Oli kaunis aamu. Heti herättyäni päätin, että tänään olisi hieno päivä pyydystää pokemon. Minulla oli vain yksi pokemon. Ainoa pokemonini oli Mudkip. Lähdin alas, söin aamupalan äitini ja isäni kanssa.
Isä lähti salilleen ja minä ulos. Kävin tervehtimässä naapurin poikaa ja otimme matsin. Hän voitti taas, mutta minä en luovuta. Ensi kerralla sitten… Otin pyöräni ja lähdin matkaan. Tänään päätin käydä Mt.Pyrellä. Saavuin perille, ja lähdin kulkemaan huipulle päin. Kun pääsin huipulle, vastaani tuli Vulpixlauma. Ne tuijottivat minua kummallisesti… Äkkiä joku teki kehopuskun ja kaaduin maahan.
Kun heräsin, olin rotkon pohjalla ja…ja…ja…siinähän oli Vulpix. Se tökki minua kuonon päällään aivan kuin käskien ”Nyt ylös siitä.”
Myös Mudkip oli siinä. Se oli varmaan päässyt ulos pallostaan. Nousin istumaan, otin repustani pokemuonaa Mudkipille ja hedelmiä itselleni. Kun aloitimme aterioinnin, Vulpix katsahti minua anovasti. Annoin sille hiukan pokemuonaa ja sehän oli melkein kuin kesy.
Se ja Mudkip näyttivät tulevan hyvin toimeen. Ne juttelivat ja leikkivät keskenään pari päivää. Olin jo matkalla kotiinpäin, kun näin tiellä miehen. Mies sanoi olevansa surullinen, koska hän oli kadottanut oman Vulpixinsa. Hänen Vulpixinsa totteli kuulemma nimeä ”Vux”
Jatkoin matkaani ja pidin Vulpixia kokoajan sylissäni, ettei kävisi samalla tavalla kuin sille vanhalle miehelle. Samaan aikaan mies huuteli pokemoniaan ”Vux! Vux! Tule isin tykö!”
Silloin Vulpix alkoi kummasti rimpuilla sylissäni. Pidin sitä hieman tiukemmassa otteessa, koska luulin sen karkaavan. Mutta silloin se päästi suustaan sellaisen tuliliekin, että kasvoni olivat melkein pikimustat. Päästin otteeni ja se lähti juoksemaan sen vanhan miehen luo. Pian selvisi, että se olikin vanhan miehen Vux. Voi minua raukkaa. Luulin jo saaneeni siitä oman pokemonini. Vaikka enhän ollut edes muistanut pyydystää sitä.
Mies oli niin ikikiitollinen minulle, että hän lahjoitti minulle yhden kasvattamansa Vulpixin. Kävi nimittäin ilmi, että mies oli Vulpixin kasvattaja. Hänellä oli parin sadan metrin päässä Vulpixien kasvatuslaitos.
Minun Vulpixini, eli Tulihäntä nimeltään, oli vastasyntynyt nuori tyttö. Se ei osannut vielä melkein mitään, mutta kelpasi sellaisenaankin. Sillä oli ihan sama katse kuin sen vanhan miehen Vuxilla. Vielä nykyäänkin se joskus näyttää sen saman anovan ja samalla hellyttävän katseen kuin sen vanhan miehen Vux siellä rotkossa.