteina, joiden päitä kruunasi hopeainen, majakan lailla pimeydessä loistava hiuskehä. Hän työnsi käden taskuunsa ja tarttui taikasauvaansa -

"Ei", sanoi Fleur hätäisesti ja tarttui Harryn ranteeseen. "Ei taikuutta."

"Miksei?"

"Kaikkialla linnassa on vartijoita. Emme voi ottaa sitä riskiä, että 'älyttäisimme yhdenkään."

"Mutta täällä on pimeää, Fleur. Taitamme niskamme."

Fleur sanoi ranskaksi jotain, jonka Harry vahvasti arveli merkitsevän, että hän oli rupikonnanaamainen hätähousu, ja marssi alas portaita. Draco ja Harry seurasivat hieman epäröiden. Kun he olivat kävelleet portaita kolme kierrosta, he tietenkin löysivät soihdun, joka paloi korkealle seinään ripustetussa telineessään. Fleur nosti sen alas, ja he jatkoivat jonossa alas portaita: ensin Fleur, sitten Draco, sitten Harry soihdun heijastaessa heidän aavemaisesti pidentyneet varjokuvansa kiviseinille.

Porraskäytävä sai Harryn kiristelemään hampaitaan. Kaiteita ei tietenkään ollut, ja viimeistelemättömät kiviaskelmat oli kuin luotu hairahtamiseen. Hän oli aivan varma, että kompastuisi hetekllä minä hyvänsä ja syöksyisi suoraan päin Dracoa. He laskeutuivat juuri kymmenettä ja Harryn toiveiden mukaan viimeistä kierrostaan, kun hän kuuli Fleurin päästävän pienen, henkäisevän kiljahduksen. Harry kurotti kaulaansa, muttei nähnyt Dracon ohitse; Draco huusi äkkiä: "Fleur, peräänny!"

Fleur peruutti nopeasti samaan aikaan, kun Harry saapui portaiden alapäähän ja näki, mikä Fleurin oli säikäyttänyt.

He olivat tulleet porraskäytävän pohjalle, joka päättyi suureen, kiemuraisin lehti-, kukka- ja köynnöskuvioin kaiverrettuun tammioveen. Oven keskelle oli kaiverrettu kasvot: haukannenäiset, synkät ja kapeiden huulien suupielet kohollaan. Kaiverruksen silmät olivat elävät ja ne poukkoilivat puolelta toiselle täynnä vahingoniloa.

Draco astui askeleen alas. "Öhöm," hän sanoi. Ovi katsoi häntä. "Osaatko sinä puhua?"

Ovi narahti hiljaa. Se kuulosti puoliksi ruosteisilta saranoilta ja puoliksi siltä kuin se olisi sanonut: "Ehkäpä."

"Puhut siis englantia?"

"Kyllä", sanoi ovi kärttyisän näköisenä. "No, mitä te haluatte?"

"Haluan, että päästät meidät ulos", sanoi Draco ja kääntyi katsomaan Fleuria, joka nyökkäsi.

"Oletteko ihan varmoja, että haluatte ulos?" ovi kysyi vienon häijysti. "Siellä ei ole kovin miellyttävää. Paljon turvallisempaa täällä sisällä."

"Olemme varmoja", sanoi Harry, joka oli saavuttanut portaiden alapään.

"Tiedätte kai, mihin olette joutumassa -" aloitti ovi, ja sitten Draco liikahti - tarkoituksella vai tahattomasti, Harry ei osannut sanoa - niin että soihdun valo osui hänen vyötäisillään roikkuvalle miekalle. Ovi näytti melkein vetäytyvän taaksepäin. "En tunnistanut teitä", se sanoi Dracolle ja lennähti auki.

Dracon kasvot olivat valahtaneet yllätyksestä ilmeettömiksi, mutta Harry ei kiinnittänyt siihen huomiota. Avoimesta ovesta näkyi kaistale tähtistä yötaivasta ja kapea nurmitilkku - ulkona, Harry ajatteli, vihdoinkin. Hän astui ovesta Dracon ja Fleurin seuratessa.

* * *

Pam.

Kalkaros kuuli oven sulkeutuvan takanaan ja tunsi alkukantaista tyydytystä. Oven heilahtaessa kiinni hän oli nähnyt jonkin muuttuvat Siriuksen kasvoilla, järkytyksen vaihtuvan epäuskon kautta epätoivoksi. Sirius oli ollut niin varma siitä, että Kalkaros auttaisi häntä missä tahansa kurjassa pikku ongelmassaan. Sillä Sirius oli aina ollut yksi heistä, jotka saivat kaiken helposti ilman ponnisteluja ja vastoinkäymisiä; sellainen henkilö, jonka puolesta kaikki uhrautuivat auttaakseen. Sellainen henkilö, jolle maailma oli kysymättä valmiiksi tehty.

Mutta ei se tietenkään ollut täysin totta.

Tajuamatta oikeastaan, minne oli menossa, Kalkaros käveli keittiöön ja tuijotti sokeasti vastapäistä seinää.

Azkaban.

Se oli tehnyt lopun Siriuksen naurusta, sulkenut sen ikuisiksi ajoiksi. Joskus Kalkaros näki unia Azkabanissa lojuvasta Siriuksesta, jonka nauru oli pirstottu parkaisuiksi kuin kirkkaat lasinpalat. Ja siinä kuvitelmassa oli aavistus mielihyvää mutta myös kalvavaa pimeyttä. Se oli outoa - kaikista heistä Kalkaros olisi sanonut vihanneensa eniten Jamesia, vihannut pikemminkin sen vuoksi, mitä hän oli kuin mitä hän teki, sillä siinä missä Sirius nautti Kalkaroksen rääkkäämisestä, hänen kirjojensa piilottamisesta ja hänen häiritsemisestään kokeiden aikana hyräilemällä rivoja lauluja, James vain... ei ollut huomaavinaankaan häntä. Katsoi häntä kuin hän olisi vahemmän kuin nolla;, ei ainakaan kukaan, jolla olisi ollut merkitystä.

Ja sitten James oli pelastanut hänen henkensä, mikä oli ollut pahempaa. Hän muisti, kuinka James oli raahannut hänet takaisin rääkyvästä röttelöstä, heittänyt hänet maahan kiroten puoliääneen Siriusta, ja Kalkaros oli kiittänyt häntä, eikä ollut hänen tapaistaan kiittää ihmisiä, mutta hän oli vielä tärissyt pelosta ja säikähdyksestä, joten hän oli kiittänyt Jamesia henkensä pelastamisesta, vaikkeivat he olleet ystäviä, ja James oli katsonut häntä kylmin harmain silmin ja sanonut: "Olisin tehnyt saman kenelle tahansa."

Ja hän oli vihannut Jamesia sillä hetkellä enemmän kuin hän oli koskaan vihannut ketään tai tulisi koskaan vihaamaan. Mutta James oli kuollut; häntä ei enää kannattanut vihata. James oli kuollut ja Lupin oli säälittävä; vihattavaksi jäi vain Sirius. Sirius, joka ei ikinä ollut katsonut häntä tavalla, joka olisi sanonut, ettei hänellä vain ollut väliä; Sirius, jota James oli rakastanut tavalla, jolla Kalkaros ei voisi koskaan edes kuvitella kenenkään rakastavan häntä itseään. Ei mikään ystävä; ei sillä tavalla.

Pimeän piirtoa hänen vasemmassa käsivarressaan poltti niin kuin joskus kävi, kun hän oli kiihtynyt, ja hänen kätensä tärisivät. Hän istui keittiön pöydän ääreen ja laittoi radion päälle. VRV:n juontajan terävät äänet täyttivät huoneen:

Ministeriö on kertonut lisää uutisia Harry Potterin katoamistapauksesta. Tietojen mukaan myös toinen poika on kadoksissa, Draco Malfoy, edesmenneen Lucius Malfoyn, huomattavan velhoperheen edustajan poika. Molemmat pojat ovat olleet poissa vuorokauden ja Ministeriö kehoittaa kaikkia, joilla on tietoa jommastakummasta pojasta ilmoittautumaan mahdollisimman pian. Sillä välin velhomaailma joutuu kohtaamaan kaamean mahdollisuuden: "Olemmeko menettäneet, pojan, joka eli?" Muita uutisia -

Kalkaros ponnisti jaloilleen kääntäen radion samalla pois päältä ja miltei ennen kuin tiesi mitä oli tekemässä, hän oli kääntynyt ja kävellyt ulos keittiöstä, viilettänyt käytävää pitkin etuovelle ja heittänyt sen auki. Kylmä yöilma tulvi sisään.

Ja Sirius seisoi edelleen etuoven luona pää painuksissa, ei odottamaassa vaan pikemminkin koska hänellä ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Hänen päänsä temmahti pystyyn, kun Kalkaros avasi oven ja hänen silmiinsä syttyi yllätys ja viha ja - toivo.

Kalkaros puristi ovenkahvaa kädessään lujasti ja murahti: "Okei, Musta. Kerro miksi olet täällä tasan kymmenellä sanalla tai aktivoin tällä kuistilla olevan loitotusloitsun, joka lennättää sinut puoliväliin Tylyahoa."

Sirius katsoi häntä niin kuin olisi laskenut kymmeneen eikä se olisi riittänyt. "Koska minä tarvitsen sinun apuasi", hän pakotti itsensä sanomaan hampaiden välistä.

"Siinä oli viisi sanaa."

"Koska minä tarvitsen sinun apuasi, senkin sangen ylimielinen täysi kusipää", hän tiuskaisi menettäen malttinsa. "Haluatko minun anelevan? Sitäkö haluat?"

"Tiedän, että kuolisit ennemmin kuin anelisit minulta mitään", sanoi Kalkaros.

"Niin tekisin", Sirius myönsi. "Mutta minä en ole vaarassa kuolla."

Laskeutui lyhyt hiljaisuus. Sitten Kalkaros astui ulos kuistille ja risti kätensä rinnan päälle. "Puhu", hän sanoi.

Muutamalla lyhyellä lauseella Sirius kertoi Kalkarokselle Lupinista ja mitä Harrylle ja Dracolle oli tapahtunut. "Jos voisin auttaa Remusta", hän lopetti, "hän pystyisi kertomaan lisää Luihuisesta - häntä kutsutaan johonkin kokoontumispaikkaan, hän tietää varmasti, missä se on. Älä näytä epäilevältä - tarkistin asian - kukaan ei ole ikinä selvinnyt kutsusta. Se voisi toimia. Se saattaa olla ainoa mahdollisuuteni päästä Harryn luo ennen kuin on myöhäistä. Ja näen ilmeestäsi, ettet usko minua", Siriuksen ääni nousi useita säveltasoja, "joten sanon sinulle, että jos lähetät minut pois edes kuuntelematta, vannon tulevani takaisin ja varmistavani, että vietät loppuelämäsi imien kaikki ateriasi pillin kautta -"

"Se ei ole tarpeen", sanoi Kalkaros.

Sirius vaikeni ja räpäytti silmiään. "Mitä?"

"Olin kerran väärässä suhteesi", Kalkaros sanoi saaden yllättävää, salaista nautintoa Siriuksen hölmistyneestä ilmeestä. "En ole usein väärässä." Hän levitti oven takanaan auki. "En aio olla uudelleen väärässä."

Sirius katsoi Kalkaroksesta oveen ja takaisin Kalkarokseen kuin ei olisi oikein tajunnut, mitä tapahtui. Sitten nykäisten hartioitaan ikään kuin olisi karkoittanut jonkin pimeän varjon, joka roikkui hänessä, hän käveli kynnyksen yli sisälle Kalkaroksen taloon.

* * *

Harry koki kovan pettymyksen, kun he astuivat ovesta. He olivat tavallaan linnan ulkopuolella mutteivat ulkona. Harry näki olevansa kahden hyvin korkean muurin välisessä tilassa. Muurit kohosivat ylös ja ylös muodostaen välikön, joka jatkui heidän luotaan avoimeen oveen vastapään kaukaisessa seinässä. Käytävää peitti rehevöitynyt, pitkä ja piikikäs ruoho. Hän kurotti niskaansa taakse ja katseli ylös ympärilleen - linna näytti suuremmalta kuin hän muisti ja paljon vähemmän raunioituneelta - sakaraharjaiset rintavarustukset näyttivät suunnattoman torjuvilta pimeydessä, ja niiden väliin oli asettunut tummia hahmoja.

Vartijoita, Harry ajatteli, ja Draco ja Fleur seurasivat hänen katsettaan ylös ja nyökkäsivät. Fleurin kasvot olivat kuunvalossa pelosta kalpeat. "Meidän täytyy varoa noita", hän kuiskasi. "Nuo ovat muodonmuuttajia. Ne ovat Luihuisen olentoja. Jokaisella on useita muotoja, ja ne kaikki täytyy pistää päiviltä, ennen kuin ne voi tappaa." Sitten hän osoitti kapean kujan poikki takaseinän ovea. "Olemme menossa tuonne", hän kuiskasi. Hän katsoi Harrya. "Mene sinä ensin."

He jatkoivat jonossa: Harry, Fleur ja sitten Draco. Ruoho tarrautui heidän vaatteisiinsa. Se oli piikikästä, velttoa ja oudon takertuvaa. Harry värähti, pudisti päätään, katsoi ylös - ja melkein huusi ääneen.

Kolme ankeuttajaa kohosi hänen yläpuolellaan. Kuunvalo väritti niiden mustat viitat raudanharmaiksi ja niiden rupiset, mätänevät kädet kurottautuivat kohti. Harryn huuto tukahtui henkäykseksi ja hän kaatui taaksepäin käsiensä varaan suu kuivana ja sydän kylkiluita vasten hakaten. Hän vilkuili epätoivoisesti ympärilleen etsien Fleuria ja Dracoa, mutta heitä ei näkynyt missään.

Ankeuttajat lähestyivät häntä hitaasti. Harry kömpi polvilleen miettien epätoivoisesti - onnellinen muisto, onnellinen muisto. Hän palautti mieleensä edellisen illan, jolloin hän oli lojunut Kotikolon sohvalla pää Hermionen sylissä ja tämän hiukset olivat valuneet alas heidän ympärilleen. Hän oli kuunnellut Hermionen hiljaista hengitystä. Hän sulki silmänsä. Hermione - ja tiukka, kylmä solmu hänen rintakehänsä ympärillä hellitti hieman - mutta sitten hän ajatteli Hermionea, kun he viimeksi olivat olleet yhdessä Weasleyden keittiössä ja hän oli pidellyt tytön pientä, kauhusta jääkylmää kättä omassaan, ja musta pelko Hermionesta löi hänen ylitseen kuin huimaava vuorovesi ja -

Kädet laskeutuivat raskaasti hänen olkapäilleen ja vetivät hänet taaksepäin.

Suudelma, Harry ajatteli, he antavat minulle suudelman -

Suudella sinua? Olemme hädin tuskin tutustuneet, kuului Dracon huvittunut ääni leikaten hänen aivoissaan olevan kylmän sumun läpi kuin terävä veitsi olisi katkonut villavyyhtiä. Harry räväytti silmänsä auki ja näki Dracon seisovan yläpuolellaan.

Nouse ylös, Draco käski kuulostaen tällä kertaa vähemmän huvittuneelta, ja Harry ponnistautui jaloilleen. Hänen kätensä tärisivät yhä, mutta kylmä sumu tuntui ohentuneen. Tule jo, ja Draco tarttui häntä olkapäästä ja työnsi hänet eteenpäin. Harry otti kaksi askelta, ja ruoho kiertyi itsestään hänen sääriensä ympärille ja kiristyi hänen ihoaan vasten. Hän huusi. Dracon ote hänen olkapäästään kiristyi. Ajattele jotain muuta, hän käski Harrya hätäisesti, ja pysy liikkeessä, ja hän kiskoi Harrya lujaa olkapäästä kohti takaseinää ruohon takertuessa velttona heihin molempiin.

Mitä tämä on? Harry kysyi puuskuttaen.

Painajaisruohoa, Draco vastasi ykskantaan. Se saa sinut näkemään, mitä kaikkein eniten pelkäät. Juju on kävellä suoraan sen läpi eikä välittää kivusta; se helpottaa hetken kuluttua. Mitä hitaammin kuljet, sitä enemmän painajaisia näet.

Ja sinuunko se ei vaikuta? Harry kysyi epäluuloisesti miettien, ettei se tuntunut reilulta.

Se liemi, jonka Kalkaros antoi minulle, auttaa. Lisäksi tiesin, mistä on kyse. Se auttaa myös.

Annas kun arvaan. Isäsi kasvatti sitä teidän kartanossa.

Heti ensimmäisellä oikein, Draco vastasi lyhyesti.

Eikö isäsi koskaan harkinnut rakentavansa sen sijaan vaikka tenniskenttää tai nättiä näkötornia?

Älä irvaile - pimeyden voimien taustani pelasti juuri nahkasi, Potter. Mutta älä huoli, turvaudun varmasti sinun apuusi, kun vastassamme on vaikkapa laatikollinen koiranpentuja.

Harry oli vastaamaisillaan teävästi, kun hän näki Fleurin makaamassa ruohossa selällään. Tyttö näytti tappelevan omien hiustensa kanssa ja kirkui ja moukaroi käsillään ilmaa. Draco polvistui hänen viereensä ja koski hellästi hänen olkapäätään. Fleur älähti ja löi häntä huutaen ranskaksi.

Draco tarttui hänen käteensä ja Harry toiseen. Fleurin paikoillaan pitäminen ei ollut helppoa - hän potki ja kiljui ja näytti olevan valmis myös puremaan. He vetivät hänet nopeasti ruoholta maapläntille muurin juureen. Fleur hiljeni välittömästi ja irroittautui heidän otteestaan huohottaen silmät laajentuneina. Hän tuijotti Dracoa, joka oli lähimpänä. "Oletko kunnossa?" Fleur kysyi väräjävällä äänellä. "Et olekaan kuollut?"

Draco räpäytti silmiään. "En."

Fleur veti vapisten henkeä. "Mitä tuo oli?"

"Älä murehdi siitä", sanoi Harry ja taivutti niskaansa osoittaen ylös hopeanhohtoisilla rintavarustuksilla olevia tummia hahmoja. Ne eivät olleet enää aloillaan vaan liikkuivat hitaasti, päämäärätietoisesti, soihdut kohotettuina... vartijat.

He taisivat kuulla meidän huutomme, hän ajatteli.

Tarkoitat kai että he kuulivat sinun huutosi. Draco katsahti ylös ja tarjosi sitten kätensä Fleurille auttaakseen hänet seisaalleen. Oletko kunnossa?

Fleur nyökkäsi.

"Sitten juostaan", Draco sanoi ja lähti kiitämään täyttä vauhtia Fleurin ja Harryn seuratessa kannoillaan. He lensivät painajaisruohon läpi, saapuivat perimmäisen tornin luo ja sinkosivat ovesta läimäyttäen sen lujaa kiinni takanaan.

He olivat saapuneet himmeästi valaistuun eteishuoneeseen - ikkunoita oli vain yksi ja sekin lähes kokonaan muratin peitossa. Pitkä käytävä kiemurteli pimeyteen heidän oikealla puolellaan. Ponnisteluista ja adrenaliinista vieläkin vapiseva Harry lähti sitä pitkin juoksuaskelin toiset perässään. Tai niin hän luuli. Vain parin sadan askeleen päässä hänen matkansa tyssäsi korkeaan puuoveen. Hän tarttui kahvaan ja kiskaisi; se oli lukossa.

"Fleur, onko tämä oikea -" hän aloitti kääntyen ympäri. Ja räpäytti silmiään. Draco seisoi hänen takanaan uteliaan näköisenä mutta Fleurista ei ollut jälkeäkään. "Malfoy? Missä Fleur on?"

Draco kääntyi yllättyneenä. "Luulin, että hän oli perässäni."

Harry laski kätensä ovenkahvalta. "Meidän täytyy mennä takaisin."

Draco avasi suunsa sanoakseen jotain - ja huuto, joka oli peräisin heidän lähtöpisteestään, kaikui käytävän läpi. Huuto oli terävä ja hätääntynyt, ja ääni kuului ilmiselvästi Fleurille.

Molemmat pojat säntäsivät takaisin pitkin käytävää. He syöksyivät sisäänkäynnille ja pysähtyivät niille sijoilleen. Vartija oli ahdistanut kapeateräistä veistä pitelevän Fleurin seinää vasten. Mies oli pitkä ja pukeutunut raskaaseen viittaan. Hän seisoi selkä poikiin päin kädessään lyhyt miekka. Hänen lepattavassa soihdunvalossa häälyvä varjonsa kynsi kattoa. Fleurin silmät laajenivat, kun hän näki toverinsa ja häneltä pääsi pieni helpotuksen voihkaisu.

Pieni voihkaisu, mutta se riitti. Vartija pyörähti ympäri miekkansa kohottaen ja lähestyi Dracoa ja Harrya.

* * *

Hermionen sydän hyppäsi kurkkuun. "Ron?" hän huusi ja juoksi eteenpäin kiilaten Ginnyn sivuun. Hän kuuli Charlien tulevan takanaan, kun he lähestyivät kohtaa, jossa Ron oli kadonnut. "Ron! Missä sinä olet?"

Hyvin kärttyisä ääni puhui pimeydestä. "Täällä alhaalla."

Charlie kohotti sauvansa Hermionen vierellä, ja valo tulvi käytävään. Epätasaiset seinät paljastuivat kaiverrusten peittämiksi, mutainen lattia jatkui heidän edessään... ja päättyi äkkiä ammottavaan, teräväreunaiseen aukkoon. Hermione kiiruhti aukon reunalle ja kurkisti alas.

Ronin kalpeat, närkästyneet kasvot katsoivat vastaan. Hän näytti olevan täysin vahingoittumaton. Hermione rentoutui helpotuksen vallatessa hänet. "Ron, oletko kunnossa?"

Inhon irvistys levisi Ronin kasvoille. "Mutaa", hän sanoi ykskantaan. "Ja täällä on pimeää." Hän katseli ympärilleen karsastaen. "Voisiko joku heittää minulle taikasauvan? Taisin tiputtaa omani mutaan ja tahtoisin löytää sen."

Hermione heitti sauvansa alas Ronille, joka otti sen kiinni.

"Valois," hän sanoi.

Kirkas valo purskahti sauvasta ja valaisi tilan Ronin ympärillä. Hermionen seuratessa Ronin ilme vaihtui iloiseksi hämmästykseksi. Sen sijaan että olisi näyttänyt tippuneen luudaltaan kesken tärkeän ottelun, Ron näytti tippuneen luudaltaan kesken tärkeän ottelun ja pudonneen täynnä veeloja olevaan porealtaaseen.

"Sinun on tultava tänne alas", hän huudahti.

Hermionen kurkisti epäillen aukon reunan yli. Ennen kuin hän ehti liikahtaa tehdäkseen mitään, Charlie oli loikannut alas kuoppaan Ronin vierelle ja laskeutunut jaloilleen kevyesti kuin kissa. Sitten hän kääntyi ympäri ja kurotti kätensä kohti Hermionea. "Sinun vuorosi. Otan sinut kiinni."

Vedettyään syvään henkeä Hermione hyppäsi. Charlie sai hänet kevyesti kiinni ja laski hänet hellästi maahan. Hermione tukahdutti hymynpoikasen - karkean lohikäärmeennahan kosketus hänen ihollaan muistutti Dracosta.

Hän kuuli Ginnyn hyppäävän perässään muttei kääntynyt - hän oli liian keskittynyt tuijottamaan ympärilleen. Ronin ilme oli ollut aiheellinen.

He näyttivät olevan maanalaisessa holvissa. Lattia oli mudan peitossa, mutta seiniä peittävät kivihyllyt tulvivat arvokkaan näköisiä esineitä - jalokiviä, kultakolikoita, seinävaatepakkoja, hopealautasia, kuppeja ja kulhoja. Tietenkin osa oli mennyt ajan myötä pilalle - kangas mädäntynyt, hopea himmentynyt - mutta suurin osa oli yllättävän hyvässä kunnossa.

Hermione katsoi Ronia, joka tuijotti edelleen järkyttyneenä ympärilleen. Hän saattoi lukea Ronin naamaa kuin kirjaa: Aarre oli täällä alhaalla kaikki nämä vuodet, emmekä me tienneet.

Äkkinäinen myötätunnon aalto vei hänet Ronin vierelle. "Ron..."

Mutta tämä tutkaili jotain kädessään. "Katso tätä." Hän ojensi Hermionelle kolikon; tyttö otti sen erityisemmin kiinnostumatta - ja jäi tuijottamaan. Kolikkoon lyödyt kasvot olivat... tutut. "Se näyttää Harryltä," hän sanoi eleettömästi.

"Se on Godric Rohkelikko", sanoi Ron. "Kyseessä on rohkelikkokaljuuna. Tosi vanha. Ne ovat omaisuuden arvoisia." Hän katsoi sitä haikeana. "Voitaisiinpa näyttää se Harrylle - hänestä olisi ratkiriemukasta nähdä itsensä kolikossa."

"Hän tulee näkemään sen", sanoi Hermione päättäväisesti. Hän sujautti kolikon Ronin rintataskuun ja taputti sen päällä. Silmäkulmastaan hän näki jotain kimaltavaa, joka kiinnitti hänen huomionsa, ja kääntyi poimimaan pikkiriikkisen pyöreän peilin, jossa oli hopeareunukset. Se toi vahvasti hänen mieleensä itseeviot-peilin, paitsi että -

"Minusta meidän ei kannattaisi viedä täältä mitään", sanoi Charlie heidän takanaan. Hermione kääntyi katsomaan häntä. Charlien kasvoilla oli ihmetyksen ja pelon sekainen ilme. Hän työnsi silmiltään sinne eksyneen tummanpunaisen suortuvan ja huokasi. "Tiedän, että se houkuttelee, mutta ikinä ei tiedä minkälaisia loitsuja - Ginny, mitä sinä puuhaat?"

Hermione ja Ron kääntyivät molemmat ja näkivät Ginnyn. Hän seisoi huoneen nurkassa ja tuijotti seinää kiinteästi. Vaihdettuaan katseen keskenään Hermione ja Ron kiirehtivät hänen luokseen. "Gin, mikä nyt?"

Ginny osoitti. Hän katsoi tasaisen harmaista kivilohkareista tehtyä seinää - tai siltä se näytti kaukaa. Läheltä näki, että yksi tiilistä törrötti ulkona. Se oli kalpean hopean värinen, metallinen. Ympäröivä seinä oli paksun pölyn peittämä mutta metallinen tiili oli puhdas ja kiiltävä. Sen reunaan oli syövytetty kapein, kaiverretuin kirjaimin runolta näyttävä lause.

Jos kullasta, niin herttainen, jos kivestä, niin ei mitään, jos lasista niin särkyvä, jos kylmä niin julma.

Ron päästi murahduksen. "Taas arvoitus?"

"Siltä se näyttää", sanoi Charlie, aina varoittava järjen ääni. "Haluaako joku heittää arvauksen?"

Minä tiedän vastauksen, ajatteli Hermione itsekseen mutta katsoi Ginnyä sanomatta mitään.

Ginny epäröi. Hän otti askeleen eteenpäin. Sitten hän kohotti kätensä ja piirsi oikean käden etusormella hopeatiilen yläpuolista seinää puuterin lailla peittävään tomuun sydämen kuvan.

Hermione kuvitteli kuulevansa hiljaista kilahtelua, kuin etäistä musikkia - ja tiili liukui irti seinästä ja putosi Ginnyn ojennettuihin käsiin.

Josta Charlie nappasi sen välittömästi ja kumartui tutkimaan sitä. Se ei ollutkaan tiili vaan sinetöity, suorakaiteen muotoinen hopealipas. Kanteen oli kaiverretty korkokuvio: ihmeotus, jolla oli leijonan ruumis, ihmisen pää ja skorpionin häntä. Häntä oli kiertynyt kyljelleen kääntyneen kahdeksikon muotoon. Ääretön. Olennon jalkojen alla oli rivi latinankielisiä sanoja.

"Mitä tuo merkitsee?" peräsi Ron tuijottaen laatikkoa epäluuloisesti.

"Vapaasti käännettynä se tarkoittaa suunnilleen 'Ilmatyynyalukseni on täynnä ankeriaita'", sanoi Charlie tietävän näköisenä.

"Eikä tarkoita", tiuskaisi Hermione ja otti laatikon Charlien käsistä. "Se tarkoittaa 'Tämä kuuluu ajalle ja pimeyden sijoille.' Tässä on myös joku toinen sana, joka muistuttaa, no, hiukan 'kuolemaa' merkitsevää sanaa... mutta ehkei sittenkään."

"Kuolema?" sanoi Ron. "Öh... kuulostaa sellaiselta käännökseltä, josta pitäisi olla varma ennen kuin..."

"Tulejo", keskeytti Ginny päättäväisesti. Laatikko leijaili Hermionen käsistä ja laskeutui Ginnyn otteeseen. Hän katsahti toisiin ja näki heidän tuijottavan häntä hämmästyneinä ja hymyili rauhallisesti. "Tämä on minun," hän sanoi hiljaisella vakaumuksella ja koski kädellään laatikon sivua. Laatikosta pääsi kirkas ääni ja kansi liukui sivuun laatikon avautuessa kuin kukka. Sisästä loisti kirkas valo, joka valaisi Ginnyn kalpeat kasvot, kun hän kurottui ottamaan laatikosta jotain, joka kieppui ja säihkyi hienoa työtä olevan kultaketjun päässä... jotain tiimalasin muotoista, jotain koristeellisesti taottua ja kaiverrettua...

"Oi", henkäisi Hermione siirtäen katseensa kimaltelevasta riipuksesta Ginnyn säikähtäneisiin kasvoihin. "Se on ajankääntäjä."

* * *

Kun vartija lähestyi heitä, Harry näki järkytyksekseen, ettei se ollut ihminen eikä ihmisusikaan vaan jotain aivan muuta - sillä oli ryppyiset, sian naamaa muistuttavat kasvot ja pitkät syöksyhampaat, jotka työntyivät esiin molemmista suupielistä. Se liikkui ketterästi heitä kohti, mutta Harry oli tuskin ehtinyt ottaa askeleen taakse kun Draco oli kohottanut miekkansa ja työntänyt terän sen kasvojen läpi. Se päästi äänen, joka oli kuin ämpärillinen vettä olisi kaadettu mutalänttiin, kompuroi taaksepäin ja rojahti maahan veren pulputessa sen päästä.

Draco näytti pahoinvoivalta. Harry, joka oli vetänyt oman miekkansa esiin, veti vavisten henkeä ja taputti häntä käsivarrelle. "Hyvin tehty, Malfoy."

"Ei!" huusi Fleur singoten seinästä, jota vasten hän oli ollut painautuneena, "ne ovat muodonmuuttajia, sanoinhan teille -"

Hän oli oikeassa. Dracon ja Harryn seuratessa kauhistuneina lattialla lojuva kuolleennäköinen vartija häälyi ja himmeni ja muuttui kyyristyneeksi suomujen peittämäksi otukseksi, joka ponnahti pystyyn ja kävi jälleen Dracon kimppuun. Säikähtäneen näköinen Draco päästi sen päiviltä jo toistamiseen, ja se muuttui moniraajaiseksi, käärmemäiseksi olioksi. Tällä kertaa Draco löi sen pään poikki miekkailuliikkeellä, jonka Harry olisi tunnistanut, paitsi että tässä vaiheessa Harry oli lakannut seuraamasta, sillä toinen vartija oli saapunut huoneeseen ja loikkasi suoraan häntä kohti.

Harry heilautti miekkaa ja onnistui viiltämään auki olion kurkun. Siitä ei ollut paljon apua, sillä se muuttui välittömästi pitkäksi mieheksi, joka piteli lyömämiekkaa ja haastoi hänet taisteluun. Harry lopetti ajattelemisen ja antoi käsissään olevan miekan tehdä tehtävänsä - hän oli huomannut, että mikäli hän tyhjensi mielensä, miekka tuntui heräävän eloon hänen kädessään, tai pikemminkin Dracosta virtaava tietämys pääsi perille ja pystyi ohjaamaan hänen kättään. Mutta joka kerta kun hän yritti miettiä, mitä oli tekemässä, hän astui väärin tai löi harhaan, jotan hän lakkasi suunnittelemasta ja antoi vaistoilleen vallan poimien tekemiensä liikkeiden tuntemattomat nimet niiden virratessa hänen mielensä pinnan alla: bind, kaksois-bind, kaaritorjunta, riposti.

Hän teurasti nopeasti lyömämiekkamiehen hahmon, joka muuttui sudeksi, joka muuttui suureksi, kettua muistuttavaksi olioksi, joka muuttui kauniiksi, hennoksi, nahkahaarniskaan pukeutuneeksi naiseksi. Viimeisin olomuoto hätkähdytti Harrya niin, että hän kompuroi taaksepäin ja oli vähällä seota askelissaan. Hän oli tuskin ehtinyt räpäyttää silmiään, kun jokin hopeinen viuhahti hänen päänsä yli ja upposi muodonmuuttajan rintaan. Se oli Fleurin veitsi.

Otus rääkäisi, himmeni ja painui kasaan kuin räsynukke; tällä kertaa sen murruttua maahan siitä vuoti mustemaista vihreää verta ja se makasi liikkumatta.

Sydän pamppaillen Harry katsoi Fleuria, joka tuijotti kuollutta vartijaa huumaantuneena. "Kiitti", Harry sanoi ja katsoi Fleurin ohi Dracoon, joka seisoi ensimmäisen vartijan kuolleen ruumiin vierellä kasvot kalpeina ja näytti ihan yhtä järkyttyneeltä kuin miltä Harrysta tuntui.

Tuntiessaan Harryn katseen hän kohotti kasvonsa ja järjesti äkkiä niille lievästi huvittuneen ilmeen. "No", hän sanoi. "Oliko tuossa taistelussa kenenkään muun mielestä jotain... epätavallista?"

Hän virnisti itselleen tyypillisen itsetyytyväisen virnistyksen, jota Harry oli aina halunnut motata.

"Pää kiinni, Malfoy", sanoi Harry väsyneesti.

Sillä välin Fleur oli kumartunut ottamaan veitsensä vartijan rinnasta. "Lisää noita on tulossa", hän sanoi suoristautuessaan ja kääntyi ympäri - ja sitten yllättäen hän kalpeni ja kaatui eteenpäin kontalleen.

"Fleur-" Draco harppoi huoneen halki muutamalla askeleella ja polvistui hänen viereensä. "Mikä nyt?"

Fleur takertui vastaukseksi Dracon käsivarteen. Normaalisti Harry olisi epäillyt, että kyseessä oli jokin juoni, mutta Fleur todella näytti hätääntyneeltä - hän oli valkea kuin paperi ja haukkoi henkeään toinen käsi rintaa vasten painettuna. Vähitellen hänen hengityksensä hidastui ja hän katsoi heihin otsa kimallellen hikihelmistä - ja Harry näki pelon hänen silmissään.

Draco kosketti Fleurin olkapäätä. "Oletko kunnossa?"

Hän nyökkäsi kyeten tuskin puhumaan. "Kyllä - odottakaa vain 'etki."

Draco vilkaisi Harrya. Potter - mene katsomaan saatko tuon oven auki. Käytä taikuutta, jos on pakko. Meidän on päästävä täältä ulos niin pian kuin mahdollista.

Harry nyökkäsi ja meni käytävää pitkin hautoen yhä outoa pelonilmettä Fleurin silmissä. Olivathan he vaarallisessa tilanteessa ja oli syytäkin olla peloissaan, mutta silti... jokin siinä askarrutti Harrya.

Mitä sellaista Fleur tiesi, jota he eivät tienneet?

* * *

Sirius seisoi Kalkaroksen työhuoneessa ja oudot hajut kutittivat hänen nenäänsä. Hajut eivät olleet pahoja, itse asiassa Siriuksesta ne olivat taikuuden ominaistuoksuja: palava piki, hiiltynyt kivi, mystiset yrtit. Paksu, harmaa savu nousi kattilasta, jonka äärellä Kalkaros seisoi, kiemurteli kohti korkeita kattoparruja ja tuoksui oudosti mintulta ja kaalilta. Pöydällä paloi useita liekkejä, joiden ylle oli asetettu paksuja, kuumuudesta punaisina hohtavia kattiloita. Se yhdistettynä kohoavan savun lämpöön sai Siriuksen hikoilemaan vaatteidensa läpi.

Kalkaros sen sijaan näytti melkein palelevan kyyhöttäessään kaapujensa sisässä ja jupistessaan kattilalleen. "Joitain muutoksia täytyy tehdä", hän mutisi.

"Muutoksia?"

Kalkaros katsahti ylös ja nyökkäsi. "Liemi sellaisenaan on tarkoitettu ihmisten hoitoon. Yksi tärkeimmistä ainesosista on ukonhattu (wolfsbane). Luonnollisesti tässä tapauksessa ukonhatulle on löydettävä jokin korvike, sillä tuskinpa se tekisi hyvää ystävällesi Lupinille."

"Tuskin", sanoi Sirius tuntien olonsa epävarmaksi. Liemet eivät olleet koskaan olleet hänen suosikkioppiaineensa. Hän oli pitänyt paljon enemmän muodonmuutoksista, joissa hän oli ollut erinomainen. Hän muisteli erästä keväistä iltapäivää, jolloin hän oli muuttanut Kalkaroksen kattilan lihavaksi, oranssiksi hamsteriksi, joka oli purrut Kalkarosta varpaaseen. Ei, hän käski itseään, älä ajattele sitä nyt...

"Mutta sinä olitkin aina paljon kiinnostuneempi muodonmuutoksista", sanoi Kalkaros ja vilkaisi mustilla helmisilmillään Siriusta, joka hätkähti.

"Öhöm", sanoi Sirius, "niin, niin olin." Ja hän alkoi hiippailla edestakaisin huoneessa yrittäen näyttää siltä kuin hänellä olisi ollut kovasti pohdittavaa. Se ei ollut vaikeaa: Kalkaroksen työhuoneessa oli kylliksi viihdykettä kenen tahansa pohdittavaksi. Kaikenkokoisia kattiloita, lohikäärmeenveripurkkeja, jotka olivat liian kuumia koskettavaksi, pulloittain itkupajun kyyneliä, jauhettua alruunaa lippaissa, jauhettua yksisarvisen sarvea hopeapurnukoissa. Sirius pysähtyi ajatuksissaan tutkailemaan pöydälle umpimähkään kasattuja kirjoja. Yksi osui erityisesti hänen silmäänsä: paksu, viininpunainen opus, jonka selkämyksessä luki kultakirjaimin Demoneja, demoneja, demoneja. Hän otti ja avasi sen. Kaikki, mitä haluat tietää helvetin asukkaista ja paljon, mitä et halua, luki etusivulla.

"Mitä katselet, Musta?" kysyi Kalkaros.

Sirius heilutti kirjaa ilmassa. "Demoneja, demoneja, demoneja - mikä nimi kirjalle."

"Se on kirja demoneista. Miksi muuksi sitä pitäisi kutsua?"

"Kirja demoneista?" Sirius ehdotti selaillen ajatuksissaan sivuja.

"Tavanomainen ja liian moniselitteinen."

"Se oli vain ehdotus -" Sirius keskeytti ja tuijotti kirjan sivua silmät laajentuneina. Hän kohotti päänsä. "Hei - saanko lainata tätä kirjaa?"

"Haluat lainata kirjaani?"

"Kaikuuko täällä?" Sirius sanoi ja sulki sitten kiireesti suunsa. Jokin Kalkaroksessa muutti hänet suunnilleen kolmetoistavuotiaaksi, vaikka hän kuinka taisteli vastaan. Hän ei vain pystynyt olemaan samassa huoneessa Kalkaroksen kanssa kuvittelematta häntä sidottuna nilkoistaan roikkumaan rohkelikkopöydän ylle suureen saliin sanat "Anna pusu, olen irlantilainen" alushousuja koristamassa.

Ei sillä, että Sirius olisi koskaan tehnyt sellaista.

Ei tietenkään.

"Tarkoitan, että kyllä, haluaisin lainata sitä..."

Kalkaros pamautti pitelemänsä mittalasin voimalla pöytään. "Onko sinulla ongelmia demoneiden kanssa?"

"Niinkin voisi sanoa."

"Tyypillistä", sanoi Kalkaros ykskantaan päätään kohottamatta. "Ota kirja jos haluat sen."

"Kiitti", sanoi Sirius. Hän tajusi, että oli ensi kertaa elämässään kiittänyt Kalkarosta jostain. Se tuntui merkitykselliseltä, mutta Kalkaros ei ilmeisestikään ollut edes huomannut. Hän nojasi taaksepäin tyytyväisen näköisenä katse edessään savuavaan kattilaan kiinnitettynä. "Se on valmis", hän ilmoitti.

Sirius työnsi kirjan kainaloonsa ja harppoi kattilan luo. Siinä oleva neste oli lakannut kuplimasta ja asettunut paksuksi, tasaiseksi, hopeanharmaaksi aineeksi, joka heijasteli hieman kuin elohopea tai kuunvalo. Se oli melkein kaunista. Sirius ojensi kätensä -

"Älä koske siihen", sanoi Kalkaros töykeästi.

Sirius veti kätensä loukkantuneena takaisin. "No, anteeksi että olen olemassa."

Kalkaros katsoi häneen tuuheiden, paksujen kulmakarvojen alta mustat silmät ilmeettöminä. "Kukaan ei saa anteeksi olemassaoloaan", hän sanoi. "Et edes sinä."

Siihen Siriuksella ei ollut mitään sanottavaa. Hän seurasi Kalkarosta, kun tämä täytti lasisen, kuparikorkkisen pullon mitallisella kattilan vaaleanharmaata nestettä. Kalkaros ojensi pullon Siriukselle, joka ojensi kätensä ottamaan sen. Samalla liekin valo välähti hänen ranneketjunsa punaisessa kivessä.

"Elämänriipus?" Kalkaros kysyi kulmat kohollaan.

"Harry", sanoi Sirius lyhyesti, otti pullon ja laittoi sen kaapujensa povitaskuun.

"Hyvä että sinulla on se", sanoi Kalkaros lyhyesti.

Hyvä minulle? Sirius ihmetteli. Vai hyvä Harrylle?

Hän katsoi Kalkarosta. Kalkaros katsoi häntä. Sirius tajusi, että hänen asiansa oli hoidettu. Hän oli hieman pökerryksissä. Mitäs nyt?

"Hei", hän sanoi viivytellen, "haluatko tulla mukaan?"

Kalkaros räpäytti silmiään. "Mitä?"

"Ajattelin", sanoi Sirius ihmetellen, oliko hän tulossa hulluksi, "että haluaisit ehkä nähdä liemesi vaikutuksen. Tietääksesi - että se tehosi. Sitä vain."

"Minä valmistin sen. Se tehoaa", liemimestari sanoi kylmästi.

"Ai." Sirius räpäytti silmiään. "No, siinä tapauksessa, minun pitäisi kiit-"

"Älä kiitä minua", keskeytti Kalkaros. "Ajatus sinusta yrittämässä pakottaa tuota liemeä alas puolihullun ihmissuden kurkusta riittää kiitokseksi minulle."

Sirius katsoi liemestä Kalkarokseen, joka ei aivan hymyillyt mutta jolla oli itsetyytyväinen ilme silmien ympärillä. "Ei kai tämä liemi", Sirius sanoi, "kasvata Lupiniin lepakonkorvia tai paiseita tai mitään muita sivuvaikutuksia kuten -"

"Painu tiehesi, Musta", keskeytti Kalkaros kyllästyneenä, ja Sirius, joka tajusi taistelun olevan menetetty, kaikkoontui pullo ja kirja kädessään.

* * *

Ron, Ginny ja Hermione istuivat Kotikolon olohuoneessa. He odottivat Charlien palaavan keittiöstä, jossa yksi taloa vartioineista auroreista testasi ajankääntäjää kirousten varalta.

Ginny odotti Charlieta kärsimättömänä, Hermione luki kirjaa Basiliskeista ihmissusiin: Anglinin suuri taikaeläinkirja, ja Ron tutkaili Fredin ja Georgen lehtikokoelmaa, jonka hän oli löytänyt kellarin lattiakiven alta.

Hermione pudisti päätään Ronille. "Uskomatonta, että luet noita."

Ron virnisti. "Nämä ovat laatujulkaisuja."

"Ron, mikään, mitä pitää lukea sivuttain, ei ole laatujulkaisu."

"Tiedätkö, nämä lehdet ovat tosi vanhoja", Ron huomautti keskustelusävyyn. "Itse asiassa voisin vannoa, että tuo on professori McGarmiwa", hän lisäsi näyttäen lehteä Hermionelle, joka vilkaisi osoitettua sivua sen kummemmin kiinnostumatta.

"Se kyllä muistuttaa vähän häntä", Hermione myönsi. "Kuka olisi arvannut, että hänellä oli kimono ja että hän piti omituisen paljon marmeladista?"

"Tai että hän oli joskus blondi?" puuttui Ginny kurottautuen katsomaan.

Ron kiskaisi lehden äkkiä pois. "Ginny! Sinä et saa katsoa sitä!"

"Miksen?"

"Koska olet tyttö - ja olet liian nuori."

"Hermionekin on tyttö."

"Joo, mutta Hermione on hengaillut minun ja Harryn kanssa vuosikaudet. Hän on jo täysin turmeltunut."

"Ron, minulla on kuusi vanhempaa veljeä. Olen ihan yhtä lailla turmeltunut."

Hermione kikatti. "Ginny, älä sano noin, Ron saa aivoveritulpan."

Ron virnisti hänelle. Sen sijaan, että se olisi saanut Hermionen virnistämään takaisin, hänet valtasikin surunpuuska. Hymyilevä Ron tummansiniset silmät iloisina viiruina - hänen näkemisensä sattui hieman, sillä vaikka Hermionesta oli ihanaa, kun Ron oli lähettyvillä, jo pelkkä hänen äänensä muistutti siitä, ettei Harry ollut mukana. Niin suuren osan hänen nykyisestä elämästään molemmat pojat olivat aina olleet hänen vierellään, Ron ja Harry, Harry ja Ron, hänen alituiset kumppaninsa. Kun hän halusi löytää Harryn suuresta salista, hän etsi automaattisesti Ronia, jonka pituus ja liekinvärinen tukka saivat hänet erottumaan joukosta, ja Harry olisi hänen vierellään. Ronin katsominen nosti eläviä kuvia Harrystä hänen mieleensä: Harry ja Ron repimässä lahjojaan auki jouluaamuna käärepaperin palat ympärillä leijuen; Harry ja Ron yrittämässä kurkkia hänen muistiinpanojaan kirjastossa. Hän muisti, kuinka oli kertonut heille, että joku oli kirjoittanut LÄHETÄ PÖLLÖ RON WEASLEYLLE JOS HALUAT PITÄÄ HAUSKAA tyttöjen vessan seinään vaaksan korkuisilla kirjaimilla, ja Harry oli nauranut niin kovasti, että Ronin oli ollut pakko pidellä häntä pystyssä. Hänen mielessään heitä oli mahdoton erottaa lopullisesti, sillä se olisi sama kuin olisi yrittänyt erottaa Harryn arvestaan tai Dracon pirullisesta huumoristaan.

Ron heilutti kättään hänen kasvojensa edessä, ja hän palasi hätkähtäen todellisuuteen. Hermione yritti hymyillä Ronille, mutta hänen suunsa ei suostunut tottelemaan. Ron näytti uteliaalta. "Mikä hätänä, Herm? Mietitkö taas uniasi?"

"Entä sitten, jos mietinkin? Unilla on merkityksensä", Hermione sanoi lujasti.

"Sanopa muuta", yhtyi Ginny toiselta puolen pöytää. "Yhtenä yönä näin unta, että Draco ja minä..." Hän huomasi Ronin katseen ja kutistui pieneksi.

Ron käytti varoittavaa äänensävyään. "Ginny. Minä en halua tietää."

"Tässä se on", ilmoitti Hermione keskeyttäen. Molemmat katsoivat häntä ilmeettöminä, ja Hermione hymyili kääntäen kirjan niin, että Ginny näkisi kuvan, jota hän katsoi. "Kaiverrus lippaan kannessa - se on mantikori." Hän luki ääneen: "Pelottavalla mantikorilla on leijonan ruumis, ihmisen kasvot ja skorpionin pistävä häntä. Sen valtavat leuat ovat yhtä lailla ainutlaatuiset: niissä on kaksi rivistöä veitsenteräviä hampaita ylhäällä ja alhaalla, jotka menevät limittäin kuin kamman piikin, kun peto sulkee suunsa. Hampaat voivat repiä riekaleiksi, ja mantikorin sanotaan nauttivan ihmisillä mässäilystä. Kaikkein vaarallisin on kuitenkin sen häntä. Mantikorin myrkkyyn ei ole lääkettä, eikä sen kuolettavan piston raapaisemalle uhrille ole apua." Hermione sulki kirjan ja katsoi Ronia, johon teksti näytti tehneen vaikutuksen. "Näetkös, on pahempiakin asioita kuin hämähäkit."

Ginny näytti yllättyneeltä. "Miksi sellainen olisi minun lippaani kannessa?" hän kysyi. "Uskotko, että se tarkoittaa, että siellä sisällä on jotain pahaa?"

"Ilmeisestikään ei", sanoi Charlie palatessaan keittiöstä ajankääntäjä kädessään. "Puhdas kuin pulmunen, minulle sanottiin", hän lisäsi, vaikka katselikin sitä edelleen epäluuloisesti.

Ginny ojensi kätensä ja hänen silmiinsä syttyi valo. "Anna se sitten minulle."

"En", sanoi Charlie lujasti. "En, ennen kuin olen puhunut äidille ja isälle."

"Mutta siinä ei ole mitään kirouksia!" Ginnyn ääni kirahti.

"Tiedän", sanoi Charlie pahoittelevan mutta itsepintaisen näköisenä. "Gin, minä en vain voi. Se ei ehkä olisi turvallista. Jos annan tämän sinulle heiltä kysymättä sen jälkeen, mitä sen päiväkirjan kanssa tapahtui, he -"

"Charlie!" Ginny näytti tyrmistyneeltä. Hän pyörähti ympäri ja katsoi Hermionea, joka sormeili hermostuneesti kaulassaan roikkuvaa lykanttia. "Hermione, sano hänelle -"

"Ginny", sanoi Hermione tiukasti. "Hän on oikeassa."

Ginnyn tummat silmät laajenivat, ja sanaakaan sanomatta hän nousi pöydästä ja harppoi yläkertaan. Hermione kuuli hänen makuuhuoneensa oven pamahtavan kiinni.

Charlie puri huultaan katsellen Ronia ja Hermionea. "Ymmärrättehän, en vain voi -" hän aloitti ja huokasi sitten, kääntyi ja lähti huoneesta sulkien oven perässään.

Hetken oli hiljaista. Hermione työnsi tuolinsa taaksepäin. "Minusta tuntuu, että haluan olla hetken rauhassa", hän sanoi huultaan purren.

Ron katsoi häneen ja hänen suunsa oli mietteliäässä mutrussa. "Uskotko, että ajankääntäjä saattaa todella olla vaarallinen?"

Hermione ei vastannut hänen katseeseensa. "Antaisitko Ginnyn ottaa sen riskin?"

Ron näytti säikähtäneeltä. "Nyt kun sanot noin... en."

Hermione pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään. "Olen väsynyt. Taidan mennä nukkumaan."

Hän tunsi Ronin huolestuneen katseen lähtiessään huoneesta muttei kääntynyt katsomaan.

* * *

Draco nojasi käytävän seinää vasten ja Fleur hänen vieressään nojasi hänen käsivarteensa. Draco oli työntänyt vartijoiden ruumiit nurkkaan ja yritti olla katsomatta niitä. Vaikka hän ei ollut koskaan aiemmin tappanut ketään, hän oli kuitenkin tappanut jotain - hän oli ollut monesti metsästämässä isänsä kanssa ja tappanut kaikenlaisia eläimiä, sekä taikaeläimiä että tavallisia. Mutta hän ei ollut koskaan oikeastaan nauttinut siitä eikä ikinä päässyt veren makuun isänsä tavoin. Hän ei pitänyt tappamisesta. Hän oli siinä hyvä. Mutta hän ei pitänyt siitä.

Ehkä johtui juuri hämärästä ja kuoleman läheisyydestä, että hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi kuolleiden maan; valon, joka oli liian himmeä erotellakseen värit, liikkuvat hahmot, pelottavat kummitusäänet, jotka kuuluivat udun keskeltä. Paikan hirvittävyys iski häneen paljon voimakkaammin nyt kuin silloin, kun hän oli ollut siellä, ja hän tunsi jälleen kituvaa syyllisyyttä - miksi Harryn vanhemmat, jotka eivät olleet koskaan vahingoittaneet ketään, oli tuomittu johonkin helvettiä pahempaan, kun taas hän ilman omia ponnisteluja tai ansioita tuli takaisin ja käveli elävien joukossa?

Fleur keskeytti hänen pohdiskelunsa kieräyttämällä päänsä hänen olkapäätään vasten. Draco katsoi häntä. Fleurin hiukset loistivat kuin hopeakolikon reuna heikossa valossa, ja hänen kasvoilleen oli palannut vähän väriä. Fleur näytti hyvin kauniilta, joskin se, että tämän hiukset olivat niin samanlaiset kuin hänen omansa sai hänet aina kavahtamaan. Hiukset olivat kyllä hienot ja näyttivät tietenkin upealta hänellä itsellään, mutta oikeastaan hän piti enemmän tummista hiuksista.

"Draco", sanoi Fleur hiljaa.

"Niin?"

"Minulla on jo parempi olo."

Draco hymyili itsekseen pimeässä. "Hyvä. Sitten voitkin vapauttaa jalkani kuristusotteestasi. Polveni alkaa olla tunnoton."

"Ai, se oli sinun jalkasi?"

"Ahaa, tästä päästäänkin siihen hassuun 'oletko iloinen nähdessäsi minut vai onko sinulla luuta taskussasi?' -kujeiluun. Anna mennä. Älä välitä jos vain istun tässä."

"Sinä et ole enää yhtään 'auska", Fleur valitti.

"Olinko minä koskaan hauska? Muistuta minua yhdestäkin hetkestä, jolloin olin hauska, sillä taisin missata sen."

"Oletpas, olet aina 'auska", Fleur mutisi liukuen Dracon syliin; kun hän kurotti kätensä, hopainen hiussuortuva kutitti Dracon poskea - ja äkillinen kipu leimahti hänen kyljessään.

"Au", Draco ulvahti ja vetäytyi eroon Fleurista.

Fleur laski kätensä ja näytti yllättyneeltä. "Mikä nyt? Oletko loukkaantunut?"

"Joo, se otus osui veitsellään kylkeeni ennen kuin tapoin sen. Ei siitä tosin jäänyt kovin pahaa jälkeä."

"Vuotaako se verta? Kerroitko 'Arrylle?"

"Kyllä verenvuodosta ja ei Harrylle kertomisesta. Äläkä sinäkään kerro hänelle. Hän vain voivottelisi, ja meillä on kiire."

Fleurin suu muodosti paheksuvan viivan. "No, anna minun sitten katsoa."

Huokaisten antautumisen merkiksi Draco nojasi takaisin seinää vasten, veti takkinsa sivuun ja nosti paidanhelmansa paljastaen haavan, joka leikkasi hänen kylkensä poikki juuri kylkiluiden alapuolelta. Se oli pintapuolinen mutta pitkä ja siitä vuoti edelleen vähän verta. Onneksi hänen musta paitansa oli imenyt suurimman osan verestä, mutta haava näytti siti ilkeältä.

"Draco!" Fleurin silmät laajenivat. "Sinun on annettava minun parantaa se."

"Sinähän kielsit taikuuden."

"Ei sinun silti tarvitse istua siinä vuotamassa kuiviin." Yllättävän ripeästi hän kumartui ja ryhtyi repimään kaapunsa helmaa pienellä veitsellään. Hetken päästä hänellä oli monta pitkää kangaskaitaletta. "Nojaa eteenpäin", hän komensi Dracoa ja polvistuen Dracon reisien molemmin puolin hän alkoi kiertää siteiden korvikkeita Dracon keskivartalon ympärille. Hän sitoi ensimmäisen tiukasti sivulle, kietoi toisen sen päälle, sitoi senkin ja nojasi taaksepäin tarkastellakseen työnsä tulosta. "Mille nyt tuntuu?" hän kysyi.

"Paketoidulta synttärilahjalta."

Fleur mulkaisi häntä terävästi. Draco oli ajatellut Fleurin nousevan hänen sylistään saatuaan siteet paikalleen. Mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikomustakaan siihen suuntaan. Hmm.

"Tarkoitan kiitos", Draco korjasi ja veti paitansa alas.

"Niin minä arvelinkin." Fleur laski veitsen kädestään, mutta ei ottanut toista kättään pois Dracon kyljeltä. "Uskon, että kaikesta huolimatta arvostat sitä, mitä toiset tekevät puolestasi omalla epäarvostavalla tavallasi."

"Saat sen kuulostamaan siltä kuin ihmiset tekisivät jatkuvasti asioita puolestani", Draco sanoi purevasti.

"Eivätkö 'e sitten tee?" Fleur katsoi häntä suurin silmin. "Sinä et taida tosiaankaan tajuta?"

"Tajuta mitä?"

Fleur ojensi kätensä Dracon leuan alle ja kohotti tämän kasvot; kukaan ei ollut tehnyt hänelle niin kuin viimeksi pikkupoikana. Fleur katsahti häneen ja soihdun valo heijastui tytön posliinimaiselta iholta. Dracoa alkoi huimata kovasti, luultavasti se johtui voimakkaan suloisesta tuoksusta, joka oli peräisin Fleurin hiuksista ja käsistä. Tai mahdollisesti verenhukasta. Draco toivoi, että se johtui verenhukasta.

Fleur nojautui eteenpäin ja suloinen tuoksu hänen hiustensa vaiheilla voimistui. Hänen kätensä kiertyivät Dracon kaulalle, mikä lähetti terävän, kuuman sykäyksen ylös selkäpiitä pitkin. Fleur kumarsi päänsä ja suuteli Dracoa kevyesti suulle ennen kuin alkoi kylvämään pieniä suukkoja pojan kaulaa pitkin.

Draco tiesi, ettei ollut oikein pussailla yhden tytön kanssa ja ajatella toista mutta hän ei voinut olla ajattelematta Hermionea ja sitä tarvetta suudella häntä vaatekaapissa, sitä tunnetta, että jos hän ei suutelisi Hermionea juuri sillä hetkellä, hän saattaisi kuolla. Ja Ginnyn suutelemista, joka tuntui siltä kuin pääsisi äkkiä auringon valoon oltuaan pitkään teljettynä pimeään. Fleur, sitävastoin, suuteli häntä kuin yrittäisi saada hänestä selville jotain. Vaikka oli epäselvää, mitä hän tarkkaan ottaen saisi Dracosta selville työntämällä kielensä kämän korvaan.

Draco tiukensi otettaan Fleurin käsivarsista ja työnsi kovin vastahakoisesti hänet kauemmaksi. "Fleur", hän sanoi varoittavasti. "Pum. Muistathan?"

Fleur hymyili salamyhkäistä hymyä. Draco tuijotti häntä. Tytön poskille oli noussut puna, mutta hän katsoi Dracoa tunteettomasti kuin hän olisi ollut laboratorionäyte; se oli lamaannuttavaa.

"Sinä vaikutat... erilaiselta kuin ennen", Fleur ilmoitti.

Draco oli yllättynyt. "Millä lailla erilaiselta? Paitsi olen tietenkin pitempi ja komeampi."

"Draco... rakastatko sinä jotakuta?"

"Rakastanko jotakuta?" Kysymys vihlaisi Dracoa hieman ja hänestä alkoi tuntua typerältä istua siinä Fleurin käsi paitansa alla, joskaan se, että tyttö katsoi häntä suurin, ihailevin silmin, ei ollut täysin kamalaa. "No, kyllä kai."

"Ketä?"

"Itseäni", Draco sanoi päättäväisesti.

"Tarkoitan jotakuta, jonka puolesta voisit kuolla. Joku, jota ilman et voisi elää."

"Muu kuin minä?"

"Niin", Fleur sanoi.

"Ei sellaista kuin sinä kuvittelet", Draco sanoi varovasti, "ei."

"No," sanoi Fleur, "ehkä sinun pitäisi rakastaa."

"Öhöm." Ääni puhui varjoista. Draco käänsi päänsä ja näki Harryn palanneen ja katsovan heitä kulmat kohollaan. Draco virnisti itsekseen tajutessaan, miltä tilanne näytti: Fleur häntä vasten likistyneenä kädet syvällä hänen paitansa alla. Ei sillä, että asia kuuluisi Harrylle, mutta hänen huvittuneisuuden ja suuttumuksen välinen ilmeensä oli aika hassu. "Öhöm", Harry sanoi uudelleen. "Sori kun keskeytän kutujuhlat, mutta sain oven auki."

"Ihanko totta?" Draco venytteli liikahtamatta. Fleurkaan ei liikkunut mihinkään.

"No, älkää nyt vain kaikki juosko kiittämään minua", tiuskaisi Harry ärtyneen näköisenä.

"Kiitti", sanoi Draco. "Mene nyt pois ja tule takaisin kymmenen minuutin päästä."

Harry näytti tympääntyneeltä. "Okei, muistatko kun olit Draco Malfoy silloin kauan sitten ennen kuin olit Don Juan? Ja sanoit tarkalleen 'meidän täytyy päästä ulos täältä niin pian kuin mahdollista'? Se olit sinä, eikö vain?"

"Rauhoitu, Potter, se oli vitsi", virnuili Draco irroittautuen Fleurista ja nousi seisomaan. Fleur laski kätensä vastentahtoisesti. Hän kumartui ottamaan veitsensä ja lähti kulkemaan sulavasti käytävää pitkin, ja nyt kun hän oli repinyt irti kaapunsa alaosan, Draco näki paljon enemmän hänen sääristään, mikä ei välttämättä ollut täysin ikävä asia -

"Maa kutsuu Malfoyta", sanoi Harry ja heilutti kättään Dracon kasvojen edessä. Draco kohotti kulmaansa hänelle. "Anna mennä, tuijota häntä. Tuijota oikein nälkäisesti ja pitään. No niin. Nyt voitaisiin ehkä jatkaa matkaa?"

"Tiedätkö, hän on oikeastaan... aika erityinen tyttö."

"Joo", virnisti Harry. "Erityisesti hänen -"

Draco pisti kätensä Harryn suulle. "Se oli tarpeeksi sanottu."

Sanoin erityisesti hänen -

"Minä kuulen sinut!" huikkasi Fleur edeltä käytävästä. "Kuulen sinut, 'Arry Potter!"

Draco otti kätensä Harryn suulta ja virnisti.

"Pahus", sanoi Harry.

* * *

Hän seisoi lasimaalausikkunan edessä. Hänen ikkunaan kuvattu sukuvaakunansa heijasti tulipunaisen leijonan varjon kivilattiaan hänen jalkojensa alla ja täplitti hänen tummanpunaisen kaapunsa olkapäät kullanvärisiksi. Hän oli kävellyt edestakaisin mutta seisoi nyt aloillaan kädet ristissä. Helga oli nähnyt hänet harvoin noin musertuneena.

"Godric... mikä hätänä?"

Godric oli hiljaa ja katsoi häntä. "Olen käynyt taistelutantereella", hän sanoi. "En halunnut kertoa Rowenalle mutta olen nähnyt... hirveitä asioita."

"Taistelu on hirveää, olet aina sanonut niin. Ja kun Salazar tekee jotain, hän ei koskaan jätä sitä puolitiehen."

"Hän on koonnut hirviöiden armeijan. Häntä vastaan ei pärjää sotilas eikä tietäjä." Godric vaikeni ja työnsi mustan hiussuortuvan otsaltaan. "Olen lähettänyt vakoojia hänen peräänsä, mutta useimmat eivät koskaan palanneet. Ne, jotka palasivat, kertovat, että kaikki taivaan ja maan merkit ennakoivat hävitystä." Hän kohotti silmänsä Helgaan. "Onko totta, että Rowena ei vieläkään salli häntä tapettavan?"

"Rowena rakastaa häntä."

Godric sävähti. "Yhä?"

"Nämä asiat eivät tottele järjen ääntä." Helga nojautui eteenpäin tuolissaan. "Mutta ei sillä ole merkitystä. Minä uskon vilpittömästi, ettei häntä voi tappaa. Sitä varten hänellä pitäisi olla sydän, jonka lyönnit voisimme lopettaa."

Godric pudisti päätään. "Tiedät minun kantani asiaan."

"On toinenkin tapa. Meidän täytyy kääntää hänen omat voimansa häntä vastaan. Godric, sinun täytyy luvata minulle, ettet lähde hänen peräänsä. Et ennen kuin olemme valmiita. Mitä tahansa hän tekisikin. Lupaa minulle."

Mutta Godric katseli ulos ikkunasta auringonlaskua, jonka värillinen lasi teki entistä punaisemmaksi. "En olisi uskonut sellaista edes hänestä", hän sanoi. "Missä hän on säilönyt niin mustaa vihaa kaikki nämä kaksikymmentäseitsemän vuotta?"

"Viha on vain rakkauden toiset kasvot", Helga kuuli itsensä sanovan, mutta Godric oli kääntynyt ikään kuin ei olisi halunnut kuulla enää enempää ja ojensi kätensä Helgalle.

"Tule", hän sanoi. "Mitä menetettävää meillä on, olemmehan jo hävinneet."

Ginny käänsi levottomasti kylkeään vuoteessa ja hänen kätensä puristivat tyynyä. Äärettömyyden merkit tanssivat kuin salamat hänen silmäluomiensa alla.

* * *

"Osaan minäkin taistella. Tapoin sen vartijan."

"Fleur tappoi sen vartiijan."

"Minä tapoin sen ensin kuudesti!"

"Mutta se ei ollut kuollut, kun päästit sen päiviltä viimeistä kertaa. Joten Fleur tappoi sen."

Harry murjotti ja tömisteli käytävää Dracon perässä.

"Älä murjota. Henkilöksi, jolla on tiineen gnun sulavuus ja koordinaatio, pärjäsit hyvin."

Harry murjotti edelleen. "Minä tapoin sen."

"Epäonnistuminen on noussut päähäsi, Potter. Sinulla on mitättömyydenhulluja kuvitelmia."

"Olisittepa te kaksi 'iljaa", sanoi Fleur unelmoivan toiveikkaaseen sävyyn kuin olisi sanonut: "Voittaisinpa ilmaisen loman Mallorcalla." Hän pudisti hopeista päätään. "Te ette selvästikään siedä toinen toistanne. Miksi vaivaudutte juttelemaan ylipäätään?"

"Tyttö on oikeassa", sanoi Draco hypätessään kahden murtuneen lattiakiven välissä olevan aukon yli ja kääntyi katsomaan, kun Harry seurasi hänen perässään. Käytävä, jota he olivat seuranneet, kapeni kapenemistaan, kun he kulkivat pidemmälle; se alkoi aiheuttaa ahtaan paikan kammoa.

"Myönnä. Rakastat minulle juttelemista. Kuka muu kestäisi sinua?"

"Kestät minua vain koska sinulla ei ole valinnanvaraa", sanoi Draco kepeämmin kuin miltä hänestä tuntui. Hänen mahassaan oli kiemurteleva levottomuuden tunne, ja pahinta oli, ettei hän tiennyt miksi - hän pohti, eikä suotta, kuinka kauan siitä oli, kun hän oli juonut Kalkaroksen antaman mielenvahvistajajuoman.

"Eikö meidän pitäisi olla jo linnan ulkopuolella?" tivasi Harry katsellen ympärilleen, kun he kääntyivät nurkan taakse. Seinät olivat uskomattoman pölyiset ikään kuin kukaan ei olisi kävellyt näissä käytävissä vuosiin.

"Kuljemme puutarhan alapuolella", sanoi Fleur ylimielisen kuuloisena. "Parempi niin."

Harry pudisti päätään. "Miksi niin on parempi?"

"Parempi siksi", Fleur sanoi, "että tulemme pinnalle keskellä metsää, mikä on paljon turvallisempaa. 'Arry! Miten rumasti näytetty Dracolle selän takana. Oi katsokaa, olemme täällä ja -"

He olivat tulleet käytävän päähän, kosteaan matalaan tilaan, joka päättyi suureen, rautavahvisteiseen tammioveen, jossa oli neliönmuotoinen rautakahva. Fleur tarttui siihen, veti - ja lopetti kauhistuneen ilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän polvistui ja kuljetti sormiaan oven ja seinän kosketuskohdassa. "Voi ei", hän henkäisi.

Draco tunsi pistelevän pelon kulkevan selkärankaansa pitkin. "Mitä?"

Fleur kääntyi katsomaan heitä kasvoillaan onneton naamio. "Joku on sinetöinyt oven kiinni timanttilasilla."

"Timanttilasilla?" Draco polvistui hänen viereensä tutkimaan ovea. Fleur oli oikeassa. Hän tunnisti oven reunoja kiertävän sinetöinnin olevan sitä nyt tuttua valko-sinistä lasimaista ainetta, jota hän alkoi vähitellen vihata kostonhimoisesti.

Fleur katsoi häntä siniset silmät suurina ja kauhuissaan. "Tämä on viimeinen ovi", hän kuiskasi. "Se johtaa ulos - 'än on varmasti käskenyt sinetöidä sen kiinni!" Hän tarttui Dracon käteer. "Mitä me voimme tehdä?"

"Murtaa sen", sanoi Harry heidän takaansa. Hän nojasi seinää vasten ja hankasi hihansyrjällään vihreitä veritahroja miekastaan. "Murtaa sen."

Draco kääntyi takaisin Fleuriin päin. "Suojaudu", hän sanoi, tarttui tyttöön ja suuteli tätä lujasti. Fleur rimpuili hänen sylissään hetken ja sulautui sitten suudelmaan. Draco kuulosteli jonkinlaista räjähdystä tai kumahtavaa ääntä, mutta... mitään ei kuulunut. Hän jatkoi suudelmaa vielä hetken ajatellen, että jos jotain kannatti tehdä, se kannatti tehdä kunnolla ja päästi sitten Fleurin otteestaan. Fleur vinkaisi hiljaa ja astui taaksepäin tuijottaen Dracoa.

"No", sanoi Harry kulmat kohollaan, "haluaako joku arvata, missä Luihuinen voisi olla?"

Draco katsoi häntä. "Ei oikeastaan; miksi?"

"Sillä jos ainoa mahdollisuuteni on seistä täällä katselemassa teidän kahden suutelua, taidanpa mennä viettämään laatuaikaa Luihuisen kanssa. Tiedättekö, minusta tuntuu, että hän taisi pitää minusta."

"Älä valita, Potter", sanoi Draco masentuneena. "Yritin tehdä jotain, mutta se ei tehonnut. Meidän täytyy kokeilla jotain muuta." Hän silmäili Harrya hetken mietiskellen.

Harry kohotti kulmaansa. "Et kai aio suudella minua, ethän?"

Draco virnisti hitaasti. "Ehkä aion."

"Minusta sinun tosiaan pitäisi", Fleur sanoi. "'Arry on paljon mahtavampi magidi kuin minä."

"Epätoivon hetki", sanoi Draco ja astui askeleen kohti Harrya. "Sulje silmäsi, Potter, se on hetkessä ohi."

"Minä en sulje silmiäni", aloitti Harry närkästyneenä.

"Ai, haluat suudella silmät auki. Irstasta", sanoi Draco hilpeästi ja tarttui Harrya paidan rintamuksesta.

Harry pyöritti silmiään. "Okei, olkoon. Anna mennä, niin päästään siitäkin."

Mutta Draco oli jähmettynyt paikoilleen. Tuttu kihelmöinti oli alkanut levitä hänen sormistaan, kun ne olivat koskeneet Harryn paitaa. Hyvin tuttu, kammottava tunne. Hän irroitti otteensa ja perääntyi äkisti. "Meidän täytyy palata."

Toiset tuijottivat häntä.

"Meidän täytyy palata", hän sanoi uudelleen, päättäväisemmin tällä kertaa.

"Palata minne?" sanoi Harry. "Uskotko, että on toinenkin uloskäynti?"

"Palata lähtöpaikkaamme, minne muuallekaan?" Draco tiuskaisi.

"Draco, me emme voi", sanoi Fleur epätoivoisen näköisenä.

"Miten niin emme voi? Tulit linnaan jo kerran tätä kautta. Pystyt palaamaan jälleen."

"Enkä pysty!" huusi Fleur selvästi hermostuneena. "Ensimmäisellä kerralla seurasin tuota -" ja hän osoitti smaragdia Dracon miekan kahvassa. "Tein myös jäljitysloitsun luutaani ja jätin sen tämän oven ulkopuolelle, jotta löytäisin takaisin sen luo - mutta Draco, tämä on sokkelo. Jos lähdemme takaisin tietämättä, mitä olemme tekemässä, saatamme 'arhailla, kunnes kuolemme. Etkö nähnyt niitä kaikkia luurankoja käytävissä? Mitä luulet, että niille tapahtui?"

"No, onko sinulla parempaa ideaa?" Draco kysyi.

"Minulla on", sanoi Harry.

Draco kohotti kulmaansa. "Sinulla on suunnitelma? Suo anteeksi, etten pompi ylös alas innostuksesta, mutta saavutuksesi tällä alalla eivät ole aivan huippuluokkaa. No, mikä se on?"

"Yritetään murtaa ovi yhdessä - sinä ja minä - tiedät, että voimamme on vahvempi yhdistettynä, eikä taikominen haittaa nyt, olemme vähällä päästä ulos. Sitä paitsi mitä muita vaihtoehtoja meillä on?"

Draco mietti. Ajatus käsi kädessä seisomisesta Harryn kanssa ei juuri viehättänyt häntä tällä hetkellä ottaen huomioon, että hän alkoi varmistua siitä, että mielenvahvistajajuoman vaikutus alkoi hiipua. Kun he pääsisivät ulos, Fleur voisi siirtää Harryn ripeästi hänen näkyvistään luudanvarrellaan, mutta tällä hetkellä heidän ollessaan ansassa hyvin pienessä käytävässä ilman ulospääsyä - toisaalta Harry oli oikeassa, mitä muita vaihtoehtoja heillä oli?

No. Oli vielä yksi keino. Mutta Draco ei halunnut joutua käyttämään sitä.

Draco ojensi kätensä Harrylle. "Tehdään niin."

Fleur seurasi kulmat kohollaan, kun pojat liittivät kätensä yhteen. Draco pohti, olisiko Fleuriakin pitänyt pyytää ottamaan heitä käsistä, mutta hylkäsi ajatuksen, sillä he eivät olleet koskaan kokeilleet sitä ja sivuvaikutukset arveluttivat häntä. Hän tunsi tutun kylmyyden tulvahduksen, kun Harryn arpi kosketti hänen omaansa; sitten he suuntasivat yhteenliitetyt kätensä kohti ovea ja -

"Alohomora!" huusi Harry.

Valkea valosuihku syöksyi heidän käsistään, iskeytyi oveen - ja kimposi siitä ampaisten takaisin kohti heitä kuin luoti. Draco heittäytyi matalaksi, kun se suihkaisi hänen päänsä yli, ja kääntyi ällistyneenä katsomaan, miten valopallo syöksyi käytävään päästäen teepannun vihellystä muistuttavan äänen ja kimpoili mennessään seinistä pitäen kertakaikkiaan ukkosmaista jylinää.

"Mahtava suunnitelma, Potter", hän sanoi. "Jälleen yksi maailmanmullistaja. Onnittelut."

Harry katsoi häntä ja virnisti äkkiä sen sijaan että olisi käskenyt hänen pitää suunsa kiinni. Harry oli lattiatomun peikossa ja hänen vihreät silmänsä säkenöivät hänen ryvettyneissä kasvoissaan. "Hah! hän sanoi iloisesti. "Sinua vain pännii, että se sotki kampauksesi."

Draco oli vastaamaisillaan, kun uusi puoliksi tuskallinen sykäys kiisi ylös hänen käsivarttaan pitkin ja hän tajusi äkkiä pitelevänsä taas miekkaansa. Hän ei muistanut tarttuneensa siihen.

Hän pudotti miekan nopeasti, nousi ylös eikä ollut huomaavinaankaan Fleurin auttavaa kättä. Hän katsoi vielä kerran Harrya, joka yritti pudistella likaa paidastaan - turhaan. Sitten hän katsahti sinetöityyn oveen ja muisti Harryn vihan pirstaloiman timanttilasilaatikon Lupinin työhuoneessa ja toivoi, että saisi itsensä tuntemaan samanlaista raivoa tai tuskaa tai surua tai jotain yhtä voimakasta, mutta hänen isänsä elinikäisten opetuksien iskostamaa tunteiden hillitsemistä ei voinut hävittää tuosta vain, vaikka hän kuinka olisi toivonut.

Tee se, hän sanoi itselleen. Sinun täytyy. Vaihtoehtoja ei ole.

"Harry", sanoi Draco, ja Harry katsoi ylös vihreät silmät huvittuneina säkenöiden suun kaartuessa hymyyn.

"...Draco?" hän vastasi matkien Dracon etunimellä puhuttelua ja hänen hermostunutta ääntään. "Mitä?"

Draco kuuli verensä sykkivän korvissaan. Miksi tämä on niin vaikeaa? hän mietti raivokkaasti itsekseen. Jos hän oli jossain hyvä, jos oli jokin asia, jota hän oli harjoitellut herkeämättä ja suurella antaumuksella yksitoistavuotiaasta asti, niin se oli Harry Potterin suututtaminen. Ehkei hän ollut harjoitellut sitä kovin paljon kahden kuluneen kuukauden aikana, mutta kaikkina noina vuosina hän oli tiennyt tarkalleen, mihin Harryssa piti iskeä satuttaakseen häntä eniten - sitä ei vain pystynyt unohtamaan.

Vai pystyikö?

"Mitä?" sanoi Harry uudelleen ja nousi jaloilleen yhä hymyillen. "Aiotko kertoa minulle, että menit uudelleen sänkyyn Hermionen kanssa vain suututtaaksesi minut? Sanoit itsekin, ettei se toimi."

"En", sanoi Draco. "En kerro sinulle sitä."

Jokin Dracon äänensävyssä sai Harryn hymyn hiipumaan asteen verran. "Mitä sitten?"

"Kun minä kuolin", sanoi Draco, "näin perustajat."

Harry kohautti olkapäitään. "Tiedän - Hermione kertoi minulle."

"He eivät olleet ainoat haamut siinä paikassa", sanoi Draco ja odotti. Harry ymmärtäisi varmasti, mitä hän tarkoitti. Hän kohotti silmänsä Harryyn ja näki tämän ilmeen: hänen kasvoillaan ei ollut hymyä ja hänen vihreät silmänsä olivat tyhjät; Draco ei kyennyt lukemaan niistä mitään.

Harry ravisti pois mustat hiukset, jotka olivat valuneet hänen silmilleen. "Malfoy? Mitä sinä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että näin vanhempasi, Potter."

Väri pakeni Harryn kasvoilta kuin se olisi sivallettu pois. "Mitä?"

"Kuulit kyllä."

Hyvin hitaasti Harry otti rohkelikkomiekan ja asetti sen nojaamaan seinää vasten. Sitten hän kääntyi takaisin kohdatakseen Dracon. Hänen vihreät silmänsä olivat hämmennyksen ja orastavan epäilyksen tummentamat. "Tuo ei ole hauskaa."

"En yritäkään olla hauska."

"Olet valehtelija", sanoi Harry lyhyesti ja pudisti päätään. "Luuletko, etten tiedä sitä sinusta?"

Draco oikaisi ryhtinsä. Hän aisti Fleurin tuijottavan heitä suurin silmin jossain hänen vasemmalla puolellaan, mutta hänen maailmansa oli kaventunut vain häneen itseensä ja Harryyn - kuten oli ollut vuosikaudet; vain hän ja Harry ja se, mitä heidän välillään oli - kutsuipa sitä sitten vastarinnaksi tai vihaksi tai miksi hyvänsä. Halu satuttaa Harrya niin paljon kuin mahdollista oli kenties hävinnyt Dracosta mutta kyky siihen ei. Se oli itse asiassa vain kasvanut vahvemmaksi. Vielä edellisenä vuonna hän olisi voinut tappaa saadakseen tietää asioita, jotka hän nyt tiesi Harrysta - mille tästä tuntui, miten hän rakasti, mitkä olivat hänelle tärkeimmät asiat maailmassa. Harryn satuttaminen oli ollut hakuammuntaa, mutta nyt se oli yhtä tarkkaa ja selvää kuin kirurgia; eikä Draco halunnut tehdä niin, ja silti hänen täytyi, sillä hänen isänsä oli aina käskenyt häntä harkitsemaan kaikkia vaihtoehtoja ja valitsemaan parhaimman, eikä tämä ehkä ollut paras vaihtoehto mutta Dracon mielestä se oli ainoa vaihtoehto.

En valehtele, Potter. Se on totuus.

Harry ei vastannut heti, mutta hänet näytti valtaavan hämmennyksen ja tuskan ja hämmästyksen aalto. Lopulta hän sai muodostetuksi vapisevan ja hyvin epäuskottavan hymyn. "Luuletko, että menen samaan halpaan kahdesti?"

Draco tuijotti häntä. "Luuletko, että valehtelisin tästä?"

"Tietenkin. Tunnen sinut. Et pysty katsomaan vyötä iskemättä sen alle, vai mitä Malfoy? Mutta tiedän, mitä yrität. Hyvin ajateltu, mutta olit oikeassa äsken - se ei toimi."

Draco tuijotti häntä edelleen. Asia on kuten kerroit minulle aiemmin, Potter. Telepaattisesti ei voi valehdella. Unohditko sen?

Harry kalpeni ja tällä kertaa hänellä ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa.

Draco ei katsonut häneen vaan jatkoi: Kun kuolin, kaikki ei ollut vain pimeää. Jouduin elämän ja kuoleman väliseen paikkaan, jossa murhatut odottavat, että heidän puolestaan kostettaisiin. Se ei ole miellyttävä paikka. Se on harmaa ja kylmä eivätkä aaveet pysty puhumaan toisilleen, ainoastaan eläville ihmisille. Puhuin perustajien kanssa. Kesken keskustelun joku toinen tuli paikalle ja kysyi, olinko Lucius Malfoyn poika. Se oli isäsi.

Nyt Draco kohotti katseensa ja näki Harryn tuijottavan häntä silmät laajentuineina valkeissa kasvoissa. Hänen suunsa liikkui ääntä päästämättä. Ei. En usko tuota. Puhuit isäni kanssa? Sinä?

Draco nyökkäsi. Ja äitisi.

Harry laittoi kädet selän taakse ja tunnusteli seinää taaksepäin nojaten kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia pysyä pystyssä. Sinä valehtelet. Varmasti.

Tiedät, etten valehtele.

En ymmärrä... Harry kuulosti olevan ymmällään. Mikset kertonut minulle?

Puhuin äitisi kanssa. Hän halusi kuulla, millainen olit ja millaista elämäsi oli. Ja Sirius. He kysyivät Siriuksesta. He luulivat sinun menneen asumaan hänen luokseen, kun he kuolivat. He eivät tiedä Azkabanista eivätkä tädistäsi ja sedästäsi tai mistään - he luulivat, että sinulla oli onnellinen lapsuus, silkkaa lentävillä moottoripyörillä ajelua ja kirmailua pellolla suuren, mustan koiran kanssa - säälittävää, tosiaan -

Jokin murtui Harryn kasvoilla, jokin perustavaa laatua oleva tarpeellinen tekijä ja se, Draco tiesi, merkitsi että Harry uskoi häntä; Harry ei olisi näyttänyt tuolta, ellei hän olisi uskonut Dracoa. Ja nyt edessä oli vaikein osuus. Se oli vaikeaa. Vaikeampaa kuin Draco olisi kuvitellut sen olevan - tässähän hän loppujen lopuksi oli hyvä ja sen olisi oikeasti pitänyt olla helppoa. Mutta se ei ollut. Silti hänen oli jatkettava. Koko tämän ajan he ovat olleet siellä, tiedäthän... Koko sen ajan, kun kasvoit ja tätisi ja setäsi väittivät varmastikin vanhempiesi olevan taivaassa; no se ei ollut totta, he ovat odottaneet koko tämän ajan, että joku tulisi ja kostaisi heidän puolestaan -

"Pää kiinni", sanoi Harry ääneen vaarallisen matalaan sävyyn. "Ole - vain hiljaa, Malfoy. Sinä et -"

Mutta niin ei varmaan koskaan tule käymään, sillä ymmäräthän että heidän puolestaan kostavan pitäisi tappaa pimeyden herra, enkä ole varma, että se on mahdollista nyt kun -

"Ulos päästäni", sihisi Harry ja syöksyi seinän luota nyrkit pystyssä kuin olisi aikonut lyödä Dracoa. Draco varautui iskuun, mutta Harry ei huitaissut häntä. Hän vain seisoi tärisevänä paikoillaan. Draco tunsi Harrysta säteilevät vihan aallot, mutta ne olivat erilaisia kuin ne tunteet, jotka Harrystä olivat tulleet, kun Draco oli saanut hänet särkemään Lupinin työhuoneessa olevan laatikon - vain osa Harryn tämänhetkisistä tunteista oli vihaa; ne olivat myrkyllinen syyllisyyden, hämmennyksen, turhautumisen, kauhun ja suunnattoman surun cocktail. Hän ei ikinä anna minulle anteeksi, Draco ajatteli, eikä Hermionekaan, ei tätä, ja hän kieriskeli ajatuksessa samalla tavoin kuin olisi puristanut lasisirpaletta kädessään, painanut sen ihoonsa, antanut kivun leikata käsivarttaan pitkin ja hän kuuli isänsä äänen päässään: Viha vahvistaa sinua.

"Mikä sinussa on vialla, Malfoy?" Harry kysyi yhdellä henkäisyllä. "Miksi helvetissä et kertonut tästä mitään aiemmin? Sinun olisi pitänyt kertoa heti, valehtelit minulle, olet valehtelija - kuten olet aina ollut -"

Mitä sinä olisit hyötynyt siitä? Jos Matohäntä puhui totta Hermionelle ja pimeyden herra on jo kuollut, mitään ei ole tehtävissä, heidän puolestaan ei voi kostaa ja he tulevat olemaan siellä ikuisesti, etkä näe heitä ikinä, et edes kuoltuasi.

Harry jäykistyi ja tuijotti Dracoa silmät villinä raivosta ja jostain muustakin. "Käskin sinun häipyä päästäni", hän sihisi. "Etkö kuuntele?"

Ja he odottavat siellä, että kostaisit heidän puolestaan ja ihmettelevät, miksi et tee sitä - ja luulevat sinun ehkä unohtaneen heidät kokonaan -

"Turpa kiinni!" Ja nyt Harry syöksyi Dracon kimppuun ja tarttui häntä paidan rintamuksesta hakaten häntä lujasti seinää vasten. Hetken Draco luuli, että hän kuuli murtuvan äänen päänsä iskeytyessä kiveen. Sitten hän tajusi, että niin ei ollut - timanttilasiovi Harryn takana halkeili ja säröili. Vielä vähän, hän ajatteli. Vielä vähän -

Harryn silmät olivat vain muutaman sentin päässä hänen omistaan ja niiden pupillit olivat niin laajentuneet, että silmät näyttivät mustilta. "Mitä sinä kerroit heille?" Harry sihisi. "Mitä sinä sanoit vanhemmilleni?"

"Päästä irti minusta, Potter."

"Aioitko ikinä kertoa minulle? Aioitko?"

"Sirius käski minun olla sanomatta -"

"Älä vieritä syytä Siriuksen niskoille!" Harry huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti, ja valtavan repivän rysäyksen saattelemana ovi hänen takanaan lensi sisään. Räjähdyksen äkillinen voima löi heidät kaikki maahan; Draco tunsi maan iskeytyvän lujasti häntä vasten ja lyövän häneltä ilmat keuhkoista. Hän kierähti ympäri satuttaen kätensä timanttilasisiruihin ja nousi istumaan.

Ovi roikkui puoliksi saranoissaan ja heilui voimattomana. Kammion lattia oli peittynyt kiiltäviin timanttilasinpaloihin, jotka muistuttivat jäätiköstä murtuneita paloja. Fleur ponnisteli polvilleen ja hänen vaaleat hiuksensa olivat niille laskeutuneuden kimaltelevien sirujen peitossa. Ja Harry - Harry istui selkä seinää vasten kasvot käsiin haudattuina. Ovi ammotti avoinna hänen takanaan.

Draco katsoi Harrya ja kuuli unensa äänen päässään. Jokaisesta saavutetusta edusta täytyy maksaa jollain tavoin.

Draco nousi jaloilleen. Hän nyökkäsi Fleurille, ja tämä meni Harryn luo. Draco kuuli etäisesti Fleurin kuiskaavan jotain Harrylle. Harry nousi seisomaan. Hän otti lasit päästään ja alkoi hinkata niitä paitaansa katse alas luotuna, mutta Draco näki jopa omilta sijoiltaan, että hän oli itkenyt.

Draco katsoi käsiinsä ja sitten takaisin Harryyn, joka tuijotti yhä lattiaa, niin kuin siihen olisi kätketty kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet.

"Parasta, että mennään", hän sanoi ja sanaakaan sanomatta Harry korjasi ilmeensa ja käveli ovesta ikään kuin ei olisi jaksanut vähempää välittää, mitä toisella puolella oli. Draco otti molemmat miekat ja meni hänen perässään.

* * *

Hermione katsoi käytävää vasempaan ja oikeaan Billin makuuhuoneen ulkopuolella. Ginnyn makuuhuoneen ovi oli kiinni; niin Charlienkin, ja Ron nukkui ylimmässä kerroksessa. Käytävä oli tyhjä. Varovasti hän työnsi kätensä yöpaitansa päälle pukemansa löysän kaavun taskuun ja veti lykantin ulos.

Hän tunsi välittömästi terävän pistelyn leviävän käsivarteen ja olkapäähän. Hän oli tuntenut saman pistelyn lykantista aiemmin samana päivänä aina ollessaan ajankääntäjän lähellä. Ikään kuin ajankääntäjä vetäisi lykanttia puoleensa. Ainakin siltä vaikutti ja siihen Hermione luotti. Vaisto johdatti häntä - mikä sinänsä oli epätavallista, sillä yleensä Harry oli heistä se, joka toimi vaiston varassa, kun taas Hermione suunnisti tutkimuksen ja järkeilyn kirkkaassa valossa. Mutta Harry oli poissa, järkiajattelu näytti hävinneen. Jäljellä oli vaisto, ja Hermione alkoi aavistaa, miten voimakas väline se oli.

Hän kohotti käden, jossa lykantti oli, ja värähti, osittain jännityksestä. Hermione lähti seuraamaan lykantin vetoa, joka vahvistui vahvistumistaan, kun hän lähestyi portaita. Hän ryntäsi ne alas hyvin nopeasti yrittäen olla niin hiljaa kuin mahdollista - onneksi hänen jalkansa olivat paljaat - ja kolisteli pimeään olohuoneeseen. Hänestä tuntui kuin hyvin vilkas ja innostunut koiranpentu olisi kiskonut häntä eteenpäin. Lykantti ei tuntunut välittävän, oliko Hermionen edessä tilaa, kunhan sen oma reitti oli vapaa, mutta hän onnistui pysymään jaloillaan iskien vain kerran käsivartensa hyvin tuskallisesti sohvan karmiin. Hän kirosi mutta jatkoi kulkuaan lykantin vetäessä häntä keittiöön, joka oli pimeä lukuunottamatta rätisevän takkatulen tasaista loimua. Hermione seurasi vetoa takan luo, jossa hän polvistui välittämättä siitä, että nokesi polvensa, ja katsoi ylös savupiippuun.

Hopeainen lipas oli isketty puoleen väliin hormia kahden tiilen väliin. Sysättyään ääniraudan tavoin värisevän lykantin taskuunsa hän kurotti ylös, tarttui lippaaseen ja nosti sen syliinsä.

"Hermione, mitä sinä kuvittelet tekeväsi?"

Hän hätkähti niin rajusti, että löi päänsä takan yläreunaan. Kesti hetken ennen kuin kipu hellitti; kun se hellitti ja hän laski kätensä päätään pitelemästä hän näki Ronin seisomassa keittiön oviaukossa. Ja Ron näytti vihaiselta. Hänen siniset silmänsä säkenöivät ja hänen punaiset hiuksensa törröttivät pään ympärillä kuin kirkkaanpunaiset lieskat.

O-ou, Hermione ajatteli noustessaan ylös. Hän puri lujasti huultaan ja hänen äänensä horjui, kun hän kysyi: "Herätinkö sinut?" Vasta sitten hän tajusi, että se oli tyhmä kysymys, sillä Ron ei ollut yöpaidassa vaan hänellä oli yllään samat farkut ja poolokauluksinen neulepusero, jotka hänellä oli ollut aiemmin samana päivänä. Ronin kädet oli tungettu taskuihin, mutta Hermione näki, että ne oli puristettu nyrkkiin, mikä tarkoitti, että Ron ei ollut ainoastaan vihainen - hän oli raivoissaan.

"Hermione", hän tiuskaisi. "Millä sinä leikit?" Hän harppoi huoneen poikki ja nappasi rasian Hermionen kädestä. "No?"

"Minä vain -"

"Hiiviskelet meidän selän takana? Haluat nähdä, osaisitko käyttää kääntäjää yksin, vaikka se olisi kuinka vaarallista?"

"Ron, minä -"

"Arvasin ilmeestäsi tänään iltapäivällä, että suunnittelit jotain, siksi kysyin sinulta. Mutta et voinut kertoa minulle totuutta. Et halunnut Charlien piilottavan sitä siksi, että se saattaa olla vaarallinen, vaan siksi, että voisit käyttää sitä itse!"

"Älä enää huuda minulle!"

"No, kerro sitten, miksi käyttäydyt näin!"

Hermione oli käskenyt itseään olemaan itkemättä, mutta se ei auttanut. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, mutta ne täyttyivät ja valuivat yli äyräidensä. Katkerat kyyneleet korvensivat hänen poskiaan. "Ei", hän sanoi. "Tällä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi, Ron."

Ron kalpeni raivosta vielä enemmän. Hän tempaisi lippaan rajusti auki ja nosti ajankääntäjän sen sisästä. Hän heitti lippaan kolisten syrjään ja roikutti kääntäjää sen kapeasta kultaketjusta, joka välkkyi ja sädehti tulen loisteessa. "Kerro, mitä haluat tehdä tällä", hän sanoi, "tai vannon heittäväni sen tuleen."

"Ei!"

"Kyllä. Tekisin sen."

Hermione ei voinut epäillä Ronin vakaumusta. Hän nosti päänsä ja maistoi kyyneleet suussaan. "Ajankääntäjää voi käyttää kahdella tavalla", hän sanoi mekaanisesti. "Sitä voi kääntää ympäri ja ympäri, kunnes pääsee haluamaansa ajankohtaan menneisyydessä. Tai sitten siihen voi asettaa tietyn ajan. Tuohon on asetettu."

"Asetettu?" Ron vilkaisi kääntäjää ja sitten Hermionea. "Asetettu mihin?"

Hermione kohautti olkapäitään. "En tiedä. Mutta aion ottaa selville."

Ron pudisti päätään. "Ei. Et sinä. Me. Luulitko, että antaisin sinun mennä yksin?"

Hermione kohotti leukansa. "Ron", hän sanoi. "Minä en halua sinua mukaani."

Ronin leukaan ilmestyi itsepäinen juova. "Mikset?"

Hermione veti väristen henkeä. "Professori McGarmiwa kertoi minulle - kolmantena vuonna -" hän sanoi kiireisesti. "Älä ikinä mene kuin pari päivää taaksepäin ajassa. Että mitä kauemmaksi menee, sitä vaikeampaa on koskaan palata." Hän osoitti kääntäjää tärisevällä kädellä. "Tuo kääntäjä kuului perustajille. Näin, kun he valmistivat sen unessani. Uskon, että se on asetettu tuhat vuotta taaksepäin. Niin - niin minä uskon."

"Mitä?" Ron laski kätensä hitaasti. "Ja sinä aioit silti käyttää sitä?"

"Teen mitä tahansa Harryn auttamiseksi. Perustajat tiesivät, että Luihuinen aikoi palata. Ja he tiesivät, että kuin niin tapahtuisi, perillisten täytyisi keksiä, miten hänet voittaisi. He eivät voineet tietenkään jättää mitään ohjekirjaa meitä varten, sillä mitä he tekisivätkään, se olisi voimakasta, pimeää taikuutta, eivätkä he voineet ottaa sitä riskiä, että ne loitsut joutuisivat vääriin käsiin. Joten he jättivät tämän -" ja Hermione osoitti kääntäjää - "lukittuna paikkaan, josta vain perillinen voisi sen löytää. Ja se vie minut heidän luokseen, ja he voivat kertoa, mitä meidän täytyy tehdä."

"Et voi olla siitä varma", sanoi Ron tuijottaen häntä.

"En niin", Hermione myönsi. "Mutta se on mahdollista, joten minun täytyy kokeilla onneani."

"Ja kuinka ajattelit päästä takaisin? Otitko sitä huomioon suunnitelmassasi?"

"Minä löydän kyllä paluutien", Hermione sanoi itsepäisesti ja elehti kädellään. "Minä -"

Ron tarttui tiukasti hänen ranteeseensa. "Löydät kyllä tien? Tuo kuulostaa tosi loppuun asti mietityltä suunnitelmalta. Etkö välitä yhtään, miten sinulle käy? Haluatko jäädä loppuelämäksesi jonnekin ilman paluukeinoa?"

"Jos tämä vie minut Harryn luo, minä vaikka kävelen takaisin!" Hermione huusi. "Sinä et voisi ymmärtää! Et tiedä, miltä tuntuu -" Hermione puhkesi itkuun nähdessään Ronin ilmeen, joka oli sekoitus loukkantumista ja vihaa.

"Luuletko olevasi ainoa?" Ron huusi takaisin. "Luuletko olevasi ainoa, joka kärsii tai tuntee syyllisyyttä Harryn poissaolosta? Luuletko omistavasi kaiken tuskan, ja sen antavan sinulle oikeuden yrittää korjata kaikki tämä omine nokkinesi? Kaiken, minkä olemme kohdanneet, olemme kohdanneet yhdessä! Aiotko muuttaa sen vain siksi, että Harry ja sinä seurustelette? Luulin, että pystyisimme parempaan."

Hän pyörähti ympäri kuin olisi aikonut rynnätä huoneesta ja Hermione tarttui häntä hihasta yhtäkkiä säikähtäneenä. "Ei se johdu siitä", hän väitti nopeasti vastaan. "Se johtuu tästä." Hän kosketti kaulassaan roikkuvaa lykanttia ja näki Ronin silmien seuraavan liikettä. "Tämä antaa minulle voimia, Ron, magidin voimia. Jos se ei -"

"Ai, tämä johtuukin siis siitä, etten ole magid", Ron tiuskaisi. "Jos olisin Malfoy, et ikinä jättäisi minua kotiin."

"Ron, et ole yhtään niin kuin Draco."

"Ja toivot varmasti, että olisin", Ron sanoi syövyttävällä katkeruudella ja välähdys vanhaa vihaa silmissään. "Luulet tuntevasi minut niin hyvin. Etkö luulekin?"

"Ei kyse ole sinun kotiin jättämisestäsi", Hermione aloitti, ja sitten hänen äänensä särkyi ja hänen katseensa vaelsi Roniin. Hän pohti, mitä Draco olisi tehnyt Ronin sijassa; todennäköisesti hän joko sanoisi jotain, joka saisi Hermionen nauramaan tai sitten hän huijaisi Hermionen jotenkin ottamaan hänet mukaansa. Mutta Ron ei tekisi niin. Hän ei huijannut ihmisiä, ja päinvastoin kuin Draco, kaikki, mitä hän tunsi, näkyi aina hänen kasvoiltaan. Jopa Harry pystyi kätkemään ajatuksensa paremmin kuin Ron. Mutta toisaalta sekä Harry että Draco olivat kasvaneet peittäen tunteensa aikuisilta, jotka eivät rakastaneet heitä ja olivat vähintäänkin vaarallisia; Ron puolestaan oli kasvanut rakastettuna eikä pystynyt kätkemään tunteen tunnetta, vaikka siitä olisi maksettu. Hermione katsoi hänen silmiinsä ja näki suunnitelmiensa murskautuneen tajuten samassa, kuinka itsekäs hän oli ollut.

"Tietenkin tunnen sinut hyvin", Hermione sanoi. "Olet paras ystäväni."

Hetken oli hiljaista. Ron seisoi kädet taskussa ja katseli lattiaa. Lopulta hän nosti katseensa Hermioneen. "Olenko?"

"Tiedät, että olet", Hermione sanoi. "Ja minä olen sinun - luulin - enkö olekin?"

"Olet", Ron sanoi. "Mutta niin on Harrykin. Luuletko, etten tunne syyllisyyttä? Mietin jatkuvasti, että olisin voinut - minun olisi pitänyt - tehdä jotain. Olisi pitänyt tajuta, ettei Charlie ollut ensin Charlie. Enkö tunnekin oman veljeni? Ilmeisesti en. Mietin vain koko ajan, miten paljon vihasin Malfoyta, jotta olisin huomannut."

"Miksi sinä edelleen vihaat Malfoyta niin paljon?"

"En vihaa - niin paljon - enää", sanoi Ron hieman epäröiden. Hänellä oli sama ilme kuin potilaalla, joka aikoo ottaa siteen pois ja valmistautuu kipuun. "Mutta kaiketi siksi, että - olin kateellinen."

"Harryn takia?"

Ron nyökkäsi.

Hermione nojautui eteenpäin ja tarttui Ronia harteista - tai ainakin yritti. Ron oli liian pitkä, joten Hermione sai otteen vain hänen käsivarsistaan. "Ron", hän sanoi hitaasti. "Kukaan ei voisi koskaan, koskaan viedä sinun paikkaasi. Ei minun sydämessäni. Eikä Harryn. Olit ensimmäinen ystävä, joka Harrylla koskaan oli. Hän ei olisi edes tiennyt, millaista oli omistaa ystävä, jos sinua ei olisi ollut. Hän ei olisi oma itsensä - enkä minäkään - ilman sinua."

Ron katsoi alas Hermioneen. "Muttet halunnut minua mukaasi", hän sanoi. "Mistä se kertoo?"

"Vain siitä, etten halunnut sinulle tapahtuvan mitään", Hermione sanoi totuudenmukaisesti toivoen, että Ron uskoisi häntä. "Tunnen oloni vain niin avuttomaksi", hän lisäsi ja sanat tulivat hänen suustaan vihaisena hyökynä. "En voi vaikuttaa asioiden kulkuun - kenenkään luo ei voi mennä, ja kaikkein pahinta on, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä oikeastaan on tekeillä, ja minusta tuntuu, että sinkoamme kohti jotain kauheaa onnettomuutta voimatta pysäyttää sitä. Tunnen olevani nappula jossain valtavassa pelissä, jota en edes ymmärrä." Hän kohotti päänsä ja katsoi Ronia yllättyen tämän ilmeestä. "Miksi sinä hymyilet?"

"Minulle tuli mieleen shakki", sanoi Ron. "Tiesitkö, että jos sotamies pääsee pelilaudan toiselle puolelle, siitä tulee koko pelin voimakkain nappula?"

Hermione niiskahti. "Tiedät, että olen tosi huono shakissa." Hän kurotti tarttuakseen Ronin käteen. "Olin väärässä - tahdon sinun tulevan mukaan - en syyllisyydentunteesta", hän lisäsi nopeasti nähdessään Ronin silmien kapenevan, "vaan koska tarvitsen todella apuasi."

Ronin hartiat rentoutuivat juuri ja juuri havaittavasti. "Okei."

Hermione ojensi kätensä ajankääntäjän saadakseen ja hetken mietittyään Ron antoi sen hänelle. Hermione ripusti ketjun kaulansa ympärille ja sitten pujotti sen myös Ronin pään yli. Hän muisti äkillisesti tehneensä saman Harryn kanssa kolme vuotta sitten. Hän katsoi Ronia, ja ketju painautui hänen kaulaansa. "Valmiina?"

Ron nyökkäsi hermostuneena.

Hermione asetti kääntäjän peukalon ja etusormen väliin ja käänsi sen ympäri.

Ei tapahtunut kerrassaan mitään.

* * *

Ensimmäinen asia, jonka hän huomasi, oli se, kuinka hiljaista oli. Hän oli ollut niin kauan pimeydessä ja räyhäävässä melussa ja hänen äärettömän tarkat sudenkorvansa olivat havainneet jokaisen värähdyksen ja kutsun loputtoman tinnityksen, että hiljaisuus oli suurempi järkytys kuin räjähdys olisi ollut. Hänen viimeisin ihmismuistonsa oli, kun hän oli ollut tyrmän vankisellissä Siriuksen kanssa ja kertonut hänelle, että tämän pitäisi lähteä, lähteä kun aikaa vielä oli...

Lupinin silmät rävähtivät auki. Hän makasi selällään kivipenkillä ja tuijotti kosteaa, kivistä kattoa. Tyrmä. Kaikkialle sattui, joka ikiseen ruumiinosaan, niin kuin häntä olisi kivitetty. Mutta hän tiesi olevansa ehjä. Sen hän tiesi.

Hän käänsi päänsä sivulle hitaasti ja yritti olla huomaamatta kipua niskassaan.

Ja näki Siriuksen. Hän istui maassa penkin vieressä selkä kiviseinää vasten ja jalat levällään. Hän näytti lopen uupuneelta, vielä uupuneemmalta kuin sinä iltana, jolloin hän oli lentänyt moottoripyörällään Atlantin yli ehtiäkseen King's Crossin asemalle ennen Tylypahkan pikajunan lähtöä, mutta hänen silmissään oli valo. "Kuutamo?" han sanoi.

Lupin kierähti kyljelleen ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, kun kipu löi hänen jumiutuneiden lihastensa läpi. "Sirius", hän yritti sanoa ja kuuli oman äänensä tulevan ulos käheänä ja lähes tunnistamattomana, niin kuin sitä olisi rääkätty viimeiseen asti. Hän ryki. Sekin sattui, muttei sillä ollut väliä. Hän nousi istumaan ja katsoi itseään. Hänellä oli yllään samat vaatteet kuin - eilen? Kuinka kauan hän oli ollut suden hahmossa?

"Sirius", hän sanoi jälleen, tällä kertaa voimakkaammin. "Mitä tapahtui...?"

Mutta Sirius oli noussut seisomaan. Hän ojensi kätensä Lupinille, joka tarttui siihen, ja auttoi Lupinin jaloilleen. Sitten hän halasi tätä, niin kuin hän oli halannut sinä päivänä kolme vuotta sitten Rääkyvässä röttelössä, niin kuin veljeä, vaikka sen koommin Siriuksella kuin Lupinillakaan ei koskaan ollut ollut veljeä tai mitään sen kaltaista toisiaan ja Jamesia lukuunottamatta.

"Sinä olet kunnossa", sanoi Sirius hakaten ystäväänsä selkään. "Olet kunnossa."

Lupin irrottautui ja sävähti hieman kivusta. "Niin olen, olen kunnossa. Minuun sattuu kaikkialle niin kuin hevoskotka olisi jyrännyt minut, mutta olen kunnossa. Sirius, kuinka kauan minä...?"

"Kaksi päivää", sanoi Sirius ja hänen mustat silmänsä tummenivat entisestään. "Suunnilleen kaksi päivää."

"Satutinko ketään?" Lupin tunsi kätensä puristuvan viltin ympärille. "Teinkö - mitään?"

"Toin lääkärin katsomaan sinua", sanoi Sirius synkän näköisenä. "Mutta sinä söit hänet.

Lupin tunsi silmiensä laajenevan ja sitten hän nauroi, ja vaikka hänen rintaansa puristikin kivusta, se oli sen arvoista. "Tuo on kaiketi kieltävä vastaus", hän sanoi. "Anturajalka - kuinka sinä osasit - kuinka toit minut takaisin?"

Sirius epäröi ja kurotti sitten taakseen tarttuen pieneen, läpinäkyvään kuparivanteiseen pulloon. "En tuonut. Kalkaros toi. Hän antoi minulle tahdonvoimaa vahvistavan liemen sinua varten."

Lupin tuijotti. "Ihanko totta?"

"Niinh."

"Ja mitä sinun piti tehdä hänelle? Sirius. Olen tosissani. Hän ei olisi tehnyt sitä puolestasi ilman syytä."

"No, minun täytyi suostua juoksemaan alasti Tylypahkan käytävillä huutaen 'Severus Kalkaros rulettaa!' minkä keuhkoista lähtee."

"Mikä sääli, ettei koulussa ole lukukautta meneillään, eikö? Siellä ei tule olemaan ketään ihailemassa alastomia muotojasi."

"Hyvä huomio." Sirius virnisti Lupinille, ja hänen silmiinsä syttyi valo kuten vain harvoin ja harvoille. Lupin muisti ajat, jolloin Sirius oli hymyillyt kaikille. Mutta siitä oli kauan. Hän katsoi taas Siriuksen käsissä olevaa pulloa ja räpäytti silmiään - Siriuksella oli paksut nahkahansikkaat, jotka ulottuivat puoleen väliin kyynärvartta. Ne näyttivät lohikäärmeennahalta. Hänen vasen hihansa oli tosin repeytynyt ja verinen. Minä tein tuon, hän ajatteli ja hänen sydämensä nousi kurkkuun.

"Anturajalka, kuinka sait minut nielemään liemen?"

"Olit tuskin tajuissasi", sanoi Sirius soinnuttomasti. "Ei se ollut niin vaikeaa. Ja lainasin Narcissan puutarhahansikkaita -" hän nosti oikeaa kättänsä ja virnisti - "hän käyttää niitä yleensä etupihan tultasyöksevien kasvien trimmaamiseen."

"Mutta enhän minä purrut sinua?" sanoi Lupin peloissaan. "Enhän?"

Sirius pudisti päätään. "Et. Mistä nouseekin mielenkiintoinen kysymys. Jos olisit purrut, olisinko minä ihmissusikoira?"

Lupin istui penkille pikemminkin uupumuksen kuin minkään muun takia ja virnisti. "Pää kiinni, Sirius."

Sirius hymyili takaisin. Sitten hänen hymynsä hiipui. "Minun on kysyttävä sinulta..." Hän selvitti kurkkuaan. "Muistatko mitään?"

Lupin sulki silmänsä. Salama löi hänen näkökenttänsä halki ja jäi jälkikuvana hohtamaan hänen silmäluomiensa taakse. Musta yö, hopeinen kuunvalo, metsäpolut; linna kohosi pimeydessä mustana valkoista taivasta vasten. Ääni hänen kallonsa juuressa. Tule. Tänne. Nyt. Öisin linnan harjavarustukset olivat sulan elohopean väriset. Vartijat seisoivat niiden väleissä mustisa ja hopeisissa kaavuissa. Hän näki tutut kasvot, kääntyi niitä kohti, aisti petoksen, pimeyden.

Hänen silmänsä revähtivät auki. "Minä muistan", hän sanoi nostaen katseensa Siriukseen. "Muistan kaiken - kutsun - kaiken."

Sirius nojautui eteenpäin. "Minun on paras kertoa sinulle, mitä on tapahtunut."

* * *

Ensimmäinen asia, jonka Draco näki oviaukon toisella puolella oli, että he eivät sittenkään olleet ulkona. He olivat todennäköisesti kaikkein valtavimmimmassa hänen näkemässään huoneessa: suuremmassa kuin suuri sali Tylypahkassa tai tanssisali Malfoyn kartanossa. Seinät olivat vihreäraitaista marmoria ja kohosivat ylös, ylös, ylös - kuinka alhaalla maanpinnan alapuolella he mahtoivat olla? - päättyen niin korkealla olevaan kattoon, että sen yksityiskohdat hävisivät pimeyteen samoin kuin huoneen vastapäisen seinän. Huoneen keskiosa kaartui valtavaksi, ympyränmuotoiseksi painaumaksi, joka ei ollut kyllin syvä tai suuri ollakseen amfiteatteri, mutta ei se muistuttanut mitään muutakaan. Se oli tyhjä.

Harry harppoi ympyränmuotoisen painauman reunalle ja tuijotti alas kasvot edelleen varsin ilmeettöminä. Draco katsoi häntä ja kääntyi sitten takaisin kohti ovea, josta he olivat tulleet. "Fleur -"

Hän vaikeni. Ja tuijotti.

Fleur ei ollut siellä. Ja ovi, josta he olivat tulleet, oli kadonnut.

Hän painoi silmänsä kiinni ja avasi ne taas.

Vastapäinen seinä oli sileä, tasainen ja koskematon kuin siinä ei olisi ikinä ollutkaan ovea.

Dracon vatsaa väänsi, lujaa. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta hänestä tuntui, että mitä tahansa se olikin, hän ei tulisi pitämään siitä.

Hän pyörähti ympäri ja näki Harryn seisomassa liikkumattomana samassa paikassa tyhjyyteen tuijottaen. Hampaitaan purren hän käveli Harryn luo ja ojensi rohkelikkomiekan. Harry otti sen ilmeenkään muuttamatta.

"Potter", Draco sanoi. "Meillä näyttää olevan ongelma."

Harry kääntyi ja katsoi häntä lamaannuttavan ilmeettömästi. "Huomasin. Fleur on hävinnyt ja ovi myös. Meidät on näköjään lukittu samaan huoneeseen. Taas", hän lisäsi ikään kuin ajatuskin olisi epämiellyttävä. "Minä sanoin, ettei häneen voi luottaa."

"Potter -" Draco ojensi kätensä.

Harry pyörähti ympäri kädet nyrkissä. "Älä koske minuun", hän sihahti. "Älä edes kuvittele." Draco veti nopeasti kätensä pois.

"Minun oli pakko tehdä se", hän sanoi soinnittomasti. "Sinä tiedät sen."

"Joo. Samapa tuo." Harry pudisti päätään katsoen Dracoa suoraan silmiin ja hänen ilmeessään oli jotain, jota Draco ei ollut nähnyt siellä kuukausiin - halveksuntaa. "Pidä vain suusi kiinni, Malfoy. En todellakaan tahdo kuulla ääntäsi juuri nyt."

"Aiotko olla tästä ikuisesti katkera?" Draco tiuskaisi.

"Kyllä", sanoi Harry tylysti. "Kyllä, se olisi nyt aikomus. Sillä hylkäsin lyön-sinua-turpaan-suunnitelman epäkäytännöllisyytensä vuoksi."

"Kuuntele", Draco nujersi kasvavan ärtymyksensä. "Olen - pahoillani."

Harry ei näyttänyt vakuuttuneelta. "Sepä hauskaa sinulle."

Draco räpäytti lamaantuneena silmiään. Osaksi siksi, että oli pyytänyt anteeksi, ja vielä enemmän siksi, ettei Harry ollut hyväksynyt sitä. Eikö se ollut anteeksipyyntöjen sääntö? Eikö toisen ollut pakko hyväksyä niitä? Eikö se ollut koko homman juoni?

Ilmeisesti ei.

"Sinä et vain taida tajuta, vai?" lisäsi Harry. "Kuvittelin sinua ystäväkseni", ja hänen äänessään oli ainakin Dracon tulkinnan mukaan vähemmän katkeruutta kuin inhoa.

"Sanoin eilen, että en ole", sanoi Draco, ja hänen oma vihansa alkoi äkkiä nousta pintaan. "Etkö muista? Miksi käyttäydyt niin kuin olisin puukottanut sinua selkään? En tehnyt niin."

"Et niin, puukotit minua rintaan. Hyvin tehty. Onnittelut siitä, ettet valehdellut kertaakaan", Harry sylkäisi, "Malfoy."

Halu lyödä Harrya hyvin, hyvin kovaa oli yhtäkkiä käymässä ylitsepääsemättömäksi. Draco veti henkeä yrittäen saada käsiensä tärinän loppumaan. Nuorempana hän oli tärissyt jännityksestä erittäin tiukkojen huispausmatsien jälkeen - eivätkä ne olleet vain pikku väristyksiä vaan pitkittynyttä rankkaa vapinaa, joka tärisytti hänen koko kehoaan. Hän tärisi nyt sillä tavoin. Vaikka hän olisi yrittänyt lyödä Harrya, hän olisi todennäköisesti lyönyt ohi. Mikä saattoi tarkemmin ajatellen olla myös hyvä asia - hän toivoi, että olisi jollain tavoin voinut saada tietää, paljonko liemestä oli vielä hänen veressään. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi vaikutuksen lakattua. Ehkei mitään. Ehkä -

Harryn ääni lävisti hänen ajatuksena. "Malfoy..."

Draco ei kääntynyt ympäri mutta hän tunsi hampaidensa pureutuvan yhteen. "Mitä? Mitä tahdot minun tekevän, Potter?" Vastaukseksi Harryn käsi syöksyi tarttumaan Dracon viitan selkämykseen ja kiepautti hänet rajusti ympäri. Hän kuuli Harryn äänen sanovan. "Juuri nyt haluiaisin sinun oikeastaan joutuvan paniikkiin."

Paniikkiin?

Draco tuijotti. Jotain kohosi huoneen vastapuolen varjoista. Jotain suurta. Jotain niin valtavaa, että se oli epätodellista, painajaisten ja tarinoiden hirviö, jotain, jota ei oikeasti voisi olla olemassakaan...

Mutta se oli. Se oli miltei yhtä suuri kuin lohikäärme ja sen seinälle kuvastuva varjo oli vääntynyt ja irvokas. Sillä oli leijonan ruumis, paitsi että se oli suurempi kuin Draco oli kuvitellut yhdenkään leijonan olevan. Nahkaiset lohikäärmeen siivet oli laskostettu kyljille, ja sen valtavaa, epämuodostunutta leijonan päätä koristivat jättiläismäiset ihmiskasvot. Kyynärän mittaiset kynnet työntyivät sen tassuista, eikä sen häntä ollut häntä, vaan pitkä, taipuisan näköinen skorpionin pistin, joka viuhtoi edestakaisin hyökkäävän käärmeen nopeudella, kun olento lähestyi heitä hitaasti.

Tällä kertaa Draco ei keksinyt mitään nokkelaa sanottavaa.

"Mikä", sanoi Harry hyvin hitaasti, "helvetti... tuo on?"

"Mantikori", sanoi Draco lyhyesti ja kohotti kätensä. "Tulejo!" Hänen miekkansa lensi hänen otteeseensa. Harry piteli jo omaansa muttei kovin keskittyneesti. Hän tuijotti mantikoria, kun se lähestyi heitä. Silmäkulmastaan Draco näki Harryn nostavan kätensä, osoittavan sen kohti hirviötä -

"Tainnutu!" hän huusi.

Harryn sormista purkautuva valosyöksy iski mantikoria suoraan rintaan. Se karjui ja nousi takajaloilleen, ja kun sen valtava varjo levittäytyi heidän ylleen, Draco tajusi, mikä outo, lepattava tunne hänen mahassaan todellisuudessa oli. Ahaa. Olen aivan kauhuissani.

Hän vilkaisi Harrya. "Hyvin tehty, Potter. Onnistuit suututtamaan sen. Tiesitkö, että sen pistimessä on kaikkein tappavinta myrkkyä, mikä tunnetaan? Ajattelin vain mainita."

Harry ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hän katseli hirviötä kapeista silmänraoistaan. Se on liian suuri tapettavaksi kirouksella, eikö vain? No, tapoin basiliskin tällä miekalla. Pystyn tappamaan tuonkin.

Dracon suu loksahti auki. Harry, mitä?

Aion tappaa sen. Harry mulkaisi Dracoa inhoten vielä kerran. Sinä voit pysyä tässä, ja sen sanottuaan hän tiukensi otettaan miekastaan ja juoksi kohti mantikoria kuin mieletön, mitä, Draco tuumi, hän todennäköisesti oli. Jopa mantikori vaikutti yllättyneeltä eikä tuntunut uskovan silmiään. Draco ei voinut syyttää sitä. Sitä kohti ei varmaan juostu usein noin innokkaasti. Todennäköisesti oli juuri sen ansiota, että se antoi Harryn tulla iskuetäisyydelle. Draco seurasi hämmästyneenä, kuin Harry pääsi mantikorin luo ja työnsi miekkansa sen rintaan.

Mantikori päästi kaamean, korviarepivän karjaisun, joka kuulosti siltä kuin tuhat junaa oli jarruttanut tuhannella asemalla yhtä aikaa. Se perääntyi ja mäiskäisi käpälällään, mikä lennätti Harryn kieppuen ilmaan. Hän paiskautui seinään, tippui lattialle ja makasi liikkumatta.

Mantikori tarttui hampaillaan miekan kahvaan, kiskaisi sen rinnastaan ja sylki sen lattialle lähestyen Harrya terävä pistin rajusti viuhtoen. Draco tunsi kylmän sysäyksen leviävän käsivarteen hänen omasta miekastaan. Hän tiesi, mitä se olisi sanonut, jos se olisi osannut puhua. Anna pedon tappaa Harry

Harry kompuroi istuma-asentoon; sitten Draco ei enää nähnyt hänen kasvojaan, sillä mantikori siiryi eteen...

Draco kohotti kätensä. "Estous!"

Kirous iski hirviötä kylkeen. Se pyörähti ympäri raivokkasti tuijottaen. Draco heilutti käsisään. "Hei!" hän huusi, vaikka hänen suunsa oli kuiva. "Täällä näin! Sinä suuri, karvainen, öh, ylipainoinen... jätä hänet rauhaan!" Hän lopetti ja räpäytti silmiään. Jätä hänet rauhaan? Uskomatonta, että sanoin niin.

Harryn ääni puhui hänen takaraivossaan. Niin minustakin.

Mutta mantikorilla ei näyttänyt olevan moista epäusko-ongelmaa. Se kieppui, karjui ja syöksyi kohti Dracoa leuat marmoria viistäen. Draco tuijotti liian säikähtäneenä tunteakseen edes pelkoa. Hän ei uskonut miekkailutaidoistaan olevan mitään apua, se oli yksinkertaisesti liian suuri ja liian nopea ja liian -

Mantikori huitasi käpälällään häntä kohden. Draco heittäytyi matalaksi ja kuuli leukojen viuhahtavan päänsä yli. Mantikori päästi rinnastaan matalan, jyrisevän äänen - naurua. Se leikittelee kanssani, Draco ajatteli epäuskoisena. Ryökäle. Hän nousi istumaan, ja seuraava huitaisu löi hänet taas maahan, ja kynnet kaapaisivat hänen paitaansa verenhimoisesti. Tuskasta vavahtaen Draco kierähti selälleen ja katsoi ylös - nähdäkseen valtavan, myrkyllä teroitetun hännän taipuvan taakse ja viuhtaisevan sitten eteenpäin kohti häntä iskevän käärmeen nopeudella. Hän ehti viedä kädet kasvoilleen ja ajatella kaksi sanaa - tappavaa myrkkyä - ja sitten jokin viuhahti hänen päänsä päällä, ja kuului kova läjäys, kun jotain iskeytyi maahan hänen viereensä.

Se ei osunut, hän ajatteli. Se ei osunut minuun - ja sitten hän kuuli niin kovan tuskanmylvinnän, että se särki hänen korviaan. Hän kiskaisi itsensä ylös ja näki Harryn seisovan vierellään veren peittämä miekka tanassa sekä tämän takana mantikorin, joka oli kavahtanut takajaloilleen tuskasta sähisten ja pui verta suihkuttavaa häntäänsä. Harry oli lyönyt hännän poikki, kun se oli iskenyt alaspäin, ja ääni, jonka Draco oli kuullut, oli tullut hänen vierelleen pudonneesta katkenneesta hännänpalasesta. Käsivarren mittainen ja paksuinen kappale lojui kivilattialla yhä laajenevassa punamustassa tahmean nesteen lammikossa ja käpristeli kouristuksenomaisesti.

Ympäri kierähtäen Draco tarttui häntään pudottaen samalla miekkansa ja varoen koskemasta hännän terävään, myrkylliseen kärkeen. Hänen kasvonsa vääntyivät limaisesta kosketuksesta. Hän ponnahti jaloilleen tajuten hämärästi olevansa läpimärkä mantikorin verestä, tajuten hämärästi Harryn pitelevän miekkaansa ja näyttävän jaloilleen kavahtaneen hirviön edessä yhtä pieneltä kuin lastu nousevalla aallonharjalla ja huutavan hänelle jotain, tajuten hämärästi mantikorin raivostuneet huudot syöksyessään sitä kohti - se hyökkäsi ja yritti purra häntä, ja hän näki sen veitsenterävät hammasrivit - hän vei kätensä taakse ja heitti terävän pistimen voimiensa takaa hirviön ammottavaan suuaukkoon.

Vaistomaisesti sen hampaat napsahtivat kiinni ja sen kurkku yritti niellä - sitten se jähmettyi paikoilleen, köhisi ja korisi huitoen päätään puolelta toiselle aivan kuin se olisi sillä päässyt eroon omasta myrkystään. Sen polvet alkoivat horjua ja se rääkäisi. Ei kuten eläin vaan kuten ihminen kivusta ja tuskasta. Hirviön huudot viilsivät Dracon korvia, ja hän kompuroi taaksepäin ja tunsi Harryn tarttuvan häntä lujasti käsivarresta pitääkseen hänet pystyssä. Harry päästi irti melkein heti, ja molemmat pojat seisoivat tuijottamassa, kun mantikori päästi vielä yhden viimeisen ulvonnan ja rojahti maahan kuin kaatuva puu. Sen hännästä suihkusi edelleen verta, ja se kierähti selälleen pää retkollaan ja raajat jäykkinä kuin luudanvarret.

"Onko se kuollut?" Harry sihahti ja hänen äänessään oli kovuutta.

"Ei vielä", sanoi Draco, ja ikään kuin olento olisi kuullut hänet, sillä sen valtavat lautasmaiset silmät rävähtivät ammolleen ja tuijottivat. Ja se puhui. "Sinä", se narisi ja sen ääni oli kuin hiekkaa santapaperilla. Sen katse oli lukittunut Dracoon, joka otti miltei tahtomattaan askeleen eteenpäin. "Sinä", se sanoi uudelleen. "Minä kuolen ja nyt tunnen sinut." Pedon silmät muljahtivat ja valkoiset silmämunat näkyivät hetken. Se näytti ponnistelevan liikkuakseen. "Herra", se murisi. "Miksi löit minut? Sinä teit minusta sen, mitä olen."

Draco tuijotti ja tunsi sydämensä lyövän hitain, epätasaisin lyönnein, kun adrenaliini alkoi virrata pois hänen suonistaan ja jätti jäljelle huimaavan pahoinvoinnin. "En", hän sanoi karhealla äänellä. "En minä."

"Minä tunnen sinut", sanoi mantikori jälleen ja sitten valtava kouristus järisytti sen ruumista; sen silmät painuivat kiinni ja se kuoli.

Taistelun ulvonnan ja rääkäisyjen ja korviahuumaavien äänien jälkeen huoneeseen laskeutunut hiljaisuus oli läpitunkematon. Draco kääntyi hitaasti ja katsoi Harrya. Ja järkyttyi jollain tavoin. Harry oli veressä uitettu - osa luultavasti hänen omaansa mutta enimmäkseen hirviön verta. Hänen paitansa oli imeytynyt tulipunaiseksi, hänen kätensä olivat veren peitossa, hänen hiuksensa olivat liimautuneet päänahkaan ja tulipunaiset norot juoksivat pitkin kasvoja ja kaulaa. Katsomatta Dracoa hän sanoi soinnittomasti: "Anna minulle viittasi." Draco riisui viitan turtana ja ojensi sen Harrylle. Harry otti lasit päästään, puhdisti veren niistä viitan reunalla ja ojensi sen sitten takaisin Dracolle pujottaen lasit nenälleen. Hän katseli hirviötä vastapuhdistettujen lasiensa lävitse kapein silmin. "Me taisimme voittaa."

"Se on kuollut, jos sitä tarkoitat." Draco vilkaisi itseään. Hän oli myös veren tahrima, muttei läheskään yhtä uitettu kuin Harry. Hän kohotti katseensa ja näki toisen tuijottavan häntä kasvot veren raidottamana ja lamaannuttava, vihreä tuli silmissä palaen.

"Se sanoi sinulle jotain", sanoi Harry osoittaen mantikoria. "Mitä se sanoi?"

Draco räpäytti silmiään yllättyneenä. "Tarkoitatko, ettet ymmärtänyt sitä?"

Harry pudisti päätään ja siristi silmiään. "En. En ymmärtänyt."

Se vain kysyi minulta, miksi minä -

"Pysy poissa päästäni", Harry tiuskaisi ja perääntyi niin kuin välimatka olisi voinut katkaista yhteyden heidän välillään. "Me emme ole väleissä. Saitko jostain sen käsityksen, että olisimme väleissä?"

"Sinä pelastit henkeni", sanoi Draco liian musertuneena salaillakseen tai teeskennelläkseen.

"Olisin tehnyt saman kenelle tahansa", sanoi Harry tylysti.

Hetken oli epämiellytävän hiljaista. Sitten Draco aloitti: "Mutta minä -"

"Turpa kiinni, Malfoy", keskeytti Harry niin rajusti, että Draco todellakin sulki suunsa. "Minusta sinun pitäisi vain -" ja sitten hänen silmänsä laajenivat ja suunsa loksahti auki, ja Draco kääntyi nähdäkseen, mitä Harry katsoi, ja järkyttyi niin, että hänen mahansa olisi kaiverrettu sijoiltaan.

Fleur seisoi vain metrin päässä heistä kasvoillaan uteliaan kiinnostunut ilme. Häntä ympäröi kuusi pitkää, huppupäistä, harmaisiin pukeutunutta miestä, jotka saattoivat olla ainoastaan vartijoita. Heidän kasvonsa olivat puoliksi heidän kaapujensa huppujen kätkemät. Ja Fleurin vierellä seisoi Salazar Luihuinen. Hän piti kättään Fleurin olkapäällä ja hymyili.

Ovi oli ilmestynyt jälleen heidän takanaan olevaan seinään.

Draco jähmettyi ja haki miekkaansa, mutta liian myöhäistä. "Sitous", sanoi Luihuinen nopeasti kohottaen kätensä, ja Draco havaitsi äkkiä käsiensä nykäistyn selkänsä taakse ja ranteensa sidotun tiukasti yhteen metallivanteilta vaikuttavilla kahleilla. Hän käänsi päätään ja näki saman tapahtuneen Harrylle; hänen ranteensa oli sidottu selän taakse ja sinivalkoisen hohteen perusteella Draco arveli käsirautojen olevan timanttilasista.

Sidottuaan heidät Luihuinen näytti menettäneen hetkeksi kiinnostuksensa poikiin. Hän käveli mantikorin kuolleen ruumiin luokse ja polvistui näyttäen tutkivan sitä silmät tummina ja ilmeettöminä. Lopulta hän kohotti päänsä ja katsoi Harrya ja Dracoa. "Te tapoitte sen", hän sanoi. "Ettekö vain?"

Kumpikaan ei vastannut.

"Eikö teillä ole vastausta minulle?" käärmeiden herra kysyi.

"Joo, minulla on kyllä sinulle vastaus", sanoi Draco, "et vain voi nähdä sitä, sillä käteni on sidottu taakse."

Silloin Harry puhui. Hänen äänensä oli vihasta tyly. "Kyllä, me tapoimme hirviösi", hän sanoi. "Tapoimme sen, ja se koki kauhean kuoleman, emmekä ole yhtään pahoillamme."

"Eikä teidän tulisikaan olla", sanoi Luihuinen noustessaan seisomaan ja hymy hiipi hänen kasvoilleen. "Toin teidät tänne tappaaksenne sen. Kiitos teille molemmille todella, todella paljon."

* * *

"Uskomatonta, että yrititte käyttää sitä ilman minua."

"Ginny..."

"Teidän olisi pitänyt tietää, ettei se toimisi. Kuinka tyhmiä oikein olette?"

"Hyvin tyhmiä", sanoi Ron innokkaasti. Hän istui Ginnyn sängyn jalkopäässä Hermione vierellään, ja he näyttivät molemmat olevan vilpittömän hämillään. "Hyvin, hyvin tyhmiä. Etenkin Hermione."

Hermione tyrkkäsi häntä olkapäähän. "Minä en ole tyhmä."

"Auts", sanoi Ron.

Ginny nousi istumaan ja virnisti. Hän ei ollut ollut lainkaan yllättynyt, kun Ron ja Hermione olivat tulleet hänen huoneeseensa ja herättäneet hänet, eikä hän ollut ollut lainkaan yllättynyt silloinkaan, kun he olivat kertoneet, mitä olivat yrittäneet tehdä. Erityisen vähän hän oli ollut yllättynyt siitä, ettei se ollut onnistunut. Kääntäjä oli loppujen lopuksi hänen, hän oli tiennyt sen siitä hetkestä, kun oli koskettanut sitä. Nyt hän ojensi kätensä sitä kohti ja Hermione asetti pienen, kimaltelevan tiimalasin hänen kämmenelleen. Valo heijastui kääntäjästä terävänä, kultaisena kipinänä, joka häikäisi hänen silmänsä. Hän sulki ne nopeasti, mutta ei ennen kuin tummanpunaiset jälkikuvat olivat alkaneet muodostua hänen silmäluomiensa taakse - hän näki valtavan kentän, jolla miehet ja pedot ottivat yhteen, ja sumun nousevan sen yläpuolella ja -

Hän avasi silmänsä hätkähtäen ja tajusi alkavansa ymmärtämään, miksi Hermione piti omia uniaan niin tärkeinä. Hänen aiemmin unessa näkemänsä mies oli muistuttanut kovasti Harrya jopa epäsiistiä hiuspehkoa myöten, niin mustaa, että siitä olisi voinut kuvitella jäävän noen- ja maalintapaisia jälkiä kohtiin, joissa se koski hänen kasvojensa ihoa. Mutta hän ei ollut ollut Harry... hän oli ollut joku aivan erilainen. Ginnyn tunteet häntä kohtaan olivat olleet samat kuin hänen omaa lihaa ja vertansa olevia veljiään kohtaan. Ja hän oli kutsunut miestä Godriciksi.

Ginny kohotti silmänsä ja hymyili Hermionelle ja veljelleen. "Kiitos." Hän ripusti ketjun kaulalleen ja elehti, että heidän pitäisi tulla häntä kohti.

"Odota hetki", sanoi Hermione osoittaen Ginnyn valkoista pitsiyöpaitaa. "Etkö halua - vaihtaa vaatteita?"

Ron hyppäsi sängyltä. "Minun täytyy hakea joka tapauksessa yksi juttu", hän sanoi ja poistui huoneesta. Kun hän palasi, Ginny oli pukeutunut farkkuihin ja neulepuseroon ja hän ja Hermione istuivat sängyllä kääntäjän kultaketju ripustettuna molempien kaulan ympäri. He katsoivat Ronia odottavasti.

"Mitä sinä kävit hakemassa?" Hermione kysyi uteliaana, kun Ron istui heidän viereensä sängylle.

"En mitään", sanoi Ron heilauttaen kättään suurpiirteisesti. "Jotain vain, jota ajattelin, että saattaisimme tarvita. Muuten", hän lisäsi kurottuen ripustamaan ketjun myös oman kaulaansa, "tuli mieleen, että Charlie tulee olemaan raivoissaan, kun herää ja näkee meidän lähteneen."

Hermione hymyili. "Jos tämä toimii oikein, hän ei saa koskaan tietää meidän lähteneen. Palaamme takaisin lähtöpaikkaamme."

"Ja jos tämä ei toimi oikein?"

"Sitten meillä on paljon suurempiakin ongelmia kuin Charlie. Kuten että olemme juuttuneet menneisyyteen ikuisiksi ajoiksi."

"Ehkä se ei olisi hullumpi juttu. Voimme keksiä pyörän ja rikastua."

"Ron. Menemme tuhannen vuoden päähän, emme miljoonan. Heillä oli pyörä."

"Tiesin sen."

"Sinusta historiantunti sattuu vain muille ihmisille, vai?"

"Sanoo tyttö, joka jaksaa olla katkera siitä, että koulu kestää vain seitsemän vuotta."

"Lopettakaa kinastelu", sanoi Ginny lujasti, "ja pitäkää kiinni", ja hän käänsi ajankääntäjän ympäri.

Maailma kääntyi ylösalaisin.

* * *

Harry tuijotti ällistyneenä. Jopa Dracolla näytti olevan vaikeuksia hallita ilmeensä. Hän tosiaan näytti hämmästyneeltä tuhannesosasekunnin ajan, kunnes hänen tavanomainen, itsetyytyväisen huvittunut ilmeensä palasi. "Kas, kas", hän sanoi katsoen Luihuisesta Fleuriin ja takaisin. "Tästä näyttää kehittyvän poikkeuksellisen tylsä tilanne."

Harry mulkaisi häntä. Eikö Draco koskaan tiennyt, milloin oli aika olla hiljaa? Koskaan? Hänen oli myönnettävä, että joissain tilanteissa hän oli kadehtinut Dracon kykyä keksiä nokkelia sutkauksia kaikkein kauheimmissakin olosuhteissa. Nyt hän olisi kuitenkin halunnut murskata Dracon pään ja hiljentää hänet lopullisesti.

Fleur näytti ajattelevan samoin. "Draco, ole hiljaa", hän sanoi varoittavasti.

"Ole hiljaa?" purskahti Harry, vaikka hiljaa mielessään olikin samaa mieltä Fleurin kanssa. "Ole hiljaa? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?"

Fleur kohotti leukaansa tummansiniset silmät suurina. "Minun tehtäväni ei ole sanoa yhtään mitään", hän sanoi, "vaan se on minun herrani tehtävä."

Harrysta tuntui kuin hänen leukansa olisi roikkunut viimeisissä liitoksissaan. "Sinun herrasi?"

Fleur näytti vienosti katuvalta. "Et varmastikaan ole yllätynyt", hän sanoi. "Arvasit varmasti." Hän kääntyi Dracon puoleen. "Kun et suostunut antamaan minulle voimanlähdettä," hän sanoi, "minun täytyi etsiä toinen. Minun täytyi. Sinä et ymmärrä -"

Draco käänsi kylmänharmaat silmänsä Fleuriin. "Suu kiinni", hän sanoi tylysti, "senkin petollinen ämmä", ja Fleur näytti järkyttyneeltä.

"Noh, noh", sanoi Luihuinen hymyillen edelleen kieroa hymyään, "tuolla tavalla ei puhuta lähteelleni."

"Sinun lähteellesi?" Nyt jopa Draco näytti järkyttyneeltä ja jotakuinkin puulla päähän lyödyltä. "Hän?"

Luihuinen otti askeleen häntä kohti. Draco kavahti taaksepäin tuskin havaittavasti. "Luulitko", sanoi käärmeiden herra, "että kun kieltäydyit palvelemasta minua, en löytäisi toista tilallesi? Ja hän on melkein yhtä suloinen kuin sinä..."

Draco ei sanonut mitään. Hän tuijotti maahan. Harry, joka seisoi hänen takanaan, näki hänen yhteen sidotut kätensä. Draco oli tempoillut käsirautoja vastaan, mutta oli lopettanut.

"Se ei tarkoita, etteikö minulla olisi sinulle muutakin käyttöä, Draco", sanoi Luihuinen. "Olet ylittänyt odotukseni. Monet ovat kohdanneet mantikorin ja monet ovat kuolleet. Olet ansainnut onnittelut."

Draco ei sanonut mitään, ei katsonut Harrya, ei liikkunut. Harry oli alkanut epäillä omaa olemassaoloaan, sillä kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota. Hän olisi halunnut käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tehdä jotain urheaa ja sankarillista, kun muut eivät huomanneet, muttei keksinyt yhtään mitään, paitsi että olisi juossut Luihuisen luo ja potkaissut häntä nilkkaan, mikä vaikutti hyödyttömältä. Ei ole paljon hyötyä olla magidi, hän mietti katkerasti, jos tarvitsee yhä käsiään taikuuteen.

"Kukaan muu ei olisi pystynyt siihen", sanoi Luihuinen. "Siksi käskin lähteeni tuoda teidät tänne." Hän hymyili Fleurille. "Minun täytyy kiittää häntä ja teitä molempia", ja tässä kohtaa hänen katseensa käväisi Harryssä ensimmäistä kertaa. "Viholliseni asettivat tämän hirviön tänne vartioimaan sitä ainoaa esinettä, joka voi palauttaa minulle voimani. Vain perustajien perillinen olisi pystynyt voittamaan sen. Te kaksi vaikutitte ilmiselviltä vaihtoehdoilta. Etenkin rohkelikon perillinen, sillä hän pitää itseään melkoisena hirviöntappajana", ja hänen jäinen katseensa pureutui Harryyn. "Hän murhasi basiliskini, yritti tuhota jälkeläiseni - ajattelin, että olisi vain oikeudenmukaista, että hän tappaisi mantikorin puolestani." Hänen vihainen katseensa hiipui, kun hän käänsi silmänsä takaisin Dracoon. "Todellakin, poika, teit erinomaista jälkeä. Kiitokseni."

Lyhyen aikaa oli hiljaista. Harry odotti Dracon sanovan jotain näsäviisasta. Sen sijaan hän sanoi soinnittomasti: "Tein vain, mitä minun tuli tehdä."

Harry räpäytti silmiään ihmetellen, mitä Draco oikeastaan tarkoitti sillä. Käärmeiden herra ei sen sijaan näyttänyt lainkaan hämmentyneeltä. Hän asteli Dracon luo ja koski kädellään Dracon kasvoja kuten oli tehnyt Harrylle Weasleyden keittiössä. Draco ei liikahtanut tai kavahtanut pois tai edes paljastanut huomanneensa kosketusta.

Luihuinen kallisti päätään, ja hänen tummat silmänsä porautuivat Dracon silmiin. "Esi-isänäsi, poika, olen sinusta ylpeä. Mitähän muut esi-isäsi sanoisivat, jos olisivat elossa tällä hetkellä?"

"Todennäköisesti 'Päästäkää minut ulos tästä hautaholvista! Täällä on pimeää!'" Draco ehdotti.

Luihuinen nauroi, mitä Harry ei olisi kuvitellut hänen tekevän. Hänen täytyi olla hyvillään mantikorin kaatumisesta, Harry tajusi masentuneena. Heitä oli huijattu joka askeleella, Fleur oli huijannut heitä, vartijat oli todennäköisesti lähetetty vakuuttamaan heidät, että he olivat todella pakenemassa eivätkä vain matkalla syvemmälle linnaan. Fleurkaan ei ollut koskaan tullut timanttilasioven kautta. Se oli varmaankin ollut sinetöitynä vuosisadat suojaten sitä, mitä mantikori vartioi. Fleur oli vain johdattanut heidät sinne. Ja heitä oli petkutettu. Me olemme niin tyhmiä, ajatteli Harry, todellisia idiootteja.

"Olet ansainnut palkinnon. Tulet nyt mukaani, ja keskustelemme siitä. Mikäli siis", Luihuinen lisäsi, "olet samaa mieltä."

Hän painotti sanaa mieltä ja sai sen kuulostamaan kokonaan toiselta sanalta. Sellaiselta sanalta kuin kuolema. Sellaiselta sanalta kuin valinta. Sellaiselta sanalta kuin viimeinen tilaisuus.

Draco kohotti päänsä. Hänen silmänsä näyttivät tummilta, miltei mustilta, mutta ehkä se johtui vain valaistuksesta. "Olen kyllästynyt taistelemaan sinua vastaan", hän sanoi. "Karkasin luotasi ja menetin verta ja join liemiä piiloutuakseni sinulta ja jopa kuolin, etkä siltikään jätä minua rauhaan."

"En", sanoi käärmeiden herra ja laski kätensä Dracon kasvoilta. "Enkä tule koskaan jättämään."

Draco sulki silmänsä. Kun hän avasi ne jälleen, hän näytti tehneen ratkaisunsa. "Irroita kahleeni", hän sanoi.

Luihuinen katsoi häntä.

"Irroita kahleeni", sanoi Draco uudestaan.

Luihuinen vilkaisi Fleuria. Sitten hän kohotti kätensä ja ojensi sen kohti Dracoa. "Vapautuos", hän sanoi.

Käsiraudat tippuivat kolisten Dracon ranteista marmorilattialle ja katosivat. Draco toi kätensä hitaasti eteen ja alkoi hieroa tunnottomia ranteitaan. Hän katsoi Luihuista. "Kiitos", hän sanoi.

Harry tunsi hyvin kylmän, hyvin oudon tunteen leviävän vatsaansa.

"Olet jälkeläiseni", sanoi käärmeiden herra. "Sinun ei tulisi olla kahleissa."

"Olen erittäin samaa mieltä", sanoi Draco ja virnisti ei erityisesti kenellekään. Hän näytti erilaiselta kuin hetkeä aiemmin, hänen asentonsa oli jännittynyt ja vääntynyt, ja hänen silmissään loisti vihainen voima. Hän näytti puhdasrotuiselta eläimeltä, joka oli villiintynyt ja jota ei olisi halunnut lähestyä purruksi joutumisen pelosta. "Joten minulla on kysymys", hän lisäsi kantapäillään tasapainoillen. "Olet vapauttanut minut. Mitä suunnittelet tekeväsi Harrylle?"

Jälleen kerran Luihuinen vilkaisi Harrya. Hänen silmänsä tulvivat kylmää tulta ja vihaa. Fleur ei siirtänyt katsettaan, vaan näytti keskittyneen tutkailemaan maata. "Rohkelikon perillinen on tehnyt tehtävänsä", sanoi käärmeiden herra. "Et olisi kyennyt kaatamaan mantikoria ilman häntä. Mutta nyt kun se on tehty, nyt kun täydet voimani voidaan palauttaa; nyt hänestä on minulle enemmän hyötyä kuolleena kuin elävänä. Vartijat", ja Luihuisen suu vääntyi pahansuopaan hymyyn, kun hän kohotti katseensa, "tuokaa poika tänne."

Kaksi vartijaa irtautui joukosta, harppoi Harryn luo ja tarttui häneen. Harry rimpuili jalat mantikorin veressä lipsuen, mutta siitä ei ollut apua - vartijat olivat häntä vahvempia, ja ilman käsiään hän oli avuton. He raahasivat Harrya, kunnes hän seisoi vain senttien päässä Luihuisesta, melkein kasvokkain Dracon kanssa.

"Niin", sanoi Luihuinen ja katsoi Dracosta Harryyn ja takaisin - mitä tekisin hänelle?"

Harry näki Fleurin pään nytkähtävän pystyyn ja tytön tuijottavan epäuskoisena; Draco sen sijaan ei liikkunut lainkaan. Hän seisoi leuka pystyssä harmaat silmät järkähtämättöminä, eikä ollut koskaan aiemmin näyttänyt yhtä paljon Lucius Malfoyn pojalta. Jopa veren tahrimana, vaatteet revittyinä ja likaisina hänen leukansa oli samassa uhmakkaassa asennossa ja hänessä oli samaa ylpeyttä ja kylmyyttä; hän muistutti yhtä paljon isäänsä kuin Harrylle oli kerrottu hänen muistuttavan Jamesia. Dracon jääveden värinen katse liukui Luihuisen, tätä ympäröivien vartijoiden, Fleurin ja Harryn itsensä ylitse. Heidän katseensa kohtasivat sekunnin murto-osan - Dracon silmissä ei ollut mitään, ei ilmettä, ei pelkoa, ei raivoa, vihaa tai epätoivoa, intohimoa tai myötätuntoa. Ei mitään. Hän katsoi Harrya ja siirsi sitten katseensa takaisin Luihuiseen.

"Tee hänelle, mitä haluat", Draco sanoi. "Minulle sillä ei ole merkitystä."

Luihuisen silmät laajenivat yllätyksestä; hetken hän miltei näytti ihmiseltä. Sitten hän kääntyi vartijoiden puoleen. "Viekää rohkelikkopoika takaisin timanttilasiselliin", hän sanoi ja katsoi hetken Harrya mustin, harkitsevin silmin. "Kahlitkaa hänet", hän lisäsi, ja vartijat siirtyivät eteenpäin ympäröiden Harryn ja lähtivät raahaamaan häntä pois. Harry rimpuili katsoakseen taakseen, vaikkei tiennyt miksi, ja näki Dracon ja Luihusen seisomassa yhdessä mantikorin kuolleen ruumiin vieressä, Fleur vähän matkan päässä. Kauempaa katsottuna oli vaikeaa sanoa, kumpi miehistä oli Draco, ja ennen kuin Harry ehti havaita eron, vartijat olivat raahanneet hänet ovesta ja sulkeneet sen lujasti perässään.

* * *

A/N: Hmm, se oli melko masentava loppu. Kappaleen loppu, tarkoitan, ei tarinan ilmiselvästi. Seuraavassa luvussa: Onko Draco ruvennut pahikseksi, ja jos niin, onko hän pysyvästi pahis vai ei? Minne ajankääntäjä vie Ronin, Hermionen ja Ginnyn? Fleur, Salazar ja Draco hengailevat yhdessä todistaen lopullisesti, että blondeilla on hauskempaa; Harry viettää paljon aikaa kiinni kahlittuna ja ilman paitaa (okei, huijasin paidattomuudesta mutten kiinnikahlitsemisesta), Sirius ja Lupin keksivät, mihin salaperäinen avain kuuluu, ja lähtevät pienelle matkalle. Ja Charlie, um, on pukeutunut nahkaan. Taas kerran.

Viitteet:

1) "Kun pystyy pistämään kokonaisen kaupungin maan tasalle hetken mielijohteesta, taipumus hiljaiseen pohdiskeluun ja asioiden katsomiseen toisten näkökulmasta on harvoin tarpeen."
("When you can flatten entire cities at a whim, a tendency towards quiet reflection and seeing-things-from-the-other-fellow's-point-of-view is seldom necessary.")
Terry Pratchett, 'Small Gods.'

2) Painajaisruoho on peräisin Pamela Deanin kirjasta 'The Secret Country'. Kuten myös idea muodonmuuttajista, jotka täytyy tappaa kaikissa hahmoissa, joiksi ne osaavat muuttua.

3) "Ilmatyynyalukseni on täynnä ankeriaita."
("My hovercraft is full of eels.")
Monty Python

4) Sirius heilutti kirjaa ilmassa. "Demoneja, demoneja, demoneja - mikä nimi kirjalle."
("Sirius brandished the book in the air. "Demons, Demons, Demons - what a title." "It´s a book about demons. What would you call it?")
Angel

5) "Tästä näyttää kehittyvän poikkeuksellisen tylsä tilanne."
("This seems to be developing into a distinctly boring situation.")
Blackadder

Harry Potter, rekisteröidyt hahmot, tapahtumat ja paikat kuuluvat J.K. Rowlingille. Tämä fanfiction on arkistoitu eepposeen.