Kirjoittaja: Laebeth

E-mail: Laebeth@vuotis.net

PG-13
OOC
Genre: Slash/challenge
Ron Weasley/Severus Kalkaros
Summary: Aikaa on jo kulunut, eikä Ron ole enää Tylypahkassa, mutta muistot vievät sinne takaisin.


Annettu haaste:

- Genre ei saa olla angstia tai adventurea. Sen täytyy olla slashia.
- Rating on oltava PG-13 tai R.
- Päähenkilöistä toinen on Tylypahkan henkilökuntaa ja toinen Lucius Malfoy/Ron Weasley/Ludo Bagman.
- Tarinaan on sisällytettävä lause: "Muistatko? Vai oliko se kaikki turhaa? Vaikka he kertoivat, että se oli väärin.".
- Kiellettyjä sanoja ovat Tylyaho, käytävä, luokkahuone ja opettaja.
- Pakolliset sanat ovat animaagi, karvamatto, lohikäärme, ikkunasyvennys ja ihmissusi.

 

Suloiset muistot

Muurit murtuivat. Niin sanottiin ja Ron halusi uskoa sen sydämestään. Maatessaan kevyiden pellavapeitteiden alla hän uskoi sanat tosiksi. Hän oli itse todistanut niin tapahtuvan. Muurit olivat kerran murtuneet hänen unelmiensa edestä. Ja hän oli saanut sen mitä oli eniten halunnut.

Lakanat heidän allaan olivat rypyssä ja huoneessa oli tunkkainen ilma, mutta Ron ei jaksanut nousta aukaisemaan ikkunaa tuulettaakseen. Tuntui niin rauhalliselta vain olla rakastamansa miehen vieressä.

* * *

Ronin katse seurasi koukkunenäisen professorin askelia tämän kadotessa työhuoneeseen. Mies ei ollut tainnut huomata, että häntä seurattiin ja niin oli hyvä. Ron ei tiennyt miten päin olisi ollut, jos hän joku kerta paljastuisi. Mitä kaikkea tunteet saivatkaan aikaan teini-ikäisessä pojassa. Tunteet hallitsivat hänen mieltään - sen hän myönsi. Kuka muka pystyi aivoillaan käskeä sydäntä lopettamaan hupsuttelun. Kyllä Ron tiesi, miten toivoton tilanne hänellä oli.

Ron käveli pois Kalkaroksen työhuoneen luota pää painuksissa. Kokemuksesta hän tiesi, ettei mies poistuisi huoneestaan pitkään aikaan. Ronista oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, että hän sai edes nähdä miehen päivittäin. Fantasioissaan Ron meni kuitenkin pidemmälle - hän hiipi professorin perään tämän huoneeseen ja toimi tavalla, jolla hän ei koskaan uskaltaisi todellisessa elämässä toimia.

Rohkelikkojen oleskeluhuone oli rauhallinen - ei sitä tavanomaista hälyä, jonka oppilaat saivat aikaan. Ron käveli lattiaa peittävän karvamaton poikki ikkunasyvennykselle, jossa hänellä nykyään oli tapana selvitellä ajatuksiaan. Kaikki oli niin sekaisin. Ron tunsi itsensä samalla kertaa täydeksi ja tyhjäksi. Koko hänen ympäristönsä vain odotti jotain tapahtuvaksi. Jännitettä ilmassa. Mutta hän ei ollut varma, aistiko kukaan muu sitä.

Koulutehtävät vaativat huomiota, vaikka ne eivät sinällään Ronia kiinnostaneetkaan. Hän ei halunnut vaarantaa mitään jättämällä liemitunneille läksyjä tekemättä. Muutenkin kyseiset tunnit kuluivat hänen osaltaan haaveiluun, joten numero oli vaarassa. Mietteliäänä Ron pureskeli sulkakynänsä haituvia ja pohti annettuja kysymyksiä.

1. Kerro mitä tiedät yleisesti tunnetuista ihmissusien vaarallisuutta lieventävistä liemistä.
2. Miksi lohikäärmeen veri on tärkeä ainesosa rimppakinttu-uutteen tekemisessä?


Hän ei selviäisi vastauksista ilman Hermionen apua. Turhauttavaa. Hermione ja Harry olivat sanoneet menevänsä käymään Hagridin luona, joten hän saattoi vain odottaa. Jos he eivät pian tulisi, joutuisi hän jättämään läksyt tekemättömiksi - vai - uskaltautuisikohan hän kysyä Kalkarokselta tietoa? Miehellä oli varmaan kasoittain kyseisiä aiheita käsitteleviä teoksia. Tavallisesti moinen ajatus ei olisi käynytkään hänen mielessä, mutta hän oli valmis kaikenlaisiin tekosyihin nähdäkseen professoria enemmän. Kohta koulu loppuisi, eikä Ron välttämättä näkisi miestä enää koskaan.

Ron ei ollut tunnettu rohkeudestaan, mutta kun sydän halusi jotain tarpeeksi, niin ei hän voinut sille vastaan sanoa. Professori Kalkaroksen silmät... kostea suu... hän unelmoi nykyään niin paljon, että saisi koskettaa liemiopettajansa huulia edes sormiensa päillä. Hellä hymy ilmestyi Ronin kasvoille, kun hän upposi unelmiin. Jos hän olisi animaagi ja saisi valita hahmonsa, muuttuisi hän silkkisiipiseksi perhoseksi, joka voisi lentää lähelle ihailemansa miehen kasvoja.

* * *

Mies hänen vierellään liikahti. Ron antoi katseensa kulkea lempeänä pitkin nukkuvan vartalon kuoppia ja kaaria. Hellästi hän puhalsi eksyneen hiussortuvan takaisin paikoilleen. Miehen posket värähtivät yllättävää viimaa. Oli hassua muistella mennyttä nyt, kun kaikki oli jo hyvin. Ne olivat kuitenkin suloisia muistoja, jotka aina toivat hymyn hänen huulilleen.

Hän oli ollut nuori ja innokas. Ja se kaikki mitä tuon yhden päivän aikana oli tapahtunut, oli juurtunut syvälle hänen mieleensä, eikä hän koskaan päästäisi siitä päivästä irti. Hän tunsi jalkapohjissaan edelleen sen tunteen, kun hän oli villasukissaan kävellyt epävarmana Severus Kalkaroksen huoneen ovelle ja miettinyt useamman minuutin ennen koputtamista. Eikä hän koskaan ollut ehtinyt koputtaa, kun mies oli jo tullut avaamaan. Se katse. Silmänräpäyksen ajan hän oli nähnyt villin kaipauksen professorin silmissä ja hän oli tiennyt.

Ron oli kääntynyt ympäri - paennut. Hän oli silloin tiennyt, ettei voisi tehdä sitä miehelle. Liian paljon oli ollut vaarassa. Ron oli pitänyt tunteensa piilossa kunnes koulu loppui. Sen jälkeen he olivat kuitenkin olleet vapaat. Harva heidät silti hyväksyi silloinkaan ja kerran Ron oli kuullut äitinsä ja isänsä keskustelun, joka oli sattunut ja paljon. Mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut mitään heille suoraan. Siitä Ron oli iloinen.

"Muistatko? Vai oliko se kaikki turhaa?" Ron kuiskasi Severuksen korvaan haluamatta herättää miestä. "Vaikka he kertoivat, että se oli väärin." Antaen suudelman huulille ja työntäen päänsä nukkuvan kainaloon, jäi Ron muistoihinsa.