The Gift
kirjoittanut wm_law (wm_law2003@yahoo.com)
suomentanut Sonja (sonja@vekkihame.net)
betareader Kaneli
paritus: D/G
ikäraja: G
vastuuvapaus: Harry Potter, HP ja kaikki siihen liittyvä ovat Scholasticin ja WB:n omaisuutta. Osa suomenkielisistä sanoista kuuluu Tammelle ja ne ovat Jaana Kaparin käsialaa
suomentajan huom.: Ensimmäinen käännökseni (ja sen kyllä huomaa.)
A/N: Jos joku haluaa käyttää ficciä jossain, ottakoon yhteyttä wm_lawiin
© -02/-03 wm_law
Lue ficci alkuperäiskielellä
* * *
Istuin kirjastossa, tuolissa jonka Ginny ja minä ostimme kymmenentenä yhteisenä vuotenamme. Se oli yksi lempipaikoistani koko talossa, sillä siitä pystyin katsomaan läpi lumen peittämän aukean, läpi Malfoyn kartanon puutarhojen. Juuri siitä tuolista pystyin näkemään Ginnyn kasvattamassa laventeleita ja tulppaaneja keväisin, auringonsäteiden kimaltaessa läpi vanhojen tammien ja saaden hänen tummanpunaiset hiuksensa hehkumaan kultaisina. Pystyin katsomaan lapsiemme juoksua ja kirmaamista pihalla, jahdaten toinen toisiaan, kellahtaen välillä kumoon ja kieriskellen nurmella; kaikki Ginnyn huolehtivaisen katseen alla. Välillä pystyin näkemään Ginnyn joutuvan mukaan heidän leikkeihin, nauraen kuin lapsi. Ja jos katsoin tarkasti, pystyin näkemään Rebekkamme, pukeutuneena kokovalkoiseen, seisten ruusukatoksen alla, sisarensa ja veljensä ympäröimänä, aivan kuin sinä lämpimänä kesäpäivänä, jolloin jouduin hänet luovuttamaan.
Hallista kaikuvat huudot karkottivat muistoni pois. Lapsien kiljuntaa ”Ukki, ukki!” seurasi kaksi pientä, vaaleahiuksista, täysin identtistä naperoa, jotka ryntäsivät luokseni innoissaan kikattaen.
”Ukki, tänään on joulu!” oikeassa polvessani roikkuva nappula huudahti iloisesti, pyörien ympäriinsä jännittyneenä tavalla, jonka vain pikkulapsi osaa. Tytön saparot liikkuivat tytön mukana keinuen edestakaisin hänen katsoessa minusta koristeltuun joulukuuseen ja takaisin. ”Eikö sinua jännitä yhtään?”
”Kävikö joulupukki täällä, ukki? Toiko hän paljon lahjoja?” edellisen peilikuva kysyi, hypäten polveltani ja tanssahdellen kuusen edessä. Hän pudottautui polvilleen ja alkoi lukea lahjapakettien nimilappuja ”Milloin saamme avata lahjat, ukki? Milloin?”
“Kaikki aikanaan, kullat, jokainen lahja aikanaan” vastasin. Kumpikin rypisti otsaansa ja huokasi. Hymähdin lasten loukkaantumisille, ajatellen, kuinka paljon he minua pettyneestä Ginnystä muistuttivat.
”Mutta minä vihaan odottamista! Ole niin kiltti, ukki?” tyttö sanoi, ristien kätensä selkänsä taakse ja pyöritellen niitä edestakaisin.” Vain yhdet, minulle ja Carolle?”
“Ehkä yhdet…” sanoin hitaasti. Sanat hukkuivat riemunkiljuntaan tyttöjen sukeltaessa kuusen alle, etsien kaikkein parhainta lahjaa avattavaksi.
“Mikä näistä? Mikä näistä?” kuulin yhden mutisevan kun lahjat olivat käänneltävänä, nosteltavana, valikoitavana ja hylättävinä. Parin minuutin harkinnan jälkeen, molemmat ilmestyivät esiin valitut lahjat kädessään.
“Tulkaa nyt tänne niin avataan ne,” keskeytin, taputtaen reittäni. Molemmat kampesivat takaisin ylös ja alkoivat kyynelehtiä paperiin. ”Odottakaa, odottakaa, odottakaa!” sanoin, kaapaten heidän pikkiriikkiset kätensä omiini.
“Ukki, sanoit että saamme avata ne!” Tory sanoi, sisarensa tuijottaessa minua vihaisesti.
”Te saatte avata ne, mutta ensin tahdon kertoa teille tarinan.”
“Millaisen tarinan? Ei pelottavaa, eihän? Tory vihaa pelottavia tarinoita,” Caro kuiskasi vilkaisten siskoonsa.
”Enpäs! Sinä vihaat pelottavia tarinoita, senkin jänishousu”
“Enpäs!”
“Kylläpäs!”
Nauroin ja keskeytin heidän riitansa. ”Kinastelette yhtä paljon kuin isotäti Hermione ja isosetä Ron. Ja teidän kinastelunne on aivan yhtä ärsyttävää kuin heidän.”
“Kuka on isotäti Her-mo-ninni?” Tory kysyi tunnustellen kummallista nimeä.
“Äitisi täti, minun kälyni. Ja isosetä Ron oli mummisi veli, ” selitin, ”Kummatkin ovat nukkuneet pois ennen kuin olitte edes syntyneet”
“Taivaaseen, niin kuin Katien pupu?”
Nyökkäsin ”Kyllä, niin kuin Katien pupu. Mutta se ei ole tarinani.” sanoin, kun he aloittivat lahjojensa avaamisen.
”Oi, kerrotko sinä tarinoita, isä?” Katsoin ylös ja näin vanhimman lapseni saapuvan huoneeseen pino lahjoja sylissään. Varovasti hän polvistui ja asetteli lahjat kuusen alle. ”Niin, isä, minkä tarinan ajattelit kertoa meille?” hän kysyi, pyöritellen pitkää, vaaleaa hiuskiehkuraa sormissaan.
”Tarinan parhaasta joululahjasta ikinä” vastasin, nojautuen taaksepäin tuoliini. ”Se oli kauan, kauan sitten, mutta muistan sen kuin eilisen. Oli kylmää, kylmempää kuin tänään, ja paksu lumikerros peitti maan. Silloin ajat olivat pimeitä, toivon ettei teidän koskaan tarvitse tietää, kuinka pahoja” kuiskasin, enemmän itselleni kuin yleisölleni, ”Kuuden kuukauden päästä Voldemort kukistettiin. Sitä ennen kuitenkin tuli päivittäin, joskus useamminkin, raportteja kuolemantapauksista, kaupungeista, joihin oli hyökätty.. Ihmisiä katosi, pimeyden piirto loisti taivaalla.”
“Silloin taisi olla vaikeaa juhlia joulua” Meghan, nuorin lapseni, sanoi tullen sisään huoneeseen ja istuen sisarensa viereen.
”En sanoisi niinkään. Päinvastoin. Kun maailmassa oli niin paljon pahuutta, yritimme kerätä viimeisetkin onnen hippuset ja viettää iloisen joulun. Se antoi myös loistavan mahdollisuuden näyttää Voldemortille, ettemme aio vain antaa periksi. Useammat oppilaat jäivät Tylypahkaan, kuin minään muuna jouluna, jonka saatan muistaa. Koulussa oli liikkunut huhuja kuten, että juna joutuisi hyökkäyksen kohteeksi tai että kuolonsyöjät olisivat majoittautuneet odottamaan Kings Crossille. Monet perheet päättivät, että heidän lastensa hyvinvoinnin kannalta olisi parempi jäädä kouluun.”
“Miksi jäit, isä?
“Koska taho, jolle olin uskollinen, ei ollut salaisuus. Ainoa paikka, jossa olin turvassa Luciukselta, oli Dumbledoren silmien alla, Allie.”
“Ja äidin takia?”
“Ei, Alexandra, ei äitisi takia. Silloin äitisi ei merkinnyt minulle mitään. Sen sijaan setäsi Ron oli helvetillinen riesa minulle.”
“Isä! Kieli!” Megan torui minua Caron ja Toryn virnistäessään toisilleen.
“Sanoit ruman sanan, ukki. Tosi tuhman.”
Torjuen heidät, jatkoin tarinaani. “Tuona jouluaamuna heräsin yksi lahjapaketti sänkyni päässä. Se ei ollut sitä, mihin olin tottunut. Jos se ei riittänyt saamaan minua huonolle tuulelle…” keskeytin uudestaan lapsieni ja lapsenlapsieni käyttäessään tilaisuutensa hyväksi tehdä pilaa itsekkyydestäni. ”Niin kuin olin sanomassa, jos se ei riittänyt saamaan minua huonolle tuulelle, oli minun myös juhlittava joulua huoneellisen Weasleyitä ja ah-niin-hyviä Rohkelikkoja..”
****
“Hei, katsokaa mitä poro retuutti sisään..”
“Näyttää vähän kehnolta tänään, Malfoy. Eivätkö äiti ja isukki lähettäneetkään enää hiusgeeliä?”
Torjuen virnuilun ja piikittelyn astelin suoraan Luihuisten pöytään. Toisin kuin muut tupapöydät, se oli lähes autio. Kuolonsyöjien lapsilla ei ollut mitään pelättävää. Istuin alas ja yritin vastustaa kiusausta tuijottaa Rohkelikkoja. Sen sijaan aloin selailla Liemet edistyneille-kirjaa, jonka olin saanut professori Kalkarokselta tänä aamuna, etsien juomaa joka saisi Weasleyn kasvot täyteen lonkeroita tai joka kasvattaisi sarven Potterin otsaan arven seuraksi. Se, etten kannattanut Voldemortia ja seurannut isäni jalanjälkiä, ei tarkoittanut, että olisin täysin muuttunut.
Tietäen, että joulupitojen tarjoilut riittäisivät ruokkimaan pienen kreivikunnan, söin vain pikaisen aamiaisen ja lähdin Suuresta Salista. Olin jo melkein päässyt pakenemaan, kun kuulin pehmeän äänen huutavan nimeäni
“Malfoy!”
Käännyttyäni ympäri näin nuorimman Weasleyn seisovan lähellä Rohkelikkotorniin johtavaa portaikkoa. Kädessään hänellä oli pieni, hopeanharmaa paketti, jota hän pyöritteli käsissään. Tyttö näytti hermostuneelta, mutta hän selvästi halusi peittää hermostuneisuutensa minulta. Pystyin vain virnistämään ja astelemaan hänen luokseen.
”No, mitä pikku Weasley täällä tekee, hiipien ympäri eteishallia?” kysyin nyökäten Suurta Salia kohti. ”Ei uskoisi, että sinulla on varaa jättää aamiainen väliin.”
”Itse asiassa odotin sinua. Tässä.” hän vastasi, työntäen pakettiaan minulle. Pystyin vain tuijottaman ihmeissän; miksi juuri Ginny Weasley, kaikista maailman ihmisistä, oli antamassa minulle joululahjaa. ”Ota se” hän mutisi.
“Onko se taas joku veljiesi taikatemppu?”
“Ei. Katso, jos et todellakaan tahdo sitä, ” hän jupisi, tuijottaen minua suurilla silmillään, ”en tajua miksi edes yritin”
Hän lähti kääntymään poispäin. Nopeasti, kuin horroksesta heränneenä, kurkotin eteenpäin ja nappasin lahjapaketin hänen käsistään. Varovasti liu’utin sormeni sinetin alle. Kuoriessani lahjapaperia laatikon päältä, katsoin ylös varmistaakseni, ettei tyttö ollut livistänyt. Hän seisoi tasan tarkkaan samalla paikalla, missä olin hänet viimeksi nähnyt.
“Umm.. Ajattelin vain, ettet luultavasti saa erityisemmin lahjoja tänä vuonna ja..” Ginny sopersi, punastuen kaulasta kirkkaanpunaisten hiuksiensa juuriin asti ”Ja, niin, ajattelin, ettei sinua pitäisi rangaista oikean asian tekemisestä.”
Katsoin häntä kummastuneena ja avasin laatikon kannen. ”Maalaus?” kysyin häkeltyneenä, ottaen pienissä kehyksissä olevan öljyvärimaalauksen paketista. En ollut koskaan nähnyt liikkumatonta maalausta, ja tämä oli suorastaan paikalleen jämähtänyt. ”Jästimaalaus. Kiitos,” sanoin kuivasti ja asettelin sen takaisin laatikkoon.
“Se ei ole jästien tekemä. Minä maalasin sen, en vain loitsinut sitä” hän selitti loukkaantuneena. ”Se on muistuttamaan sinua siitä, että teit oikean valinnan, vaikkei se aina siltä tuntuisikaan”. Nyt hän osoitti sormellaan maalausta ”Ja tämä. Tämä on se, mistä taistelemme.”
Katsoin vielä kerran pieneen maalaukseen, miettien tytön sanomaa. Kaikki, mitä näin, oli pieni maalaistalo, jonka ikkunat loistivat houkuttelevaa hohtoa, ikivihreä puu kirkkailla jouluvaloilla koristeltuna ja paksu lumikuorrutus.
Ginny taisi tajuta, että olin hämmentynyt, sillä hän kuiskasi: “Katsot liian tarkasti. Se ei ole talo, eikä puu, eikä lumi. Se on kokonaisuus. Se on tunnelma”.
“Kylmyys?
Ginny pyöritti silmiään. En muistanut kenenkään tehneen minulle aiemmin niin, joten se sai minut hymyilemään. Vain hetken, mutta silti. ”Ei, ei kylmyys. Oikeasti. Se on.. Siinä on kyse rakkaiden kanssa vietetyistä hetkistä, pienistä asioista kuten.. istumisesta ikkunan ääressä teekupin kanssa auringonlaskua ihaillen tai käpristyä huovan alle, katsoen tulen tanssia takassa ja nauttia hiljaisuudesta. Se on lasten kasvojen katsomista, kun hän saa lahjan jota eniten on odottanut. Se on aamukaste, joka kutittaa varpaita, lehtien muuttumista syksyisiksi.. Siinä on kyse ystävistä, perheestä ja vapaudesta, turvallisuuden tunteesta. Siinä on kyse rauhasta. Se on rakkautta.”
“Ai.”
Taisin näyttää häkeltyneeltä, sillä hän punastui taas ja kääntyi, käveli pois luotani. Annoin hänen mennä ja tuijotin maalausta. En vieläkään pystynyt näkemään sitä siellä. Se oli vain pieni kuva pienestä lumipeitteisestä talosta ja pienestä puusta. Mutta uskoin, että se olisi siellä, sillä hänkin näki sen. Jos Ginny Weasley pisamineen ja käytettyine kaapuineen näki sen, ehkä minäkin, jos oikein tarkkaan katsoisin, pystyisin sen vielä näkemään.
***
“Näitkö sinä sitä koskaan?”
Katsoessani ympäri huonetta hymyilin. Leveää, lämmintä, oikeaa hymyä, hymyä joka oli joskus ollut niin vieras kasvoillani. Tätä Ginny oli yrittänyt kertoa minulle sen pienen maalauksen kautta. Tämän takia, valmistuttuani Tylypahkasta, en vain liittoutunut Dumbledoren kanssa vaan taistelin hänen ja Potterin rinnalla. Se oli enemmän kuin Voldemortin kukistaminen ja Luciuksen vangitseminen Azkabaniin. Se oli se, minkä minä ja Ginny loimme, perheemme ja elämämme. Se oli lasten ja lastenlasten kasvot joulukuusen valoissa, ensilumen puhtaassa valkeudessa ja pipareiden tuoksussa.
“Näen sen juuri nyt.”
Se on rakkautta.
Five hundred twenty-five thousand six hundred minutes
Five hundred twenty-five thousand six hundred moments so dear
Five hundred twenty-five thousand six hundred minutes
How do you measure -- measure a year?
In daylights -- In sunsets
In midnights -- In cups of coffee
In inches -- In miles
In laughter -- In strife
Five hundred twenty-five thousand six hundred minutes
How do you measure a year in the life?
How about love?
Measure in love
Seasons of love
Measure your life in love
--Seasons of Love, RENT