Sirkka-Liisa Karjalainen
Tarina on yksi kouluaineistani, ja tähänmennessä se on ehdottomasti nerokkain! Tarinan ei pitäisi olla kauhean pitkä, joten kyllä sen nyt jaksaa lukea... (JOS ope jaksaa, jaksat sinäkin!!)
Aamu ei ollut alkanut hyvin, hän oli edelleen masentunut. Häntä ei voinut enää kiinnostaa margariinitehtaalla istuskelu. Ei ollut puhettakaan että Sirkka-Liisa olisi saanut jotain mutakaan työtä, sillä tätäkin työtä oli haettava! Totta kai he olisivat paljon mielummin ottanut jonkun nuoren ja kauniin tytön, mutta sellaisia (kuten kuvitella saattaa) ei ollut hakijoina margariinitehtaalle. Paitsi että tietenkin johtajalla oli omat kauniin sihteerinsä, mies Mr Harkalainen halusi itselleen pientä silmäniloa rahakasojen lisäksi.
Tämäkään päivä ei ollut Sirkka-Liisalle mitenkään erikoinen, hän istui uskollisesti margariinitehtaalla kello kolmeen asti. Kello kahden aikaan johtalajja oli ilmoitus; ”Hyvät margariinitehtaan työntekijät! On tullut aika maksaa palkat. Koska en luota enää entiseen palkanlaskentasysteemiin, maksan rahat kirjekuorissa, henkilökohtaisesti. Viime viikollakin Anttilainen sai noin 0,025 senttiä enemmän kuin mitä olisi hänelle kuulunut!” Nopeasti kuin hevoset myrskysäällä, työntekijät vääntäytyivät jonoon Mr. Harkalaisen työhuoneen eteen. Jono ylettyi melkein ulko-ovelle saakka! Viimeisenä Sirkka-Liisa kompuroi jonon perälle. Hän jonotti ja jonotti, mutta vaikka jono lyhenikin koko ajan, se teki sen toivottoman hitaasti. Noin kello 17.00 Sirkka-Liisa pääsi Harkalaisen työhuoneeseen saamaan palkkansa. ”Päivää nti Karjalainen!” Nopeasti Harkalainen sujautti kirjekuoren Sirkka-Liisan käteen. ”Öööh… Kiitos.”, Sirkka-Liisa sai juuri ja juuri sanottua. Harkalainen oli hyvillään koska oli saanut kaikki palkat maksettua, niinpä hän tässä heikkouden tilassa alentui keskustelemaan työntekijänsä kanssa. ”Millaista on olla täällä töissä? Oletko viihtynyt?”, hän kysyi ammattimaisesti. ”No tuota… Onhan täällä ihan mukavaa, mutta tuolla alhaalla kaiket päivät istuskelu… Siinä ei vain ole mitään hohtoa.” Johtaja Harkanen katsoi Sirkka-Liisa kummaksuen: ”Hohtoa? Mitä hohtoa pitäisi olla?” Sirkka-Liisa huokaisi. ”Jotain, kun minä vään istuskelen tuolla kaiket päivät!” hän mutisi. Johtajalla oli hänelle mielenkiintoinen ajatus: ”Mitäpä jos sinä siirtyisitkin minun pikkupoikani Matiaksen lastenhoitajaksi? Katsos edellinen lastenhoitajani otti tänään lopputilin.” Sirkka-Liisan suu loksahti auki…
Seuraavana päivänä oli Sirkka-Liisan aika aloittaa Matiaksen lastenhoitajana. Hän käveli epävarmasti kohti johtajan kotia, suurta sinistä kartanoa, suoraan Eiran sydämessä. ”Ohoh!” Sirkka-Liisa kirkaisi kun hän astui taloon sisään. Kaikkialla oli kiiltävän puhdasta ja erittäin koristeellista. Pieni poika merimiesasussa juoksi Sirkka-Liisan luokse narun kanssa. ”No mutta hei!” Sirkka-Liisa lirkutti. ”Mitä sinä teet tuolla narulla?” Hän kysyi. Pieni poika ei vastannut vaan kamppasi Sirkka-Liisan narullaan. ”AI!” Sirkka-Liisa kirkaisi. ”Tästä tulee pitkä päivä!”
Sirkka-Liisa käveli kotiinsa iltamyöhään. Hänet oli tuhjottu täysin. Pikkupoika oli osoittautunut todelliseksi riiviöksi, joka oli todellisesti hemmoteltu piloille! Nyt Sirkka-Liisa ymmärsi syyn edellisen lastenhoitajan lähtöön! Sirkka-Liisalla ei ollut aavistustakaan kuinka hän jaksaisi sitä enää yhtään samanlaista päivää lisää! Hän käveli kotikadulleen. Lemmikkikauppa oli vielä auki, se sai Sirkka-Liisan keksimään ongelmalleen ratkaisun! Pitäisi vain ostaa puudeli.
THE END
Sirkka-Liisa istui masentuneena nojatuolissaan. Ikää oli kertynyt jo runsaat 42 vuotta, eikä hänen elämäänsä ollut ilmaantunut ”sitä oikeaa”. Sirkka-liisa oli kyllä tavannut erään jota oli rakastanut, mutta jätti hänet koska ei itse voinut saada lapsia. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli tuntenut itsensä muumiksi, posket roikkuivat ja muutama iljettävä ryppy oli ilmaantunut… Ja nenä! Se oli ikään kuin turvonnut! Sirkka-Liisa ei uskonut löytävänsä enää itselleen miestä. Hän viettäisi loppuelämänsä yksin. Ystäviäkään hänellä ei enää ollut, hän oli nuorena unohtanut ystävänsä vilkkaan seuraelämänsä vuoksi. Vanhempana vasta ymmärtää ystäviensä arvon… Niin, aivan liian myöhään!