Kirjoittaja: Laebeth
E-mail:
Laebeth@vuotis.net
PG-13
OOC
Genre: Slash/challenge
Ron Weasley/Severus Kalkaros
Summary: Aikaa on jo kulunut, eikä Ron ole enää Tylypahkassa, mutta muistot
vievät sinne takaisin.
Annettu haaste:
- Genre ei saa olla
angstia tai adventurea. Sen täytyy olla slashia.
- Rating on oltava PG-13 tai R.
- Päähenkilöistä toinen on Tylypahkan henkilökuntaa ja toinen Lucius Malfoy/Ron
Weasley/Ludo Bagman.
- Tarinaan on sisällytettävä lause: "Muistatko? Vai oliko se kaikki
turhaa? Vaikka he kertoivat, että se oli väärin.".
- Kiellettyjä sanoja ovat Tylyaho, käytävä, luokkahuone ja opettaja.
- Pakolliset sanat ovat animaagi, karvamatto, lohikäärme, ikkunasyvennys ja
ihmissusi.
Suloiset muistot
Muurit murtuivat. Niin sanottiin ja Ron halusi uskoa sen sydämestään.
Maatessaan kevyiden pellavapeitteiden alla hän uskoi sanat tosiksi. Hän oli
itse todistanut niin tapahtuvan. Muurit olivat kerran murtuneet hänen
unelmiensa edestä. Ja hän oli saanut sen mitä oli eniten halunnut.
Lakanat heidän allaan olivat rypyssä ja huoneessa oli tunkkainen ilma, mutta
Ron ei jaksanut nousta aukaisemaan ikkunaa tuulettaakseen. Tuntui niin
rauhalliselta vain olla rakastamansa miehen vieressä.
* * *
Ronin katse seurasi koukkunenäisen professorin askelia tämän kadotessa
työhuoneeseen. Mies ei ollut tainnut huomata, että häntä seurattiin ja niin oli
hyvä. Ron ei tiennyt miten päin olisi ollut, jos hän joku kerta paljastuisi.
Mitä kaikkea tunteet saivatkaan aikaan teini-ikäisessä pojassa. Tunteet
hallitsivat hänen mieltään - sen hän myönsi. Kuka muka pystyi aivoillaan käskeä
sydäntä lopettamaan hupsuttelun. Kyllä Ron tiesi, miten toivoton tilanne
hänellä oli.
Ron käveli pois Kalkaroksen työhuoneen luota pää painuksissa. Kokemuksesta hän
tiesi, ettei mies poistuisi huoneestaan pitkään aikaan. Ronista oli kuitenkin
lohduttavaa ajatella, että hän sai edes nähdä miehen päivittäin. Fantasioissaan
Ron meni kuitenkin pidemmälle - hän hiipi professorin perään tämän huoneeseen
ja toimi tavalla, jolla hän ei koskaan uskaltaisi todellisessa elämässä toimia.
Rohkelikkojen oleskeluhuone oli rauhallinen - ei sitä tavanomaista hälyä, jonka
oppilaat saivat aikaan. Ron käveli lattiaa peittävän karvamaton poikki
ikkunasyvennykselle, jossa hänellä nykyään oli tapana selvitellä ajatuksiaan.
Kaikki oli niin sekaisin. Ron tunsi itsensä samalla kertaa täydeksi ja
tyhjäksi. Koko hänen ympäristönsä vain odotti jotain tapahtuvaksi. Jännitettä
ilmassa. Mutta hän ei ollut varma, aistiko kukaan muu sitä.
Koulutehtävät vaativat huomiota, vaikka ne eivät sinällään Ronia
kiinnostaneetkaan. Hän ei halunnut vaarantaa mitään jättämällä liemitunneille
läksyjä tekemättä. Muutenkin kyseiset tunnit kuluivat hänen osaltaan
haaveiluun, joten numero oli vaarassa. Mietteliäänä Ron pureskeli sulkakynänsä
haituvia ja pohti annettuja kysymyksiä.
1. Kerro mitä tiedät yleisesti tunnetuista ihmissusien vaarallisuutta
lieventävistä liemistä.
2. Miksi lohikäärmeen veri on tärkeä ainesosa rimppakinttu-uutteen tekemisessä?
Hän ei selviäisi vastauksista ilman Hermionen apua. Turhauttavaa. Hermione ja
Harry olivat sanoneet menevänsä käymään Hagridin luona, joten hän saattoi vain
odottaa. Jos he eivät pian tulisi, joutuisi hän jättämään läksyt tekemättömiksi
- vai - uskaltautuisikohan hän kysyä Kalkarokselta tietoa? Miehellä oli varmaan
kasoittain kyseisiä aiheita käsitteleviä teoksia. Tavallisesti moinen ajatus ei
olisi käynytkään hänen mielessä, mutta hän oli valmis kaikenlaisiin tekosyihin
nähdäkseen professoria enemmän. Kohta koulu loppuisi, eikä Ron välttämättä
näkisi miestä enää koskaan.
Ron ei ollut tunnettu rohkeudestaan, mutta kun sydän halusi jotain tarpeeksi,
niin ei hän voinut sille vastaan sanoa. Professori Kalkaroksen silmät... kostea
suu... hän unelmoi nykyään niin paljon, että saisi koskettaa liemiopettajansa
huulia edes sormiensa päillä. Hellä hymy ilmestyi Ronin kasvoille, kun hän
upposi unelmiin. Jos hän olisi animaagi ja saisi valita hahmonsa, muuttuisi hän
silkkisiipiseksi perhoseksi, joka voisi lentää lähelle ihailemansa miehen
kasvoja.
* * *
Mies hänen vierellään liikahti. Ron antoi katseensa kulkea lempeänä pitkin
nukkuvan vartalon kuoppia ja kaaria. Hellästi hän puhalsi eksyneen hiussortuvan
takaisin paikoilleen. Miehen posket värähtivät yllättävää viimaa. Oli hassua
muistella mennyttä nyt, kun kaikki oli jo hyvin. Ne olivat kuitenkin suloisia
muistoja, jotka aina toivat hymyn hänen huulilleen.
Hän oli ollut nuori ja innokas. Ja se kaikki mitä tuon yhden päivän aikana oli
tapahtunut, oli juurtunut syvälle hänen mieleensä, eikä hän koskaan päästäisi
siitä päivästä irti. Hän tunsi jalkapohjissaan edelleen sen tunteen, kun hän
oli villasukissaan kävellyt epävarmana Severus Kalkaroksen huoneen ovelle ja
miettinyt useamman minuutin ennen koputtamista. Eikä hän koskaan ollut ehtinyt
koputtaa, kun mies oli jo tullut avaamaan. Se katse. Silmänräpäyksen ajan hän
oli nähnyt villin kaipauksen professorin silmissä ja hän oli tiennyt.
Ron oli kääntynyt ympäri - paennut. Hän oli silloin tiennyt, ettei voisi tehdä
sitä miehelle. Liian paljon oli ollut vaarassa. Ron oli pitänyt tunteensa
piilossa kunnes koulu loppui. Sen jälkeen he olivat kuitenkin olleet vapaat.
Harva heidät silti hyväksyi silloinkaan ja kerran Ron oli kuullut äitinsä ja
isänsä keskustelun, joka oli sattunut ja paljon. Mutta kukaan ei koskaan ollut
sanonut mitään heille suoraan. Siitä Ron oli iloinen.
"Muistatko? Vai oliko se kaikki turhaa?" Ron kuiskasi Severuksen
korvaan haluamatta herättää miestä. "Vaikka he kertoivat, että se oli
väärin." Antaen suudelman huulille ja työntäen päänsä nukkuvan kainaloon,
jäi Ron muistoihinsa.