Ajatuksia isyydestä

Vuonna 2000

Vanhemmuuteen ei kai koskaan ole täysin valmis. Siihen kasvetaan lapsen mukana. Siksi minua säälittävät yli 3-kymppisten miesten puheet siitä, etteivät he koe vieläkään - jos koskaan - olevansa valmiita isyyteen. He eivät tiedä, mitä he menettävät.

Milloin isäksi?

Tässä pärjäämisen pakon ilmapiirissä monet haluavat tienata vähintäänkin ensimmäisen miljoonansa omaisuutta ennenkuin ryhtyvät lastentekoon. Mihin vanhemmuudessa rahaa tarvitaan? Eikö rakkaus riitä? Teinivanhempia katsotaan kieroon ja heitä leimataan sosiaalitukien väärinkäyttäjiksi. Jokaisen tulisi pärjätä omillaan, sanotaan. Jokainen vanhemmaksi ryhtyvä tekee meille kuitenkin suuren palveluksen; veronmaksajia todella tarvitaan, kun on meidän vuoromme siirtyä eläkkeelle.

Monet kokevat edelleen avioliiton olevan yksi vanhemmuuden edellytys. Minulle naimattomuus ei ole ollut mikään ongelma. Lapsia syntyy rakkaudesta, ei papin aamenesta. Mutta onhan se kai niinkin, ettei lapsia tule naimatta. ;-)

Jääkö muu elämä lapsen myötä?

Monella nuorella miehellä on sitoutumisen pelkoja. Pelätään vapauden menettämistä. Ainakaan ihan aluksi esikoisen ollessa vielä vauvaiässä vapauteni käydä erilaisissa kokoontumisissa ei suuremmin kolhuja kärsinyt. Pienen lapsen saattoi ottaa mukaansa aika moneen paikkaan. Lapsen kasvaessa iltariennot ovat kuitenkin pikkuhiljaa vähentyneet. Se on ollut tietoinen valinta, jota en kadu tippaakaan. Kotiin perheen luokse on auvoista mennä, kun vastaan tullaan kasvot ilosta hehkuen ja hihkuen: "Isi tuli! Jipii! Isi!"

Kaikkea harrastustoimintaa ei sentään ole tarvinnut jättää; onhan meitä kaksi vanhempaa lapsia tarvittaessa vuoronperään hoitamassa. Valitettavasti hoitovastuu ei vain ole jakautunut ihan tasan. Tähän yleisin isän selitys kuuluu, ettei miehellä ole rintoja. Biologialla perustellaan sitä, että äiti on lapsissaan kiinni ainakin aluksi isää useammin. Mikäs siinä, kunhan molemmat ovat osaansa tyytyväisiä. Vastuunsa tunteva isä huolehtii myös äidin hyvinvoinnista antamalla hänelle riittävästi ns. omaa aikaa. Parisuhde on pienten lasten kanssa koetuksella. Sitäkin pitäisi vain yrittää hoitaa. Onnellisten vanhempien lapset ovat onnellisia.

Vanhemmuus ja yhteiskunta

Sen raadollisen piirteen olen itsestäni asiaa pohtiessani huomannut, että olisin varmasti lasteni puolustamiseksi tarvittaessa valmis aikamoisiin hirmutekoihin – niin väkivallan vastustaja kuin olenkin. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että minä olen lasteni parhaan edun paras asiantuntija. Nämä tuntemukset ovat varmasti yleisiä lähes kaikilla vanhemmilla. Siksi varsinkin lapsettoman on vaikea esittää mielipiteitään lastenhoidosta saamatta vanhempia puolustuskannalle.

Miksi niin monella vanhemmalla on pelko siitä, että hänen pätevyytensä kasvattajana ja lastensa hoitajana kyseenalaistettaisiin? Media syytää vanhempia puoltavia juttuja perusteettomiksi koetuista huostaanotoista. Toisaalta sosiaaliviranomaiset vakuuttavat, että huostaanottoon turvaudutaan vain viimeisenä keinona, kun se todella on tarpeen lapsen hyvinvoinnin suojelemiseksi. Missä kulkee raja vanhempien itsensä ja yhteiskunnan vastuussa? “Minun omatuntoni on puhdas. Minä olen hyvä ja paras isä lapsilleni, yrittäkääkin vain muuta väittää!” On sääli, että suurelta osin tarpeeton vastakkainasettelu perheen ja sosiaaliviranomaisten välillä usein estää osapuolia kiihkottomasti saman pöydän ääressä pohtimaan, mikä olisi lapsen kannalta paras ratkaisu, ja ottamasta olemassaolevia avohuollon tukitoimia vastaan.

Olen kuullut tapauksesta, jossa psykologin tekemän väärän diagnoosin ja selkeän ylireagoinnin seurauksena äidille puoliväkisin tarjottiin lapsen päiväkotikuljetuksiin apua. Yhden ihmisen tekemästä virheestä on helppo ammentaa koko yhteiskunnallisen "holhousjärjestelmän" vastaisia juttuja, mikä on valitettavaa. Järjestäytynyt yhteiskunta on olemassa yksilön palvelemista varten eikä päinvastoin.

Suomessa katsotaan karsaasti, jos pieniä lapsia viedään ravintolaan. Koko aihe saa aikaan kuuman keskustelun siitä, millainen paikka on lapselle sovelias. Omien vanhempien alkoholin käytöstä on tässä maassa niin monella huonoja kokemuksia, että helposti tuomitaan sekin, kun alkoholia käytetään “oikein”. Monien mielestä sellaista käyttöä ei olekaan. Lasten nähden ei nautita. Piste.

Kasvatustehtävän haasteet

Kasvattajana minulla on vielä suhteellisen lyhyt kokemus. 2,5-vuotias esikoinen on parhaassa uhmaiässään. Vähällä olen silti päässyt, kun katsoo toisten kakaroita. Meidän lapsihan on suloinen enkeli moneen muuhun verrattuna. Olisi todella mielenkiintoista tietää, tukisiko jonkinlainen objektiivinen vertailu tätä näkemystä.

Vauvan vielä tuhistessa suloisena ja viattomana sylissä, tyytyväisenä juuri saamastaan pullomaidosta on helppo luvata itselleen, ettei koskaan tule kohdeltua lastaan kaltoin. Eipä sitä vielä osaa arvata, miten moneen kärsivällisyyttä koettelevaan tilanteeseen sitä vielä joutuu. Niin sitä niittää kuin kylvää. Kiukuttelemalla lapsellesi saat vastaasi kiukuttelua. Siksi on hyvä vain yrittää kiristää hammasta ja kohtuuttomasti raivoamatta selittää lapselle sadanteen kertaan, miksi pistorasian kanssa ei leikitä. Monella loppuu pinna kesken heti alkuunsa ja käyttöön otetaan luunappi. Lapsen kanssa ei neuvotella, sanotaan. Olenko minä lepsu ja vastuuton vanhempi, kun haluan suhtautua lapseeni kuin ystävään ja ohjattavaan - ei kuten työhön tai komenneltavaan? Kumman jälkikasvusta tulee tappelevia nulikoita: sen, jonka kotona lyödään vai sen, jonka kotona ei lyödä? Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.

Eivät lapset silkkaa ilkeyttään tai luonnostaan ole kurittomia kakaroita. Siellä on yleensä jotakin muuta taustalla ja käyttäytymisen mallit opitaan ympäristöstä. Vai voiko oikein hankalaa lasta syyttää hankaluudestaan? Missä iässä vastuu siirtyy vanhemmilta lapsille itselleen? Huoli omista lapsista ei kai lopu koskaan.

Lapsen ei-toivotun käyttäytymisen syytä kannattaa pysähtyä pohtimaan. Usein taustalla on vain huomion hakemista. Niin paljon kuin sitä itse vanhempana kokeekin lapselleen antavansa, se ei välttämättä lapsen mielestä vielä riitä. On lapsia, jotka paremman puutteessa tyytyvät kerjäämään rangaistusta ja torumista. Huomiota se on kielteinenkin huomioiminen. Toimivampaa on hakea syytä itsestä, ja tarjota sitä mitä lapsi oikeasti kiukutellessaan kaipaa. Se voi olla lepoa, ruokaa tai vain sylittelyä. Meillä pussataan ja halataan paljon. Se helpottaa kummasti elämää lasten kanssa.

Joskus meillä varsinkaan äiti ei jaksa mekastavaa, juoksevaa ja huutavaa energiapakkausta. Aikuinen ei muista, miten hauskaa on juosta ympäri keittiötä. Tällöinkin kannattaa asettua lapsen asemaan ja vaikkapa yhtyä lapselliseen ilonpitoon. Eihän se alenna vanhemman auktoriteettia!? Sata kertaa mieluummin olen lapsilleni helposti lähestyttävä kaveri kuin etäinen auktoriteetti, jonka sanan rikkomista seuraa ankara rangaistus. Haluan ja toivon lasteni uskaltavan kaikissa ongelmissaan tulla minun puheilleni.

Vuonna 1998

Isien Oma Palsta

Vast: Lapsia?!
Kyllä kait se niin on, että itse kukin on valmis vanhemmuuteen omalla ajallaan, vaikka silloinkaan ei varmasti kaikista epäilyksistään ole vapaa. Samantapaisia sitoutumisen pelkoja on varmasti monilla. Itsekin olin kahden vaiheilla tuon vakiintumisen / avioliiton kanssa, vaikka olimme asuneet yhdessä jo nelisen vuotta, kun saatoimme lasta alulle. Me emme jälkikasvua varsinaisesti yrittäneet, mutta olimme molemmat tosi onnellisia, kun huomasimme olevamme raskaana. Mekin käymme puoltaväliä kolmattakymmentä, ja asian lykkääntyminen olisi tuonut turhaan lisää ikäeroa meidän ja lapsemme välille.

Eikä tuo elo lapsen kanssa (nyt 7-viikkoinen) loppujen lopuksi kovin sitovaa olekaan. Lapsen kanssa voi käydä ravintolassa, teatterissa, automatkoilla, ym. Meillä ainakin kaikki toimii hyvin ja ollaan tyytyväisiä, kunhan ruokinta pelaa. Jos ei mikroa ole lähellä, niin termospullon kuumassa vedessä voi tuttipullon lämmittää vaikka sieniretkellä. Ja lapsi kulkee sielläkin mukana kantovaljaissa.

Kolmasti olemme antaneet lapsen hoitoon, ja saaneet näin molemmat yhteistä "vapaa-aikaa". Innostuneita hoitajapariskuntia lähipiirissä onneksi riittää! Joitakin kesärientoja on joutunut jättämään väliin, mutta ei niinkään pakosta, vaan omasta halusta. Ja kun on oikein hauska retki tiedossa, eikä halua sitä jättää väliin, niin onpahan meitä kaksi hoitamassa. Toinen jää kotiin.

Kerroit, että molemmat olette lapsirakkaita. Kun jollekin tuttavaperheelle sanoo, kuinka ihania lapsia heillä on, saa helposti vastaukseksi: Odotas, kun itse saat, niin näet ettei se aina ole niin ihanaa... Liekö sitten vielä uutuuden viehätystä, mutta kyllä minusta on ollut ihanaa kaiken aikaa. Silloinkin, kun pääsee kakkavaippoja vaihtamaan, mikään ei ole ihanampaa kuin huomata lapsen palkitsevan tyytyväinen ilme pesun jälkeen. Olisit itsekin tyytyväinen, jos joku poistaisi vellit housuistasi!

Joskus on stressaavaa, kun ei oikein heti tiedä, mistä itku johtuu, mutta toistaiseksi ovat konstit löytyneet omasta takaa ja koko ajan opitaan lisää.

Tuntuuko meistä miehistä iseiltä vasta, kun oma taapero köllöttää sylissä? Ei mulla ainakaan ole muitten lapsien kanssa tullut mitään isyystuntemuksia... Aina olen silti lasten kanssa tullut hyvin juttuun. Ehkä se johtuu siitä, että itsekin olen niin lapsellinen. Toivottavasti osaan suhtautua myös omaan lapseeni kuin ystävään ja ohjattavaan - ei kuten työhön tai komenneltavaan.

Rahapuolesta sitten... Itse kun on tottunut opintorahalla kituuttamaan, niin kyllä sitä pärjää. Varsinkin kun mulla nyt on töitä, ja on näitä äitiyspäivärahoja ja lapsilisiä. Mutta eihän tätä asiaa voi kelata rahan kannalta, se lapsi on ihan korvaamaton muuten!

yksmies
pvm: 29.7.1998