Alku
kirjoittanut: JFA
rating: PG
genre: general
summary: Hetket ennen ja jälkeen James ja Lily Potterin kuolemien.

24. lokakuuta, 1981

Päivä oli muuttumassa illaksi, pilvet väistyivät pimeän taivaan tieltä. Kuu hiipi valaisemaan tyhjää katua kylässä nimeltä Godricin notko. Ilta oli hyvin viileä, vähäinen ensilumi oli sulanut edellisenä päivänä pois. Kadulla oli paikoittain pieniä lätäköitä, joista kuun valo heijastui.
Tien päähän ilmestyi hahmo kuin tyhjästä. Se oli miehen hahmo. Kaukaa katsottuna mies näytti joulupukilta, hänellä oli pitkä vaalea parta ja suippo hattu. Hän käveli kiivaaseen tahtiin katua pitkin vilkuillen sivuilleen. Ketään ei näkynyt missään. Tai niin hän ainakin luuli.
Hän kyykistyi jokaisen talon portilla olevan postilaatikon luo ja luki puolikuusilmälasiensa takaa nimen laatikosta. Hän ilmiselvästi etsi jotain. Muutamien laatikoiden jälkeen se löytyi. Metallinen, tummanvihreä postilaatikko edessä päin oikein loisti nimeään. Potter. Vihdoinkin. Mies pysähtyi portille ja vilkaisi taakseen. Ei näkynyt mitään, lukuunottamatta pientä rottaa omenanraadon kimpussa tien toisella puolella. Mies astui portista sisään ja käveli ison ja pimeän kaksikerroksisen talon ulko-ovelle ja koputti oveen.
Viereisen ikkunan verhoa raotettiin ja tummahiuksisen miehen pää kurkisti pimeästä huoneesta.
”Lily, se on hän. Dumbledore”, mies huusi.
Vanha mies oven ulkopuolella kuuli jalkojen kopinaa sisältä, kunnes ovi avautui naristen väsyneesti. Punertavahiuksinen nainen tapitti häntä vihreillä silmillään ja hymyili pelokkaasti.
”Tule sisään”, hän sanoi miehelle.
Mies, jota kutsuttiin Dumbledoreksi astui sisään. ”James, Lily. Mukava nähdä teitä taas”, hän sanoi. ”Mutta nyt pitää pitää kiirettä. Hän tietää.”
”Hän tietää mitä?” James kysyi siirtyessään olohuoneen puolelle ja hän katsoi ikkunasta ulos ikään kuin varmistaakseen jotain.
”Voldemort tietää teistä”, Dumbledore sanoi. ”Hän tietää, että olette täällä. Meidän pitää toimia nopeasti”, hän jatkoi.
Lily istuutui vanhalle sohvalle huultaan purien ja James istui hänen viereensä. ”Mitä me teemme nyt?” Lily kysyi mietteliäänä.
Dumbledore ei istunut. ”Meidän on turvauduttava nyt uskollisuusloitsuun”, hän sanoi.
Lily kurtisti kulmiaan ja James näytti hämmentyneeltä. ”Mihin?” James kysyi kuin ei olisi ikinä kuullutkaan mistään uskollisuusloitsusta.
”Se on suunnattoman mutkikas loitsu, jolla suljetaan salaisuus yhden ainoan elävän sielun sisään”, Dumbledore kertoi. ”Tieto jää kätköön valitun henkilön, niin sanotun salaisuudenhaltijan sisään ja sitä on siksi mahdoton löytää.” - ”Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että salaisuudenhaltija päättää itse paljastaa sen”, Lily lisäsi ja sai Jamesilta merkillisen katseen.
”Niin”, Dumbledore totesi. ”Minä voin uskoutua teidän salaisuudenhaltijaksi, ellei teille tule ketään muuta mieleen?”. Lily ja James katsoivat toisiaan hetken miettien. ”Kiitos tarjouksestasi, mutta me taidamme pyytää Siriusta”, James tokaisi heti.
”Sirius Musta. Hän ennemmin kuolisi kuin paljastaisi meidän olinpaikkamme Voldemortille.”
James sanoi. Lily nyökkäsi.
”Sirius Musta. Oletteko aivan varmoja?” Dumbledore epäili. ”Täysin varma”, James vannoi.

Lily kapusi portaita ylös ja käveli kohti hänen ja Jamesin makuuhuonetta pienen vauvan itkun johdattelemana. Parisängyn päässä olevasta pinnasängystä raikui korvia särkevä pillitys. Lily kumartui itkevän vauvan päälle ja hymyili tälle. Poikavauvan silmät kohtasivat äitinsä silmät. Ne olivat täysin samanlaiset. Vihreät ja kauniit.
Pelkästään tuolla rakkautta täynnä säteilevällä hymyllään Lily sai pojan hiljaiseksi. Ja onnelliseksi.
Poikarukka. Hän ei tiennyt, että tämänkaltaista onnellisuutta hän ei voisi saavuttaa loppuelämänsä aikan enää kertaakaan.
Siihen onnellisuuden tunteeseen pieni Harry nukahti.
Lily peitteli pojan ja sammutti valot huoneesta. Hän palasi vielä huoneen toiselle puolelle sulkemaan ikkunan. Samassa hän huomasi tumman hahmon kävelevän ulkona aidan takana.
Tumma hahmo osoittautui mieheksi. Hänellä oli musta takki ja mustat housut, hiuksetkin olivat mustat. Nimensä veroinen mies. Hän kääntyi portista pihalle ja saapasteli kohti taloa. Lily tunnisti miehen heti. Sirius.
Lily lähti pikaisesti pois huoneesta ja tuli hiljaa portaat alas ja juoksi ovelle avaamaan sen, ennen kuin Sirius ehtisi herättää Harrya.
”Tulin heti, kun sain pöllön. Ai, iltaa Dumbledore”, Sirius sanoi äkättyään Dumbledoren olohuoneen ovensuussa. ”Mistä nyt on kyse?” Dumbledore selitti Siriukselle kuviot ja jätti Lilyn ja Jamesin keskustelemaan asiasta Siriuksen kanssa. ”Tulen huomenna ennen iltapäivää takaisin, ja toivon, että olette tehneet päätöksenne siihen mennessä.” Dumbledore sanoi ja katosi ovesta ulos. Hän kaikkoontui heti, kun pääsi portin läpi tielle.

”Sirius”, James sanoi. ”Voit jäädä tänne yöksi ja miettiä, oletko aivan varma, että tahdot ottaa vastuun salaisuudenhaltijana. Sinä tiedät sen riskit”. ”Tiedän”, Sirius vastasi. ”Minä jään mielelläni tänne huomiseen.”

Sirius meni vierashuoneeseen, joka sijaitsee keittiön vieressä alakerrassa. Hän jätti oven raolleen, koska ei ole koskaan voinut nukkua ovi kiinni. Ja jos ovi on kokonaan auki, tulee liian turvaton olo.
Huoneen ikkunasta avautui näkymä talon laajalle takapihalle. Leikkimökin vieressä oli hiekkalaatikko, jossa oli hiekkaleluja. Lähempänä taloa oli puinen retkipöytä tuoleineen. Ne toivat Siriuksen mieleen Harryn 1-vuotis syntymäpäivät. Ne olivat kaikkien aikojen kekkerit. Paikalla oli paljon ystäviä, ja hän muisti, kuinka opetti kummipoikaansa sanomaan nimen Sirius. ”Siiush”. Se oli kelvannut.
Sirius oli luvannut Jamesille, että heti kun Harry on tarpeeksi vanha, hän ostaa Harrylle parhaimman ja komeimman luudanvarren, mitä rahalla saa. Ei sillä, etteivät Potterit tarpeeksi varakkaita olisi, mutta Sirius Harryn kummisetänä lupasi huolehtia Harryn lentoharjoituksista, vaikkakin James oli taitava huispaaja.
Sirius lakaisi nämä onnelliset muistot päästään nyt hetkeksi ja ajatteli lähteä ulos tuulettumaan ja miettimään salaisuudenhaltijan vastuita ja riskejä.

Hän istahti leikkimökin terasilla olevalle penkille, katseli pimeää taloa ja mietti.

Talon toisella puolella, omenanraadoista tarpeekseen saanut rotta oli kyhjöttänyt pari tuntia olohuoneen ikkunan alla, ja kuullut kaiken, mistä talon sisällä oli puhuttu. Nyt rotta kipitti talon toiselle puolelle ja lähestyi leikkimökkiä. Rotta paineli pensaaseen ja törmäsi sen oksiin. Sirius kiinnitti huomionsa heilahtavaan pensaaseen ja otti taikasauvansa esiin. ”Kuka siellä?” hän kysyi kuiskaten.
Pensas värähteli ja tärisi, kunnes pensaaseen kasvoi uusi kukka. Tosin, ei sitä voinut kukaksi väittää. Se oli pieni mies.
”Peter”, Sirius huudahti ällistyneenä. ”Mitä ihmettä sinä täällä?” Pensaassa seisoi yksi Pottereiden ystävistä, Peter Piskuilan. Hän oli rekisteröimätön animaagi, elikä hän osasi muuttua eläimeksi. Rotaksi. Siitä hänelle lempinimi Matohäntä.
”Minä .. tuota kuulin, että hän-joka-jääköön-nimeämättä tietäisi, missä Potterit ovat”, Peter sipersi. ”Ja tuota, satuin kuulemaan myös sen, että he tarvitsevat tuota, salaisuudenhaltijaa”, hän jatkoi. ”Ja tiedän myös, että he pyysivät sinua siihen.”
”Niin, mutta mitä sinä täällä siltikin teet?” Sirius kysyi.
”No kun, minä ajattelin, että tuota, sinä olisit ehkä liian ilmeinen salaisuudenhaltija. Pimeyden lordi tietäisi heti, ketä jahdata. Minä tuota, ajattelin, että jos voisin itse ottaa sen vastuun, ja tuota, minua Pimeyden lordi ei ikinä osaisi epäillä” Peter ehdotti väristen.
Sirius mietti hetken. ”Hmm, ehkä sinä oletkin oikeassa, Peter. Ehkä oletkin.”

Sirius istuutui takaisin penkille ja mietti. Hän oli tehnyt ratkaisunsa.


25. lokakuuta, 1981

”Matohäntä sinun sijaasi?” James kysyi hämmästyneenä, kun Sirius kertoi Peterin ideasta Jamesille aamulla. Sirius oli majoittanut Peterin toiseen vierashuoneeseen Siriuksen huoneen vieressä. Hän ei ollut viitsinyt häiritä Lilya ja Jamesia, joten he saivat tietää vasta aamulla, että Peter oli ollut heillä yötä. Mutta, se ei heitä haitannut. Olihan Peter kuin perheenjäsen.
”Mutta, minä en oikein tiedä”, James sanoi hiljaa Siriukselle. ”Minä luotan kuitenkin enemmän sinuun kuin Peteriin.”
”Hmm, niin. En tiedä”, Sirius vastasi ja loi kysyvän katseen Lilyyn.
”Minusta meidän kannattaa pysyä edelleenkin alkuperäisessä suunnitelmassa. Me haluamme sinut, Sirius”, Lily vastasi päättäväisesti nyökäten.
”Ja muutenkin”, James lisäsi, ”me tunnemme sinut paljon paremmin kuin Peterin. Hän on ollut hieman outo sen jälkeen, kun valmistuimme.”

James käveli edestakaisin olohuoneessa. Lily istui sohvalla ja katseli, kuinka Harry leikki leluillaan persialaisen maton päällä. Lily ei huomannut, kun pojan suusta valui pieni kuolanoro matolle. Peter oli jo lähtenyt kotiin kuultuaan, että Potterit valitsisivatkin silti Siriuksen salaisuudenhaltijakseen. Sirius istui nojatuolilla ja vilkaisi vähän väliä olohuoneen toisella puolella seisovaa jykevärakenteista kaappikelloa. Se oli jo yksi iltapäivällä. Dumbledorea ei näkynyt.
James oli huolestunut. Dumbledore on ollut aina täsmällinen ja pitänyt lupauksistaan kiinni. Jotain oli sattunut.

Hetki sen jälkeen, kun kello löi kaksi Dumbledore ilmestyi Godricin notkoon. Hän näytti uupuneelta.
”Minulla on huonoja uutisia”, hän sanoi kolmikolle, joka oli häntä eteisessä vastassa. ”Tulen suoraan Tylyahosta, jossa joukko kuolonsyöjiä kahakoi. He tuhosivat ja polttivat rakennuksia ja tappoivat monia velhoja ja noitia. Menetimme myös McKinnonnit.” Dumbledore huokaisi syvään.
McKinnonnit olivat eräitä parhaimpia auroreita. He olivat aviopari, joka oli tutustunut Tylypahkassa, molemmat Rohkelikossa. Albus Dumbledore oli silloin muodonmuutosten opettajana.
Dumbledore istui nojatuolille ja otti lasinsa pois pyyhkiäkseen niistä lian pois.
”Luulisin, että olette jo tehneet valintanne salaisuudenhaltijaanne suhteen”, hän sanoi kysyväisenä.
”Olemme”, James vastasi.
”He valitsivat minut, ja minä suostun siihen”, Sirius sanoi sivusta.
”Hyvä niin sitten”, Dumbledore sanoi. ”Meillä ei ole aikaa hukattavana.”

Muutamien hetkien kuluttua pellon yllä lentävä haukka suuntasi kohti asutusta napattuaan jonkin jyrsijäntapaisen pellon laidalta. Se kaarsi puiden ylitse aikomuksenaan pysähtyä syömään saaliinsa Godricin notkon kirkon kellotorniin. Sen tarvitsi vain lentää enää muutaman talon yli. Mutta jotain outoa tapahtui haukan edessä olevassa talossa. Korvia vihlova ujelllus, jota ei kuulunut. Mutta silti se vihloi. Sitten, aivan kuin talo olisi pomppinut ja hyppinyt paikoillaan, mutta sitä ei näkynyt. Ja sitten, kuin harmaa, säkenöivä verho olisi laskeutunut talon ylle. Mutta, sitäkään ei näkynyt. Kaikki vain tuntui. Haukka kiersi talon ja laskeutui kellotorniin ja pudotti saaliinsa lattialle ja rupesi ahmimaan sitä välittämättä äskeisestä, kieltämättä oudosta ilmiöstä.

Albus Dumbledore ja Sirius Musta astuivat ulos pihalle ovesta. James ja Lily Potter olivat nyt piilossa.


26. lokakuuta, 1981

Sirius Musta istui nojatuolissaan lukien tuoretta Päivän profeettaa. Etusivulla oli artikkeli edellisen päivän tragediasta Tylyahossa.

TYLYAHO PELON VALLASSA
Valtaisa joukko kuolonsyöjiä hyökkäsi keskellä kirkasta päivää Britannian ainoaan jästittömään kylään, Tylyahoon lähellä Tylypahkan koulua. Pimeyden lordin kannattajat ilmiintyivät keskellä toria, ja tappoivat lukuisia velhoja ja noitia, jotka olivat arkisilla ostoksillaan toria ympäröivissä kaupoissa.
Paikalle hälytettiin heti lähistöllä olleet aurorit ja iskuvelhot. Jopa itse Albus Dumbledore, Tylypahkan rehtori, saapui paikalle auttamaan.
Kuolonsyöjät ehtivät rellestää Tylyahossa pari tuntia, kunnes he kaikkoontuivat. Kuolonuhreilta ei valitettavasti vältytty. Taikaministeriö koki suuren miestappion. Muunmuassa rouva ja herra McKinnonnit menehtyivät taistossa.
Silminnäkijöiden mukaan meno oli kauhistuttavaa ja veristä.
”Minä olin juuri katsomassa pojanpojalleni syntymäpäivälahjaa Hunajaherttuasta, kun kuulin ulkoa kirkumista ja huutoa. Juoksin ikkunaan ja näin monta mustaan viittaan ja huppuun pukeututta ihmistä, jotka osoittivat taikasauvoillaan ympäriinsä. Se oli kauheaa”, todistaa eräs mies torinlaidalta.

Sirius heitti lehden pöydälle artikkeli ylöspäin. Artikkelin vieressä oli kuva, joka liikkui, kuten velhomaailman valokuvat yleensäkin. Kuva oli mustavalkoinen, mutta silti siitä erottui roihuavat liekit torin laidalla olevasta jäätelökojusta. Kuvan ihmiset juoksivat paniikissa sinne sun tänne.
Syy, miksi Sirius jätti lehdenluvun kesken, oli takaovelta kuuluva meteli, joka oli aluksi peittynyt käkikellon kukuntaan (kuusi kiekaisua). Hän otti sauvansa esiin ja eteistä. Hän kurkisti eteisen nurkalta keittiöön, jossa takaovi sijaitsi. Oven ikkunaa peitti verho, mutta siitä näkyi selvästikin läpi tumma hahmo oven ulkopuolella. Kohta ovi rämähti sisään ja oviaukon läpi astui neljä miestä.
Jokaisella oli mustat viitat ja huppu päässä. Hupun sisältä hohti vihertävää valoa. Kuolonsyöjiä.
Mistä he tiesivät tänne tulla, Sirius ajatteli. Tiesivätkö he, että Sirius oli salaisuudenhaltija? Sirius lähti äkkiä karkuun, sillä ei olisi voinut yksin mitään neljälle kuolonsyöjälle. Hän syöksyi etuovesta ulos ja ennen kuin kuolonsyöjät ehtivät etuovelle, oli Sirius jo kadonnut.
Parin korttelin päässä musta koira pinkoi, minkä kintuistaan pääsi.

”Peter! Avaa ovi, heti!” Sirius huusi koputtaessaan kuistin ovea. Pieni ja ruipelo mies tuli ja avasi oven. ”Mitä nyt, Sirius?” hän kysyi.
”Sinä olit oikeassa”, Sirius läähätti. ”Minä olen liian selvä salaisuudenhaltija. He arvasivat heti tulla minun luokseni. Peter, onko tarjouksesi vielä voimassa?” Peter näytti mietteliäältä ja harkitsi sanojaan. ”To-toki on, Sirius”, hän pipersi.
”Hyvä”, Sirius tokaisi. ”Minä nyt vain siirrän sitten tietoni sinuun, jonka jälkeen minä en enää tiedä Jamesin ja Lilyn olinpaikkaa, vaan sinä tiedä. Olet valmis?”
”K-kyllä”, Peter sanoi pelokkaana.
Sirius otti taikasauvansa esiin ja painoi sen vasten ohimoaan. Huone tulvahti täyteen kirkkaansinistä valoa. Valo tuli suoraan Siriuksen ohimosta. Sirius huusi, sillä tieto on painavaa, ja se ei helposti tule ohimon läpi.
Sininen valomyrsky tiivistyi yhdeksi jalkapallon kokoiseksi kirkkaaksi valotähdeksi, joka leijui keskellä huonetta. Tieto oli siinä.
Peter kohotti sauvansa ja tökkäsi sen valotähteen. Heti, kun sauvan kärki osui siihen, Peter alkoi tärisemään ja huojumaan. Valotähti näytti siltä, että se räjähtäisi pian. Se laajeni ja kutistui, laajeni ja kutistui. Kunnes yhtäkkiä se syöksähti Peterin sauvan läpi hänen kätensä sisään ja sieltä ryntäsi kohti Peterin päätä. Sirius näki Peterin silmissä sinisen välkähdyksen, kun Peter kaatui taaksepäin iskun voimasta.
Sirius voi huonosti. Hän yritti muistaa, missä Potterit olivat. Mutta hän ei pystynyt. Hän ei ollut enää salaisuudenhaltija, Peter oli.


27. lokakuuta, 1981

”M-mestari. Se on nyt tehty. Minulla on tieto”, Peter sanoi piipittäen.


31. lokakuuta, 1981, Kurpitsajuhla

Synkkääkin synkempi hahmo ilmiintyi tien päähän. Hänen viittansa oli musta kuin tummin hiili, hiuksensa tummat kuin synkin yö. Kaikenlaista porukkaa täälläkin nykyään liikkuu, olisi joku kadun pimeiden talojen asukkaista voinut ajatella. Mutta kukaan ei ollut kotona. Luultavasti kaikki olivat lähteneet muualle juhlapyhiksi. Yhdessä talossa oli kuitenkin ihmisiä. Mutta sitä ei saisi kukaan tietää. Heidän turvanaan oli loitsu. Uskollisuusloitsu. Vain yksi henkilö tiesi heidän olinpaikkansa - ellei hän ollut sitten laverrellut siitä jollekin. Mutta hän oli. Peter Piskuilan oli pettänyt heidät.
Hahmo käveli tietä pitkin. Ja kun häneen kohdistui ajoittan välkkyvän katulampun valo, olisi kuka tahansa taikaamaailman velho tai noita pystynyt tunnistamaan hänet. Hänen kasvonsa suorastaan hehkuivat pahuutta. Hän oli - se, ketä kaikki pelkäävät - lordi Voldemort. Näiden aikojen voimakkain velho. No, ehkä Dumbledoren jälkeen, mutta kaikki pelkäävät Voldemortia. Jopa hänen uskolliset palvelijansa, kuolonsyöjät, pelkäävät häntä, mutta silti palvelevat häntä.
Ihmismieli on heikko.
Hän käveli äänettömästi kohti metallista, vihreää postilaatikkoa, jossa luki aivan tavallisin kirjaimin Robson. Mutta Voldemort tiesi, että postilaatikko huijaa. Hän tiesi, että siinä lukee Potter, vaikka sitä ei siinä näkynytkään. Hän vakuutti itselleen vielä kerran ja vilkaisi laatikkoa uudestaan.
Kirjaimet, jotka muodostivat sanan Robson tuntuivat pelästyvän Voldemortin varmuutta. Ne yhdistyivät yhdeksi klöntiksi ja muovautuivat uudeksi sanaksi, uudeksi nimeksi. Potter, siinä luki nyt. Voldemort astui tyytyväisenä portista sisään. Loitsu oli purkautunut.

Sisällä talossa oli pimeää. Lily ja James pelkäsivät. Pelkäsivät, vaikka heillä oli päällään loitsu, jotta heitä ei voi nähdä. Loitsua ei nähnyt, mutta sen tunsi. He pystyivät aistimaan näkymättömänä säkenöivän kentän talonsa ympärillä. He tiesivät, että olisivat turvassa, mutta silti he pelkäsivät.
Lily kantoi poikavauvaansa yläkertaan viedäkseen tämän nukkumaan. Sitten se tapahtui.
Tuntui, kun jokin olisi hävinnyt. Pelko lamaannutti hänet. Hän katseli ympärilleen, ei mitään outoa.
Mutta jokin oli vinossa. Hänen edessään olevasta peilistä tuijotti takaisin punertavahiuksinen nainen, jonka vihreät silmät syöksivät pelkoa.
”James?” hän huusi. ”James, missä olet?” Lily ei hievahtanut mihinkään. Hän seisoi portaiden yläpäässä, pieni Harry sylissään autuaan tietämättömänä mistään.
James ilmestyi portaiden alapäähän. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.
”James, minua pelottaa”, Lily kuiskasi heikolla äänellään. ”Tunnetko sinä sen?”
”Tunnenko minkä, Lily?” James kysyi.
”Jotain puuttuu. Jokin on pielessä. Erittäin pielessä. En vain tiedä, mikä”, Lily vastasi pelokkaana.
James katsoi sivuilleen ja hapuili taikasauvaansa puseronsa alta. Hänellä oli puseron alla tasku, jossa hän aina piti sauvaansa. Nyt hänkin huomasi, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän tunsi sen myös.
”JAMES!” Lily kiljaisi. ”SE ON POISSA! USKOLLISUUSLOITSU ON POISSA!” Lily huusi itku kurkussa. James ei ehtinyt tekemään yhtään mitään, kun hän jo kuuli jotain etuovelta.
Hän näki ulko-oven verhon läpi hahmon oven takana. Hän tiesi heti. Voldemort.
”LILY, OTA HARRY JA PAKENE! SE ON HÄN! PAKENE! JUOKSE! MINÄ PIDÄTTELEN HÄNTÄ!” James huusi Lilylle.
Lily joutui paniikkiin. Hän lähti juoksemaan kohti makuuhuonetta, ja samassa hän kuuli alakerrasta räsäyksen. Ulko-ovi oli poissa. James. Ei, hän ei voi jättää miestään yksin sinne. Lily kääntyi kannoiltaan ja juoksi Jamesin ohjeiden vastaisesti takaisinpäin. Hän oli saapumassa portaikkoon, kun alakerta täyttyi hohtavanvihreällä valolla. Hän kuuli kaukaista, kimakkaa naurua.
Lilyn sydän tuntui huutavan. James oli kuollut.
Lily ei tiennyt, mitä tehdä. Hänen taikasauvansa lojui keittiön pöydällä alakerrassa, missä he olivat hetki sitten nauttineet iltapalaa. Ilman sauvaansa hän ei voisi millään kohdata Voldemortia.
Hän pakeni makuuhuoneeseen ja lukitsi oven. Hän suojelisi Harrya hinnalla millä hyvänsä. Muuta hän ei voinut nyt enää tehdä. Hän seisoi keskellä huonetta nojaten sängyn päätykaiteeseen. Talo hiljeni. Lily piti kättään Harryn suulla, jotta tämä ei rääkyisi niin lujaa. Hän kuuli sydämensä jyskytyksen rinnassaan. Raastava hiljaisuus. Kunnes.. Makuuhuoneen ovi tempautui auki sellaisella voimalla, johon vain taikuus pystyy.
Lily piti Harrya tiukasti sylissään ja kääntyi oveen päin. Voldemort seisoi oviaukossa taikasauva kädessään osoittaen heitä. Hänen kasvoilleen muodostui ilkeä hymy.
”Ei poikaa, ei poikaa, minä pyydän, ei poikaa! Pyydän, anna armoa” Lily huusi anellen.
”Väisty sivuun, tyhmä naikkonen, väisty sivuun, nyt!”, Voldemort huusi.
”Ei, poikaa, minä pyydän, ota minut, tapa mieluummin minut”, Lily päästi suustaan tuskissaan.
”Väisty sivuun, minä haluan pojan”, Voldemort käski.
”EI!” Lily huusi ja puristi Harrya vielä voimakkaammin.
”Ei sitten!” Voldemort karjui.
Lily katsoi Harrya ja poika näki äidinsä silmissä suunnattoman paljon pelkoa, mutta sitäkin enemmän rakkautta. Lily katsoi Harrya suoraan silmiin ja hymyili. Pelokkaasti ja heikosti, mutta hymyili silti. Kyynel vierähti naisen poskelle ja tippui maata kohden.
Vihreää valoa tulvi joka paikkaan ja siinä samassa, kun kyynel osui lattialankkuun, oli Lily jo kuollut. Lily kaatui jäykkänä lattialle kasvoillaan vaimea, pelokas hymy ja vihreät silmät, jotka loistivat rakkauttaan vieläkin. Sitten se sammui.
Harry kömpi istumaan lattialle. Hän oli satuttanut toisen ranteensa, kun hän kaatui äitinsä mukana.
Hän katsoi äitiään, jonka silmistä näytti haihtuvan vihreyden syvyys pois. Silmät olivat silti vihreät, mutta ne olivat vain tavalliset silmät. Harry ei ymmärtänyt mitään. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo iso mies oli paha. Hän oli tehnyt jotain äidille. Jotain pahaa. Jotain todella todella pahaa. Harry katsoi Voldemortia vihaisesti, niin vihaisesti kuin 1-vuotias voi vain katsoa.

Voldemort katsoi Harrya ja Harry tuijotti takaisin. Harry näki Voldemortin silmissä jotain outoa.
Oliko se epävarmuutta? Ei, se oli varmuutta, mutta sokeaa varmuutta.
Voldemort osoitti taikasauvallaan Harrya ja lausui jotain, jonka seurauksena huone muuttui taas vihreäksi. Harryn silmät olivat sitä vihreämmät. Ja sitten jokin osui suurella voimalla Harryn otsaan ja näytti kimpoavan siitä takaisin. Suoraan Voldemortiin. Koko talo horjui ja tärisi. Seinät halkeilivat ja ikkunat särkyivät. Voldemortin silmissä näkyi ensi kertaa pelko. Voldemort lyyhistyi lattialle jättäen jälkeensä vain suuren pölypilven, joka nyt kohosi raunioituneen talon päällä. Harry kupsahti maahan ja rupesi itkemään.

Samaan aikaan Tylypahkassa rehtori Dumbledore tunsi sen. Loitsu oli purkautunut, Voldemort oli iskenyt. Hän nousi työpöytänsä äärestä ja riensi feenikslintu Fawkesin luokse. Hän kirjoitti viestin pergamentin palaselle ja kiinnitti sen Fawkesin jalkaan.
”Vie tämä viesti Hagridille, heti”, Dumbledore sanoi linnulleen. Fawkes katosi siinä silmänräpäyksessä poksahtaen. Dumbledore poistui huoneestaan pamauttaen suuren tammioven takanaan.

Rubeus Hagrid, Tylypahkan avainten ja tilusten vahti, istui mökissään pöydän ääressä hörppimässä kuumaa kaakaota (jota taisi olla terästetty hieman). Hän oli suuri mies, jolla oli takkuinen, tumma parta. Yhtäkkiä hän kulautti liikaa tulikuumaa kaakaota kurkkuunsa ja ulvoi polttavasta kivusta. Fawkes oli ilmestynyt tyhjästä Hagridin pöydän toiseen päähän. Se levitti siipensä ja pyrähti Hagridin luo ja ojensi toista koipeaan.
Hagrid irroitti viestin ja luki sen. Hän nousi samantien ylös ja haki vaaleanpunaisen sateenvarjonsa takanreunalta ja astui ulos mökistään, joka sijaitsi Kielletyn metsän reunalla
Tylypahkan tilusten kupeessa.
Fawkes ilmeisesti tiesi, mitä tehdä, sillä se seurasi Hagridia ulos. Se laskeutui Hagridin pään
päälle ja Hagrid tarrautui linnun koivista, jolloin se nousi ylös ilmaan vetäen suuren korston
mukanaan. He lensivät pois Tylypahkan pihamailta ja katosivat yön pimeyteen.

Vajaan tunnin kuluttua he laskeutuivat synkkän kylän, Godricin notkon, laitamille.
Hagrid tömähti keskelle hiljaista katua. Suoraan hänen edessään oli suuri kivitalo, joka ei talolta enää näyttänyt, vaan pikemminkin kasalta kiviromua. Hän katsoi ympärilleen. Jästejä ei näkynnyt missään. Hänellä oli vielä hieman aikaa, ennen kuin niitä rupeaisi tunkeutumaan paikalle, vaikkakin kylässä näytti olevan melko hiljaista. Hagrid astui maassa makaavan tummanvihreän postilaatikon yli kohti rauniota.
Sortuneiden kiviseinien seasta kuului lapsen itkua. Hagrid raivasi tietään itkua kohden. Hänen katseensa osui suuren seinämän alta pilkistävään käteen. Hän kiiruhti sen luokse, ja kaivoi lopun ruumiista esiin. Se oli James Potter.
”Voi ei”, Hagrid sanoi. ”Voi ei, James. Mun tarttee hakee apua.” Sitten hänen mieleen muistui viesti, jonka Dumbledore oli hänelle lähettänyt. Hae Harry. Hae vain Harry, viestissä oli
lukenut. Hagrid nousi ylös ja loi viimeisen katseen Jamesiin ja suuntasi kohti kärsimätöntä itkua. Hagridia hieman ihmetytti, että vauva oli täysin kunnossa, ei mitään naarmuja, lukuunottamatta kummallisen muotoista arpea vauvan otsassa. Vauva istui maassa kivisten seinien ympäröimänä, mutta edes romahtanut katto ei ollut tippunut hänen päälleen. Hagrid lähestyi Harrya, kunnes huomasi Lilyn makaavan lähellä lasta. Hän yritti olla välittämättä ruumiista ja nosti pienen ja pelästyneen näköisen lapsen syliinsä.
”Kaikki on okei, pikkunen. Mun pitää viedä sut pois täältä”, hän sanoi hiljaa yrittäen rauhoittaa itkevää Harrya.
Hänen rauhoittelunsa katkaisi matala jyly, joka pauhasi taivaalta. Se voimistui. Taivaalla näkyi valo, joka lähestyi. Hagrid jo hetken luuli, että tähti tippuu taivaalta, mutta huomasi puiden latvoja hipovan valtaisa moottoripyörä. Se laskeutui kovaäänisesti kadulle ja loiskutti vettä lätäköstä sivuilleen. Pyörän selästä nousi tumma hahmo. Hahmo juoksi kohti Hagridia. Hagrid tunnisti hahmon, se kuului Sirius Mustalle.

”Sirius, mitä sä täällä?” Hagrid kysyä töksäytti.
”Minä, tuota, minä... missä he ovat, Hagrid?” Sirius kysyi.
”Harry on tässä. Mä hain sen tuolta raunioista. Sirius,” Hagrid aloitti. ”Ne on.. Sirius, ne on kuollu. James ja Lily. Ne on poissa.”
”Mitä?” Sirius sanoi, tosin oli epäillytkin pahinta. ”Voi ei, minä..”
”Kuule Sirius, koita rauhottua, sä et voi tehdä mitään. Ne on kuollu. Mun pitää viedä tämä poika pois täältä.”
”Sinä viet Harryn?” Sirius kysyi ja tuumasi hetken. ”Voisit sinä hänet kyllä minullekin antaa.
Olenhan sentään Harryn kummisetä”, Sirius sanoi hermostuneesti.
”Juu, tiiän, mutta käsky mikä käsky. Dumbledore anto mulle tän tehtävän. Mun pitää viedä se pois, ennen kun jästiviranomaiset tulee.”
”No, siinä tapauksessa sitten. Tuota, Hagrid, ota minun pyöräni. En tarvitse sitä enää”, Sirius sanoi ja vilkaisi moottoripyöräänsä.
Hagrid taputti Siriusta olkapäälle ja lähti kohti moottoripyörää. Hän sujautti Harryn takkinsa alle tukien vauvaa toisella kädellään. Hän kapusi pyörän selkään ja moottorin murahdettua nousi ilmaan. Hagrid näki Siriuksen kyykistyvän Jamesin viereen haudaten päänsä käsiensä suojaan.
 

Varhain aamuyöllä, 1. marraskuuta, 1981

Suuri moottoripyörä, selässään jättiläiskokoinen mies, tupsahti pilvestä kuunvalon säteilyyn. Se liisi pimeän kaupungin yllä ja tiputti korkeuttaan, kunnes se jo melkein hipoi talojen kattoja.
Kadottuaan yllättäen talojen väliin pyörästä päässyt jylinä lakkasi. Se oli laskeutunut. Hagrid nousi pyörän selästä ja kurkisti takkinsa alle. Pieni Harry-poika nukkui sikeässä unessa päästämättä minkäänlaista ääntä, ajoittaista tuhisemista lukuunottamatta.
Hagrid kaivoi takkinsa taskusta pergamentin palan ja sulkakynän, ja kirjoitti nopeasti viestin Dumbledorelle, jonka jälkeen hän haki taas taskuistaan jotain. Hän puristi kädessään pienen pientä pöllö, jonka jalkaan hän viestin kiinnitti ja päästi pöllön lentoon.
Hän astui kirjakaupan viereisen seinän vastailmestyneestä ovesta sisään. Oven yläpuolella oli kyltti, jossa luki ”Vuotava noidankattila”. Sitten kyltti ikäänkuin sammui ja teksti muuttui epäselväksi. Ovi, josta Hagrid oli juuri mennyt, ei näyttänyt enää ovelta. Sekin oli nyt epäselvä.
Paikka, jossa hän nyt oli, näytti vanhalta ja hieman rähjäiseltä kuppilalta. Hagridin katse kiersi ympäri kahvilaa. Pari vanhaa velhoa näytti nukkuvan viinilasien keskellä, mutta muuten paikka vaikutti autiolta. Hagrid asteli tiskille ja helisti messinkistä kelloa, sillä ketään ei ollut tiskin takana.
Kello ei kuitenkaan reagoinut Hagridin heilutteluun mitenkään, vaan se nukkui hiljaa kuorsaten.
Hänen täytyi käsitellä kelloa kovakouraisemmin. Hän ravisteli sitä ja paukautti sen päin tiskiä, jolloin kello rupesi kirkumaan ja helisemään samaan aikaan. Kello riuhtoi irti Hagridin isosta kädestä ja juoksi takahuoneeseen kimakasti ulvoen. Kahvilan nurkassa nukkuva velho käänsi kylkeään.
Hetken päästä takahuoneesta kurkisti vanha ja kalju mies. ”Aah, Hagrid”, hän tervehti pirteästi, vaikka oli juuri nukahtanut takahuoneeseen. Mutta hän oli vain lepuuttanut silmiään.
”Mitä sinä tähän aikaan täällä?” hän kysyi laittaessaan kellon takaisin paikalleen. Kello loi vihaisen mulkaisun Hagridiin.
”Terve Tom. Kuule, mä tarttisin huoneen täksi yöksi”, Hagrid sanoi.
”Meillä on aivan täyttä tänään, mutta kyllä sieltä yksi huone sinulle löytyy, Hagrid”, Tom sanoi ja iski silmää.
Hän kääntyi ympäri ja alkoi tutkia avainkaappia. Se oli tyhjä. Ei avaimen avaimea. Tom sulki kaapin ja avasi sen uudestaan. Nyt sinne oli ilmestynyt yksi avain. Hän otti sen ja kiersi tiskin napatessaan samalla lyhdyn koukustaan ja katosi portaikkoon Hagrid perässään.
He kävelivät soihduin valaistun käytävän päähän, ja Hagrid oli jo meinaamassa pysähtyä, sillä käytävän päässä oleva seinä tuli vastaan, mutta Tom jatkoi vain matkaansa seinän perääntyessä.
Sitten Tom pysähtyi (seinä myös).
”Tässä huoneesi”, hän sanoi Hagridille ja avasi seinään ilmestyneen oven. Huone oli pieni, mutta mukava ja siisti. Siinä ei ollut ikkunaa, mutta se kelpasi Hagridille.
”Kiitos, Tom”, Hagrid sanoi väsyneenä. Tom poistui huoneesta ja Hagrid siirsi Harryn takin sisuksistaan sängylle nukkumaan. Hagrid itse nukkuisi lattialla takkinsa päällä.

Aamuauringon herättyä Hagrid laskeutui yksin puisia portaita alas Vuotavan noidankattilan aulaan. Siellä oli nyt enemmän porukkaa kuin edellisenä yönä.
”Huomenta, Hagrid”, Tom sanoi pirteästi tiskin takaa, ”sinulle tuli pöllö yön aikana”. Tom ojensi kirjekuoren Hagridille. Se oli kirje Dumbledorelta. Hagrid luki sen ja tunki taskuunsa.
”Sinua odotetaan”, Tom osoitti kahvilan takaosassa sijaitsevaan pöytään, jonka äärellä nutturapäinen naisihminen hörppi aamuteetään.
”Ah, okei, kiitti Tom”, Hagrid sanoi ja käveli pöytien välistä kahvilan toiselle puolella ja istuutui pöytään. Pöydässä Hagridia vastapäätä istui Minerva McGarmiwa, Tylypahkan vararehtori.
”Minerva, mikä sut tänne johdattaa?” Hagrid kysyi.
”Albus kertoi, että sinut löytää täältä. Hagrid, mitä oikein on tapahtunut?” McGarmiwa kysyi hätäisesti.
”Näin kun Albus puhui takkaan Taikaministerin kanssa, hän mainitsi sinut, mutta hän ei suostunut kertomaan minulle mitään minulle”, McGarmiwa jatkoi.
”Dumbledore käski mun pysyy hiljaa, mut sen voin sanoo, et se on poissa. Paha on poissa”, Hagrid kuiskasi.
”Hagrid, tarkoitatko sinä, että -”
”Tarkotan, Tiedät-kyllä-kuka on poissa”, Hagrid sanoi.
Viereisessä pöydässä istunut pienikokoinen noita ilmeisesti kuuli Hagridin sanat ja pomppasi kiljahtaen ylös.
”Hän on poissa? Tiedät-kyllä-kuka on poissa?” noita huusi.
Vuotavaan noidankattilaan syntyi kova hälinä. Velhoja ja noitia nousi tuoleiltaan ylös ja kaikki kerääntyivät Hagridin ja McGarmiwan ympärille.
”Onko se totta?”
”Hän on poissa?”
”Mitä on tapahtunut?”
”Riemujen päivä on koittanut!”
Tom riensi tiskin takaa ja änkesi itsensä ihmismassan läpi Hagridin luo.
”Tule, seuraa minua, Hagrid”, hän sanoi.
Hagrid kaivoi taskustaan Dumbledorelta saamansa kirjeen ja tyrkkäsi sen McGarmiwalle, ennen kuin karkasi Tomin kanssa.
”Sinun on parasta lähteä, käy hakemassa Harry ja pysyttele jossain piilossa, niin kauan kuin on tarve”, Tom sanoi.
”Okei.. Hetkonen, mistä sä tiedät, että mulla on - ”
”Hagrid, en minä mikään sokea ole. Menes nyt”, Tom hopuutti Hagridia.
McGarmiwa nousi reippaasti ylös ja luikki ulos kahvilasta. Paettuaan Vuotavan noidankattilan väkeä hän luki kirjeen.

Likusteritie
Pikku Whinging
Surrey

McGarmiwa kaikkoontui pois ja hetkeä myöhemmin Likusteritiellä juovikas kissa tutki tienviittaa.

Suuren mustan koiran pää putkahti ulos pensaikosta erään jästikaupungin laitamalla. Koira ylitti autotien ja jatkoi kohti keskustaa kuono jalkakäytävässä kiinni.
Jästejä siellä. Jästejä täällä. Jalkahiki. Yäk. Mutta.. Haa! Tämä jalkahiki on tuttu. Grr, Matohäntä, minä vainuan sinut. Sinä typerä petturi.
Siriusin päässä raivosi viha. Hän oli Peterin kannoilla. Aivan lähellä. Sirius kääntyi pääkadulta syrjäkujalle, ja näki Peterin ylittävän tietä ja juoksevan puistoon syrjäkujan päässä.
Musta koira katosi kujan pimentoon ja kun auringon valo hänen silmiään seuraavan kerran häikäisi, oli musta ja likainen koira tiessään. Lastenvaunuja työntävä äiti lisäsi vauhtiaan ja katosi seuraavan nurkan taakse. Jalkakäytävällä seisoi nyt erittäin vaarallisen näköinen mies nimensä veroisessa nahkaviitassaan.
Sirius pyyhälsi tien yli ja rautaportista myöhäissyksyiseen puistoon. Hän saavutti Peteriä. Mutta puisto oli suuri ja täynnä lehdettömiä pensaita ja puita, joiden välissä puikkelehti polkuja.
Hän valitsi poluista yhden ja kulki sitä, kunnes saapui isolle aukiolle, jonne näyttivät kaikki polut johtavan. Keskellä aukiota oli upea suihkulähde, jonka äärellä istui mies ja nainen, yhdessä pienen tummatukkaisen pojan kanssa. Poika uitti kaarnavenettä suihkuläheessä, ja hänen vanhempansa katsoivat hänen touhujaan.
Siriusin viha yltyi. Peter tulee saamaan ansionsa mukaan, hän murisi ja jatkoi matkaansa kohti puiston pohjoisporttia, josta Peter oli hetki sitten livahtanut.

Sauva valmiina taskussa, Sirius kääntyi kulman taakse sivukujalle. Hän melkein törmäsi häntä vastaan juoksevaan mieheen. Se oli Peter.
”Si-Sirius”, Peter änkytti ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Sirius laittoi kätensä takin taskuun ja veti sieltä taikasauvansa ja osoitti Peteriä.
Peter säpsähti taaksepäin ja kompastui maassa lojuneeseen likaiseen pahvilaatikkoon. Hän tömähti maahan ja tukea tummanpunaisesta tiiliseinästä ottaen hän haparoi pystyyn.
”Sinä. Sinä typerä, saastainen petturi”, Sirius sylki suustaan kävellen kohti perääntyvää Peteriä.
Peter ei sanonut mitään. Hän vapisi.
”Oletko nyt tyytyväinen, Peter? Lily ja James ovat kuolleet, ja se ei hyödytä sinua enää mitenkään,
sillä sinun tarusi on ohi nyt”, Sirius uhkasi.
He olivat tulleet sivukujan toiseen päätyyn, jonka katkaisi jästejä vilisevä katu.
Mutta Peterillä oli suunnitelma. Jos se onnistuisi, hän pääsisi pakoon Siriusilta, ja muiltakin. Sirius ei ollut huomannut, että Peterin takataskusta pilkistä taikasauva. Peter piti toista kättään selkänsä takana, ja otti kiinni taikasauvastaan.
Sirius lähestyi Peteriä, mutta pysähtyi nähtyään tämän kummallisen ilmeen. Päättäväisyyttä ja himpun verran rohkeutta paistoi Peterin naamasta.
”Lily ja James, Sirius! Miten sinä saatoit?” Peter huusi niin että hänen takanaan kävelevät jästit jopa pysähtyivät ihmettelemään.
Peter ehti nähdä Siriusin hämmentyneet silmät, ennen kuin hän huusi vielä jotain, jonka seurauksena jästikatu hänen takanaan räjähti kovaäänisesti.
Sirius heittäytyi maahan väistääkseen asfaltinpalasia, joita lenteli ympäriinsä. Hetken ajan suuri hiljaisuus peitti kadun, mutta savupilven hälvetessä kuului satunnaisia kiljahduksia ja itkunpyrähdyksiä jästien joukosta. Näky oli kaamea.
Kadussa oli valtava reikä, niin syvä että useita veimäriputkia oli murtunut kadun alta. Tiellä makasi useita ruumiita, ja muutama pahoin loukkaantunut ihminen.
Sirius huomasi jalkakäytävällä jotain mielenkiintoista. Musta kaapu, jossa oli veritahroja, sekä sormi. Verinen sormi. Se oli Peterin.
Epätoivo valtasi Siriusin. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Minne mennä. Hän ei voisi vain paeta.
Hänen ei tarvinnut enää miettiä, sillä kuin tyhjästä paikalle ilmiintyi monta velhoa, jokaisella yllään samanlaiset kaavut, ja jokaisen taikasauva osoittaen Siriusta.
Yksi näistä velhoista laski sauvansa ja kierteli kuopan ympäri, silmät suurena katsellen sitä kaikkea epäuskottavaa tuhoa.
”Sinäkö vastaat tästä tuhosta”, velho kysyi Siriusilta.
Sirius ei vastannut.
”Minä olen taikakatastrofiministeriön minist.. apulaisministeri Cornelius Toffee ja otan sinut taikaministeriön haltuun”, hän sanoi.
Toffee vinkkasi pari velhoa luokseen. ”Viekää hänet. Azkabaniin tuommoinen”, hän mutisi velhoille, jotka pian jo tarrasivat Siriusista kiinni ja yhdessä he kaikkoontuivat pois tuhon keskeltä.

Myöhään, melkein keskiyöllä, pitkä, vanha ja partasuinen mies ilmiintyi Pikku Whingingin syrjäiselle asuinkadulle.