Talvinen vaellus 22.11.2008
Ihastelin lumisia kinoksia, jotka olivat muotoutuneet viimeisen viikon aikana. Sisälleni valahti lämmin tunne, kun ajattelin tulevaa koitosta. Pientä jännityksen poikastakin syntyi ja perhosia hyppelehti vatsassani. Irrotin katseeni lumikinoksista ja suljin silmäni. Vavahdin hereille, kun äitini tökki minua.
”Tiina, me ollaan jo Ameliessa. Muistakin sitten, että et nukahda Peten selkään! Ei ole kiva kiitolaukata silmät kiinni, kaikki hieno menee ohi”, äitini vitsaili.
”Joo joo, katotaan nyt”, vastasin hieman nyrpeänä.
Halasin äitiäni ja sitten nousin autosta ulos, suljin auton oven ja katselin ympärilleni.
Ameliessa oli jo täysi touhu päällä ja kaikki ravasivat toisesta paikasta toiseen. Katsahdin kelloa ja se oli jo 11.32. Noin tunnin päästä lähtisimme maastoon. Suuntasin matkani aitalle ja siellä maastoon menijät olivatkin jo.
”Moi Tiina!” hiukkasi ensimmäisenä Vepp, joka istui ovea lähimpänä. Vepp’in jälkeen kaikki muutkin aitassa olijat (NanNe ja Venla) moikkasivat minua. Samalla riisuin takkiani pois ja asetin takkini reppuni päälle. Sen jälkeen valahdin sohvalle.
”Nonnii, eli nyt kun kaikki ovat täällä, voimme aloittaa palverimme”, ilmoitti Venla meille ja olimme kuulolla. ”Eli me lähdetään noin yhdeltä vaeltamaan. Kaikki kokoonnutaan kuitenkin maneesissa ja siellä kukin voi ennen vaellukselle lähtöä ratsastaa hevosiaan ja ottaa kontrolliin. Jokaisella on siis vapaus määrittää tämän ratsastuksen kesto.” Nyökyttelimme Venlalle, kun tämä katsoi meitä. ”Sitten lähdetään maastoon ja pysähdytään laavulla. Siellä vietämme sitten jonkin verran aikaa, pystytetään nuotio ja pidetään hauskaa. Tullaan kuitenkin takaisin noin kello seitsemän. Sen jälkeen hoidetaan ja ruokiaan omat hevoset. Mikäli teil on viel aikaa sen jälkeen, niin voitte auttaa muiden hevosten iltaruokinnassa. Mutta pidemmittää puheitta, pakataanpas nyt kaikki tarpeellinen ruokavarustus!”
Tämän riemuisan ilmoituksen jälkeen katselimme, mitä pöydällä oli. Siellä oli lämmintä mehua ja kotitekoisia pullia. Ah! Himoitsin niitä pullia aivan hirveästi.
NanNe huomasi himoni ja heitti: ”Tiina, niitä pullia ei sitten vielä syödä!”
Nauroimme kaikki ja sitten Venla toputteli meitä. Saimme kukin Venlalta lainaksi kaksi pientä satulalaukkua. Pakkasin toiseen niistä pullollisen lämmintä mehua ja noin viisi pullaa. Lisäksi sujautin sinne kaksi pussillista vaahtokarkkeja ja kaksi paria varasukkia ja yhden parin rukkasia. Toiseen satulalaukkuun laitoin omia eväitäni: pari leipää sekä pussillisen omenia ja porkkanoita. Laitoin sinne myös kännykkäni. Suljin molemmat satulalaukut huolella ja muutkin olivat saaneet pakattua tavaransa. Hyvästelimme toisemme ja lähdimme kukin tarpomaan omien hoitohevosten luokse, sillä kaikki menivät vaellukselle omilla hoitohevosillaan. Laitoin siis takin päälleni ja otin reppuni ja satulalaukut mukaani.
Saavuttuani pikkutallille, menin ensimmäiseksi varustehuoneeseen ja siellä Peten kaapille. Tungin reppuni kaappiin ja otin sieltä harjapakin. Lisäksi ripustin satulalaukut roikkumaan satulatelineestä, jolla ei tällä hetkellä ollut satulaa. Samalla ripustin takkini kyseiseen telineeseen. Menin harjapakin kanssa Peten karsinalle ja siellähän se poika möllötteli ja rouskutteli vielä päivällisen rippeitä. Hymyillen laskin harjapakin karsinan eteen ja otin sieltä kumisuan. Siirryin karsinaan ja tervehdin Peteä. Pidimme jo tutuksi tulleen rapsuttelu – sekä hellimishetken. Moiskauttelin suukkoja Peten turvalle ja rapsuttelin sitä korvan takaa ja taputtelin kaulalle. Pete nautti silmät ummessa huomiostaan. Pian hyvin haikein mielin siirryin harjaamaan Peteä. Katsahdin välillä kelloani ja huomasin sen olevan jo 12.05. Harjasin Peteä ripeästi, mutta päättäväisesti. Pyörimistäkin oli toki mukana, mutta rupean jo tottumaan siihen, joten ei ole enää niin vaikeaa pysytellä vauhdissa mukana. Saatuani harjattua Peten kunnolla, kävin hakemassa kaviokoukun ja putsasin pojan kaviot. Samalla katsoin tarkistin jalat varmuuden vuoksi. Kaikki oli hyvin, ellei pyörimistä oteta jälleen lukuun. Saatuani homman tehtyä taputtelin jälleen pitkän tovin Peteä. Pakottauduin kuitenkin ulos karsinasta. Laitoin harjapakin kiinni ja suuntasin jälleen kaapille. Laitoin harjapakin takaisin kaappiinsa ja kaapista otin suojat. Menin Peten karsinalle ja karsinaan. Laitoin Petelle suojat, mutta siinä vasta kestikin…! Pete vain pyöri ja pyöri, nosteli jalkojaan ja loksutteli leukojaan (puri onneksi ilmaa). Sain kuitenkin pienellä onnella suojat paikoilleen. Saatuani suojat paikoilleen Pete oli jälleen hyvin söpö ja viaton. Ihan kuin äsköistä ei edes olisi tapahtunut. Katsoin hieman loukkaantuneesti Peteä, joka jatkoi heinänkorsien metsästämistä. Menin jälleen pois karsinasta ja satulahuoneeseen.
Siellä mietin hetken, mitä otankaan mukaani. Katsoin kelloa ja se oli jo 12.36. Herran jestas, kuinka aika meneekään! Otin takkini ja laitoin sen päälleni ja suljin vetoketjulla. Kävin vielä Peten kaapilla. Siellä etsin repun käsiini. Kaivoin repun uumenista ratsastushanskani ja laitoin ne takkini taskuun. Kaivoin myös kypäräni ja laitoin sen päähäni. Mietin vielä hetken, tarvitsisinko turvaliivin. Päätin kuitenkin lopulta jättää liivin ottamatta mukaani. Jos tipun, niin tipun varmasti tyynylle (joka sijaitsee keskellä metsää). Itselläni rupesi heti pyörimään kuva tyynystä, jolle putoan. Rupesin hieman hihittelemään itsekseni. Käskin kuitenkin itseni ryhdistymään ja hain Petelle ratsastusloimen. Lainasin sitä samaista heijastinloimea, jota olin lainannut viime kerralla. Haettuani loimen nappasin mukaani Peten suitset sekä yleissatulan. Heitin vielä satulalaukut olalleni. Kuvittelin näyttäväni todella komealta näyltä. Cowboy! Vain stetsoni puuttui! Onneksi kukaan ei tullut vastaan tallissa, kun hiippailin Peten karsinalle. Huomasin kuitenkin saapuessani Peten karsinalle pojan katselevan hieman kummissaan hoitajaansa. ”Nyt sitä mennään”, näytti Peten katse viestittävän. En kuitenkaan välittänyt siitä. Pöh, tokkoako minä tuommoisia katseita analysoin ja tottelen niitä! Asettelin varusteet jotenkuten karsinan ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi otin huostaani suitset. Lämmittelin kuolaimia jonkin aikaa. Kun ne rupesivat olemaan jo lämpiä, avasin tarvittavat soljet ja menin Peten karsinaan. Heitin ohjat Peten pään yli kaulalle. Nostin suitset ylös ja siinä samassa Pete rupesi heittelemään päätään. Kirosin hiljaa mielessäni. Sain kuitenkin pitkän painimisen jälkeen Petelle suitset päähän. Laitettuani suitset sain hienon idean päähäni. Miksen letittäisi Peten harjaa? Näin siis punoin Peten harjaa niin, että se harja tavallaan yhtyy ja ”loput” harjasta roikkuu sitten lettinä sään kohdalla. Saatuani homman tehtyä ihastelin hieman luomustani. Nyt Peten kaulakin näkyi ja se sai oriin näyttämään uljaalta. Minun oriini! Pienen ihasteluhetken jälkeen menin hakemaan karsinan ulkopuolelta satulan ja ratsastusloimen. Peten pyörinnästä huolimatta sain ujutettua satulan sen selkään ja viritettyä ratsastusloimen. Kiristettyä vyön (joka oli suht vaikeaa, kun Pete liikahti aina juuri silloin, kun oli naamassa jonkun reiän kohdalle soljen) hain vielä karsinan ulkopuolelta satulalaukut. Virittelin nekin satulaan kiinni niin, että ne pysyisivät matkassa mukana. Saatuani ne kiinni kokeilin vielä, että pysyvätkö ne. Kyllä, kyllä ne pysyvät. Taputtelin Peteä tyytyväisenä kaulalle ja sitten otin ohjat. Pujottelin ne Peten pään yli ja sen jälkeen avasin karsinan oven sepposen selälleen. Pete höristi korviaan ja nosti päätään. Maiskutin hieman lähdön merkiksi. Silmissäni vilahteli karmeita kuvia siitä, kun jatkoin vain matkaani ja Pete jäi venyttelemään. Kuinka poika silloin kärsikään, kun vahingossa vedin ohjia… Tällä kertaa Pete ei jäänyt venyttelemään vaan tuli reippaasti vanavedessäni. Taputin sitä innoissani kaulalle ja hyvänolon tunne heräsi minussa. Nyt mennään pitämään hauskaa!
Kävelimme maneesiin päin. Maneesin ovelle tultaessa viheltelin siltä varalta, että joku olisi jo täällä. Astuttuamme oviaukkoon huomasin sisällä olevan NanNen ja Bellan sekä Veppin ja Leevin. Katsoin sivusilmällä kelloa ja se olikin jo 11.48. Pahus. Tytöt juttelivat iloisesti keskenään ja vaihtelivat kuulumisiaan. Moikkasin heitä, kun menin kentän keskelle kaartoon. Pujotin ohjat Peten kaulalle ja kiristin satulavyötä. Pari reikää tuli ohitettua. Sen jälkeen laskin jalustimet. Menin Peten vasemmalle puolelle ja pujotin jalkani jalustimeen ja ponnahdin Peten selkään. Pete alkoi jälleen pyöriä, mutta vaikeuksista huolimatta pääsin kunnialla selkään. Selästä käsin kiristin heti vyön sopivan tiukalle. Seuraavaksi mittasin jalustimet sopivan pituisiksi. Mittasin ne pari reikää lyhyemmiksi kuin yleensä, mutta en aivan estejalustimien mittaisiksi. Saatuani työni loppuun annoin Petelle pohkeita ja lähdimme kävelemään oikeaa kierrosta. Annoin Peten kävellä hetken pitkien ohjien kanssa. Muutkin lämmittelivät hevosiaan tekemällä voltteja ja muita kouluratsastuskuvioita. Yhden kierroksen jälkeen otin ohjat käteen ja tein pari volttia. Volttien jälkeen nostin ravin ja teimme ravissa pari volttia. Sen jälkeen vaihdoin suunnan koko rata leikkaa – kuviolla ja teimme toiseen suuntaan pari volttia. Volttien jälkeen siirsin Peten käyntiin. Teimme pari askellajivaihdosta (käynnistä raviin ja toisin päin). Pari pysähdystäkin mahtui väliin.
Erää siirtymisen aikana maneesin ulkopuolelta kuului viheltelyä. Pia oviaukosta ilmestyi ratsastaja ja hevonen. Tämä parivaljakko oli tietenkin Venla sekä alter real Make. NanNe sekä Veppkin huomasi hänet, joten suuntasimme kohti Venlaa.
”Nonnii, eli ollaankos sitä valmiita?” kysäisi Venla siinä kohtaa, kun olimme jo tulleet parin metrin säteelle hänestä.
”Juu!” vastasimme kaikki innosta puhkuen kuorossa.
”Eli lähetään sit vaan menemään. Mä otan johtajan spotin. Mun taakseni vois tulla vaikkapa Vepp ja Leevi. SIt vois tulla vaikkapa NanNe ja Bella. Tiina ja Pete vois jäädä vaikkapa vikaksi”, määräsi Venla. Nyökyttelimme hyväksyttävästi päitämme. ”Älkää nyt siinä enää nyökytelkö!” hihkaisi Venla. ”Lähetäänpäs nyt sitten!”
Venla kääntyi Maken kanssa ja suuntasi kohti maneesin oviaukkoa. Lähdimme kukin omalla vuorollamme matkaan ja näin muodostimme possujonon. Katsoin vielä pikaisesti maneesin kelloa. Se näytti jotain 13.05.
Kiersimme maneesin ulkopuolelta ja sen takana avautuikin tie. Kävelimme ripeästi sitä pitkin ja pysyttelimme toistemme lähettyvillä. Hevosemme korskuivat aina välillä ja huomasin ainakin itse, että Pete oli täynnä energiaa ja aivan täpinöissään. Rauhoittelinkin tätä äänelläni tai ainakin yritin. Ei auttanut. Viereisellä laitumella laukkasi hevosia, mutta onneksi pääsimme kävelemään rauhallisesti ohi. Jatkoimme matkaamme tietä pitkin. Kyseisestä tiestä tuli minulle heti mieleen se kerta, jolloin kävin kyseisessä paikassa Peten kanssa. Onneksi nyt olin selässä, joten pystyisin varmaan kontrolloimaan sitä nyt paremmin. Matkatessamme tietä pitkin lauloimme jotain satunnaisia joululauluja ja keskustelimme iloisesti. Suunnittelimme jo hiukan tulevia pikkujoulujakin. Pian saavuimme tienhaaraan ja käännyimme vasemmalle uimarantaa kohti.
”Otetaanko pieni ravipätkä, jos kaikille käy?” kysyi Venla iloisella äänellään.
Vastasimme kaikki myöntävästi ja annoimme pohkeita hevosillemme. Hevoset pinkaisivat nopeaan raviin ja kaikki saivat hieman hidastella heitä. Pian saavutimme kuitenkin rauhallisen rytmin ja nautimme ravista. Oli aika upeaa istua Peten selässä (tai no keventää) ja kuunnella lumen narskuvan allamme ja katsella aina välillä ohikiitävää maisemaa. Pieni hymy nousi kasvoilleni ja siinä ravatessamme päässäni alkoi soida Rockyn War theme, joka sopi mielestäni hyvin tunnelmaan. Hymyilin entistäkin leveämmin ja huomasin Peten rentoutuneen ja nauttivan maastosta, vaikka kovaahan se meni muihin verrattuna.
”Nonnii ja sitten käyntiin!” ilmoitti Venla ja siirsimme hevosemme käyntiin.
Kävelimme hetken pian silmiemme eteen avautui kaunis maisema. Lunta oli joka paikassa ja se oli maagista. Järvi oli jäätynyt ja sen päällä oli paksu kerros lunta. Aurinko paistoi vielä horisontin takaa ja säteet osuivat meihin. Hevoset näyttivät upeilta auringon valossa ja ratsastajat, noh. Hekin upeilta.
”Nyt siirrytään metsäpolulle ja älkää missään nimessä menkö jäille! Polku kiertää läheltä järven rantaa, joten kierrämme järven puoliksi.”
Tottelimme Venlaa ja siirryimme tälle edellä mainitulle polulle. Kävelimme tiiviissä jonossa ja jatkoimme keskustelujamme. Tunnelma oli mahtava ja nautin ainakin itse jokaisesta hetkestä. Aina välillä katsahdin taakseni katsoakseni, ovatko satulalaukut sekä ratsastusloimi vielä tallella. Olivathan ne. Kävelimme järven puoliksi ympäri ja sitten metsäpolku haarautui kahdeksi osaksi. Toinen polku vei matkaa järven ympäri kun taas toinen vei metsään. Venla kääntyi polulle, joka vei metsään ja niin teimme me muutkin. Jatkoimme iloisesti matkaamme eteenpäin. Kävelimme metsässä ja tunnelma sen kuin vain parani. Nautimme kaikki siitä ja imimme sisään metsän hiljaisuutta ja kauneutta. Nousimme mäkiä ylös ja vuorostaan laskeuduimme mäkiä alas. Siinä hyvän tovin käveltyämme saavuimme mutkaan. Tultuamme mutkan eteemme avautui laavu.
”Nonnii, ollaan perillä!” ilmoitti iloisesti Venla ja suuntasi puomin läheisyyteen. Me muutkin suuntasimme puomille ja laskeuduimme vuorollamme. Laskeuduttuamme sidoimme hevoset ohjista puomiin kiinni ja ottelimme satulalaukkuja irti. Löysäsimme myös hevosten satulavöitä.
Kävelimme satulalaukkujen kanssa laavulle. Laskimme ne puusta tehdyille penkeille ja aloimme virittää yhdessä nuotiota. Siinä meni tovi, sillä se osoittautuikin luultua vaikeammaksi. Lopulta se kuitenkin onnistui yhteisvoimin. Riemuitsimme, kun nuotio roihahti kunnolla tuleen. Sen jälkeen kukin aloimme syödä eväitämme. Nautimme Ameliesta saaduista pullista, jotka olivat taivaallisia ja piristivät mieltämme. Lisäksi hörpimme mehua, joka oli yliherkullista. Kaikilla oli jotain muutakin evästä mukana kuten leipiä, hedelmiä, vihanneksia ja karkkia (erityisesti vaahtokarkkeja). Maistelimme toistemme muita herkkuja ja annoimme pisteitä, mikä oli paras. Syntyi kova kilpailu tonnikalavoileivän sekä maapähkinävoileivän välille. Kiistaa siitä, että kumpi on parempi, ei saatu ratkaistua.
Osalla oli mukanaan vaahtokarkkeja, kun taas osa oli unohtanut ottaa. Karkit jaettiin kuitenkin tasapuolisesti niin, että kaikilla oli niitä pari kourallista. Venla etsi käsiimme kullekin kaksi tikkua, joiden päihin laitoimme vaahtokarkkeja. Paistoimme niitä nuotiossa ja söimme suurella nautinnolla.
Juttuakin riitti aivan koko aikana ja kukin kuuli toisten kuulumisia. Oli kiva kuunnella, että kaikilla menee loistavasti ja että he viihtyvät tallilla, sillä itsekin koen nämä asiat aivan samalla tavalla. Katsahdin kelloa ja se oli jo 17.23. Oli jo pimeää ja Venla kävi tonkimassa satulalaukustaan taskulampun. Siitähän se vasta suuri riemu syntyikin! Rupesimme kertoilemaan kauhutarinoita ja osa niistä olikin todella pelottavia. Kuulimme välillä hevosten korskuvat ja parin kauhutarinan jälkeen uskaltauduimme antamaan hevosillemme omenat. Annoin Petellekin yhden ja siitähän se piti. Mussutteli pitkään omenaa ja maisteli nautinnolla. Taputtelin oria kaulalle ja suukottelin turvalle, joka tuoksui omenaiselle. Siirryimme vielä juomaan viimeiset mehun tilkkamme ja syömään loput vaahtokarkkimme laavuun. Tavaran loputtua Venla katsahti kelloaan, joka oli jo 18.12.
”Nonniin porukka. Pitäisi nyt suunnata takaisin Ameliehen, rupeaa jo olemaan sen verran myöhä”, haukotteli Venla. ”Kerätäänpäs tavaramme ja sammutetaan nuotio, ettei syty metsäpaloa.”
Teimme työtä käskettyä ja nuotion sammuttua menimme omien hevostemme luokse. Virittelimme satulalaukut matkaan ja sitten irrotimme hevosemme puomista ja nousimme vuorollamme selkään. Kiristimme vöitäkin.
Kaikkien ollessa valmiina menimme samaan tuttuun muodostelmaan ja järjestykseen. Aloitimme matkamme toisen polun päästä (eri kuin se, mitä pitkin tulimme laavulle) ja kävelimme metsässä. Käveltyämme hyvän tovin eteemme avautui tie. Päätimme ravata sen ja pianhan me taas keventelimme hevostemme selässä. Huomasin hengitykseni olevan huurussa ja katsahdin Peten sieraimia. Oli se kyllä hienon näköistä, kun Peten sieraimista tuli vain huurua ja oli muuten pimeää. Ravailtuamme hetken siirryimme jälleen käyntiin. Saavuimme nimittäin pellon reunaa pitkin olevalle polulle. Katselin ympärilleni ja tunnistin paikan. Olin ollut pellon toisella puolella, kun Pete oli karannut minulta. Tähän paikkaan, missä juuri olimme, oli ori suuntanut matkansa. Kuvittelin tilannetta mielessäni ja nyt se näytti melko huvittavalta silmissäni. Jatkoimme kuitenkin matkaamme ja tulimme pian tielle, joka jakoi kaksi peltoa. Tie näytti suht pitkältä ja pysähdyimme sen alkuun..
”Nonnii, haluukos porukka hieman revitellä?” kysyi Venla hieman virnistäen. Muut hoitajat (paitsi minä) tiesivät tai ainakin osasivat aavistaa, mitä oli tulossa. Loin vain hölmistyneen katseen Venlaan.
”Ööö, tota, mitä sä tolla tarkoitat?” kysyin hieman nolona.
”No laukkapätkää toki!” hymyili Venla nyt entistä leveämmin. ”Nonnii, käykös tämä kaikille?”
”Jooo!” vastasivat NanNe ja Vepp kuorossa. Emmin hieman, mutta pian vastasin:
”Joo!”
Sisälläni rupesi kihelmöimään ja mietin, millaista se olisi. Venla kuitenkin nyökkäsi ja käski valmistautumaan. Hän sanoi, että kävelisimme pätkän ja hänen sanoessa nostaisimme yhdessä laukan. Nyökkäsimme merkiksi, että ymmärsimme. Laukkapätkä olisi pituudeltaan kuulemma sen 500 metriä.
Lähdimme siis kävelemään ja hevoset aavistelisivat, että nyt olisi jotain tulossa. Käveltyämme pienen matkan Venla huusi: ”Nyt!”
Annoimme kaikki laukkapohkeita. Pete oikein ponnahti hurjaan laukkaan. Aluksi shokkaannuin hieman, mutta pian muistin nousta kevyeeseen istuntaan. Kaikki hillitsivät hevosiaan hiukan, mutta eivät paljoakaan, sillä annoimme hevostemme laukata sydämensä kyllyydestä. Pysyimme hienosti jonossa, joka yllätti hiukan itseäni. Laukkasimme pitkään ja vähän ajan kuluttua Venla huusi: ”Ja raviin!”
Siirsimme kaikki hevoset suht onnistuneesti raviin. En meinannut saada Peteä raviin, mutta tultuamme edellä olevan lähelle ori ymmärsi hiljentää vauhtia. Jatkoimme hetken matkaamme ravissa ja tie peltojen välillä teki loivan mutkan. Mutkan jälkeen jatkoimme samaa tuttua tietä, jolla olin sillä yhdellä kerralla ollutkin. Saavuttuamme taas metsän rajalle hiljensimme hevosemme käyntiin ja kävelimme. Saavuimme pian tienristeykseen ja jatkoimme siitä Ameliehen.
Tulimme pienen tovin kuluttua kahden laitumen väliselle tielle ja ratsastimme siitä tallipihaan. Tallilla olikin täysi touhu päällä, sillä hevosia vietiin ja tuotiin tarhoista ja laitumista. Pysähdyimme tallipihaan ja Venla ilmoitti: ”Nonniin, tää oli sitten tässä”.
Kaikilta pääsi pieni huokaisu ja Venla jatkoi: ”Kiitos kaikille tästä ,oli aivan mahtavaa! Katsotaan, josko joskus otettaisiin uusiksi ja toivottavasti silloin tulisikin vielä enemmän porukkaa mukaan.” Nyökyttelimme. ”Satulalaukut, jotka saitte lainaksi, niin jättäkää ne tallien varastohuoneisiin ja oman hoitsunne satulan päälle. Käyn hakemassa ne itse tai passitan jonkun orjistani hakemaan ne”, sanoi Venla hieman nauraen lopussa.
”Mutta joo, ne jotka voi jäädä, niin voisitte auttaa hevosten ruokinnassa. Vepp ja NanNe voisi auttaa päätallin hevosten ruokinnassa a Tiina, voisitko hoitaa pikkutallin?”. Nyökkäsin vastaukseksi.
Tämän jälkeen kiitimme vielä toisiamme ja sitten laskeuduimme hevostemme selistä. Taputtelin Peteä kiitollisena. Nostin vielä jalustimet ylös ja otin ohjat kaulalta, jonka jälkeen lähdin kävelemään oriin kanssa pikkutalliin. Siellä ohjasin pojan karsinaansa.
Karsinassa otin Peteltä ensiksi satulan pois. Pete huokaisi helpotuksesta ja alkoi pian pyöriä. Kävin ottamassa vielä nopeasti suitset ja suojat pois. Pete venytteli suutaan ja nautti suitsien pois otosta. Taputtelin vielä poikaa. Kävin pesemässä kuolaimet, jonka jälkeen ristitin suitset ja vein ne takaisin varustehuoneeseen. Kävin myös hakemassa satulan, ratsastusloimen ja satulalaukut sekä suojat. Lajittelin tavarat varastohuoneessa paikoilleen ja jätin satulalaukut Peten satulan päälle. Otin vielä harjapakin kaapista ja menin takaisin Peten karsinalle. Menin harjaamaan pojan kunnolla ja otin samalla kaviotkin. Kavioiden puhdistuksen aikana tarkistin, ettei jalkoihin ollut tullut haavoja. Ja koko toimituksien ajan Pete pyöri normaaliin malliinsa. Lopuksi taputtelin ja halin Peteä pitkään. Pakottauduin kuitenkin irrottautumaan Petestä ja astuin ulos karsinasta. Suljin harjapakin ja menin varustehuoneeseen. Siellä huomasin Venlankin olevan laittelemassa parhaillaan Maken satulaa paikoilleen.
”Moi!”, huikkasi hän iloisesti.
”No moi taas!”, vastasin. ”Hei muuten. Oisko mahdollista saada yksityistunteja esteille?” kysyin hieman ujosti.
”Joo, totta kai!” vastasi Venla. ”Millos haluisit?”
”Kävisikö vaikka ensikerralla, kun tulen?” kysyin toiveikkaana. ”Luulisin, että pääsen keskiviikkona. Pistelen kuitenkin tekstaria, jos käy?”
”Juu, toki”, vastasi Venla. ”Ilmottelehan sitten!”
Kiittelin Venlaa ja hyvästelin hänet. Olin keskustelun aikana pistänyt Peten harjapakin hänen kaappiinsa.
Menin rehuvarastoon ja mittailin hevosille ruuat. Saatuani oikeat annokset kullekin valmiiksi, vein ne hevosille. Saatuani urakan loppuun menin varastohuoneeseen ja hain sieltä reppuni. Otin sieltä kännykän ja soitin äidilleni, joka ilmoitti olevansa 10 minuutissa. Menin Peten karsinan eteen ja nojasin siihen. Katselin oriin syövän. Pian havahduin ja huomasin kännykkäni värisevän. Se oli äiti. Latelin hyvästelyt Petelle ja kiiruhdin parkkipaikalle. Siellähän se tuttu auto odottelikin jo minua. Nousin autoon ja moikkasin äitiäni.
”No moi!” huudahti äiti a halasi minua. ”Mites vaellus meni?”
”Loistavasti”, vastasin. Äidin kännykkä alkoi soida ja se oli joku hänen kaverinsa. He alkoivat juoruta puhelimessa ja samalla äiti käynnisti auton ja lähti ajamaan poispäin Ameliesta. Itse palasin takaisin hetkeen, jolloin laukkasin peltojen välissä Petellä ja kuvittelin tilanteen mielessäni. Tuuli, joka piiskaa kasvojani ja sitä tunnetta, vapauden tunnetta. Jäin siihen hetkeen ja havahduin siitä vasta auton pysähdyttyä kotimme pihassa.