Pari kolumniani sekä huumeista

Järkivihreydestä

Keväällä perustettu Järkivihreät toi jälleen yhden kansalaisjärjestön lisää ydinvoimasta käytävään keskusteluun. Yllättäen tämänkin kansalaisliikkeen taustalla ovat puoluepolitiikasta entuudestaan tutut vaikuttajat. Etenkin kokoomusnuoret olivat asiassa liikkeellä, mutta joukosta löytyy myös demareita. Millaista on demareiden järkivihreys?

SDP on iso valtapuolue, joka joutuu ottamaan vastuuta koko yhteiskunnasta kokonaisvaltaisesti. Kovin yksipuolisiin ja populistisiin kannanottoihin ei ole syytä sortua. Ydinvoimakysymyksessä on järkevää politiikkaa ensin tutustua tarkoin asiantuntijoiden lausuntoihin ja muodostaa kanta vasta perusteellisen harkinnan jälkeen yhteiskunnan kokonaisetu huomioiden. Ilahduttavan moni demarikansanedustaja toimiikin näin, eikä kantoja ole lyöty lukkoon turhan aikaisin. Moniko kansalainen pystyisi tai ehtisi yhtä vastuulliseen päätöksentekoon kansanäänestyksessä?

Järkivihreys voidaan määritellä monella muullakin mittarilla kuin energian tuotantotavalla. Espoolaiset surkuttelevat lähiympäristönsä viheralueiden tuhoutumista uusien asukkaiden tarpeiden tieltä. Voidaan kysyä, kumpi on ympäristöystävällisempää rakentamista: tiivis kaupunkirakenne vai pientalorakentaminen Espoon metsiin, joita onneksi vielä riittää. Monen mielestä Espoon tulisi rajoittaa uusien asukkaiden muuttoa esimerkiksi jättämällä asunnot kokonaan rakentamatta. Tämä tuskin olisi vastuullista politiikkaa. Asumiskustannukset ovat jo nyt huikeat muuhun maahan verrattuna. Yrityksistään ylpeän Espoon on syytä järjestää elinolosuhteet kuntoon myös niiden työntekijöille.

Länsimetrosta keskusteltaessa yhä edelleen kuulee väittämän, jonka mukaan metron rakentamispäätöstä seuraisi tarve nykyistä tiiviimpään rakentamiseen Etelä-Espoossa. Tässä menevät helposti muna ja kana sekaisin; metroa tarvitaan kasvavan asukasmäärän kuljettamiseen. Metro ei sinällään merkittävästi lisää rakentamista, jota tarvitaan muutenkin. Sekä metro että kerrostalorakentaminen vähentävät yksityisautoilua ja liikenteen päästöjä. Julkista liikennettä on tästä huolimatta tuettava myös muualle Espooseen.

Ämmässuon alueesta on myös käyty kiivasta keskustelua. Pääkaupunkiseudun jätehuollon keskittämistä Espooseen on vastustettu – samoin kuin uusien jätteenkäsittelymenetelmien käyttöönottoa. Kukaan ei halua käsittelylaitoksia takapihalleen, mutta jossakin jätteet on hoidettava. Lajittelematonta jätettä ei direktiivin mukaan saa kaatopaikalle jättää enää vuoden 2005 jälkeen. Uusien ja vaatimukset täyttävien kaatopaikkojen perustaminen on kallista, eivätkä muut seudun kunnat halua niitä perustaa. Myöskään lentomelusta aiheutuvia haittoja ei haluta jakaa nykyistä tasapuolisemmin. Espoolaisten ärtymys on oikeutettua. Lakituvassa tavataan taas.

Sairaat keskuudessamme

Lääketieteen kehittyessä eri sairauksista kärsivien ihmisten elämänlaatu on parantunut ja odotettavissa oleva elinikä pidentynyt. Moni tauti, joka aikaisemmin jopa tappoi, on nykyään nujerrettavissa – jos ei ihan kokonaan, niin ainakin oireet saadaan kuriin pitkäksi aikaa.

Sairauteen liittyvät pelot ja ennakkoluulot eivät kuitenkaan ole karisseet lääkkeiden tehostumisen myötä. Sairaita ihmisiä helposti vieroksutaan eikä heitä mieluiten haluttaisi ajatella lainkaan. Omaa täydellistä maailmaa ei haluta järkyttää, ja sairaan ihmisen kohtaaminen aiheuttaa kiusallista vaivautuneisuutta. Suhtautuminen muuttuu usein vasta, kun sairauden kohtaa joku omassa lähipiirissä – jos silloinkaan.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Helpottavan useassa tapauksessa tuska lievenee, kun sairauden todellisesta luonteesta ja sen uusista hoitokeinoista ottaa selvää. Valitettavasti on myös sairauksia, joille lääketiede ei edelleenkään voi mitään, mutta niiden määrä onneksi vähenee koko ajan.

Sairastunut läheinen on edelleen sama rakas ihminen kuin ennen sairauden toteamista. Siksi ympäristön nuiva suhtautuminen ja tietämättömyys kiukuttavat. Asennemuutos sukupolvien yli kestää tuskastuttavan kauan. Esimerkiksi vielä muutama kymmenen vuotta sitten kehitysvammaisuutta helposti aiheuttanut hydrokefalia – kansankielellä vesipää – on nykyisin hoidettavissa täysin oireettomaksi. Se myös havaitaan varsin varhaisessa vaiheessa – kiitos neuvolajärjestelmän.

Vaikeampaa on niillä, joiden sairaus puhkeaa vasta aikuisiässä. Mitkään lääkärin lausunnot eivät silloin välttämättä riitä todistamaan työkykyisyydestä työnhaun yhteydessä. Esimerkiksi multippeliskleroosi eli MS-tauti rinnastuu monen korvissa inhottavaan CP-vammaisuuteen, josta kärsivien voi olla vielä hankalampaa integroitua yhteiskuntaan. Vaan miksi pitäisikään tavoitella ns. normaalien ihmisten elämää? Monet kuurot kieltäytyvät asennuttamasta itseensä uusia kuuloa korjaavia kojeita pelätessään kuurojen oman kulttuurin häviävän.

Hoitokeinojen myötä kehitystä tapahtuu myös sairauksien ennalta ehkäisyssä. Eri tauteja aiheuttavia geenejä kartoitetaan – ehkä jokin päivä geenejä manipuloidaan vain terveiden yksilöiden tuottamiseksi? Lapsivesinäytteistä selvitellään vielä syntymättömien lasten terveydentilaa senkin uhalla, että näytteenotto sinänsä voi aiheuttaa raskauden keskeytymisen. Sikiöitä abortoidaan, jos jotakin epäillään olevan hullusti. Onko tulevaisuuden maailma vain kauniiden, rohkeiden, rikkaiden ja terveiden yhteiskunta?

Tässä yhteydessä on ehkä vähän arveluttavaa nostaa esiin homoparien adoptio-oikeudesta käytyä keskustelua, sillä homoseksuaalisuus onneksi poistettiin tautiluokituksista jo ajat sitten. Adoptiota vastustavien yksi moraalisesti kestämättömimpiä perusteluita on se, että homoparien lapsia kiusataan koulussa. Mistä johtuu erilaisten ihmisten kiusaaminen ja syrjiminen, joka ei suinkaan pääty kouluikään? Olisiko meidän vanhempien syytä tarkistaa omaa ajatteluamme ja aloittaa terveiden asenteiden opettaminen myös lapsille?

Huumeista

Minulta on kysytty suhtautumistani huumeisiin. Tässä joitakin ajatuksia.

Huumeita on monenlaisia kahvista ja tupakasta lähtien. Ei voi yleistää. Toiset huumeet on keksitty toisia myöhemmin ja sekin vaikuttaa niiden laillisuuteen yhteiskunnassa. Alkoholia yritettiin kieltää viime vuosisadalla, mutta enemmistö halusi sen vapauttaa. Alkon monopoli on hieno keksintö ja se oli aikoinaan hyvä tapa saada alkoholin kauppa pois kaduilta. Mikäli kannabis haluttaisiin laillistaa, myös sen osalta myynti pitäisi järjestää valvotusti yhteiskunnan voimin ja kerätä tuotteesta tuntuva haittavero. Uuden huumausaineen laillistaminen kuitenkin lisäisi sen käyttöä, eikä minkään aineen ongelmakäyttö voi olla yhteiskunnan edun mukaista. Kannabiksen laillistamista kannattavat sanovat sen olevan alkoholia harmittomampi huume, mutta päästettäisiinkö tupakkaakaan markkinoille, jos se keksittäisiin nyt ja sen terveysvaikutukset olisivat tiedossa?

Huumepolitiikassa tulisi keskittyä hoidon järjestämiseen, sillä kaikki halukkaat eivät nytkään saa tarvitsemaansa hoitoa. Puheet pakkohoidoista ovat vain puheita, mikäli resursseja ei haluta järjestää. Hoitamatta jättäminen tulee hoitoa kalliimmaksi. Huumeiden käyttäjät ovat uhreja, joille ei pitäisi säätää turhan suuria rangaistuksia, jottei hoitoon hakeutumisen kynnys olisi liian korkea. Suurten määrien osalta huumeiden salakuljetuksesta ja hallussapidosta myyntiä varten tulee rankaista käyttöä ankarammin. Tällainen lainmuutos onneksi tehtiin hiljattain.

Kaikista huumeista ei välttämättä tule riippuvaiseksi, kuten ei alkoholistakaan. Siksi on väärin leimata kaikki huumeiden käyttäjät ongelmakäyttäjiksi. On tärkeää välittää nuorisolle totuudenmukaista ja objektiivista tietoa huumeista. Demonisointi ja pelottelu toimivat joihinkin, mutta voivat pahimmillaan johtaa kierteeseen toisten osalta, kun ensikokeilusta ei seuraakaan mitään kummempaa.

Olen itse kokeillut kannabista, tupakoin satunnaisesti ja käytän alkoholia kohtuullisesti. En ole mistään huumeesta riippuvainen.

Suhtautumiseni huumeisiin on aika kaksijakoinen. Toisaalta ymmärrän käyttäjiä, jotka eivät näe käytössään mitään ongelmaa, mutta toisaalta tajuan myös sen vaaran ja riskin, mikä huumeisiin liittyy. Huumebisneksen ympärillä oleva rikollisuus ei todellakaan ole omiaan edistämään yhteiskuntarauhaa, ja meillä kaikilla tulisi olla oikeus elää turvallisessa ympäristössä.

Huumehelvettiä on kamalaa seurata läheltä. Olen kerran kulkenut päivän yhden nistin matkassa Sydneyssä. Tämän usean lapsen äidin elämän täytti vain yksi asia: miten saada seuraava annos. Kaduilla hän kohtasi väkivaltaa ja hyväksikäyttöä parittajiltaan ja velkojiltaan. Nainen oli todella kolhitun näköinen ja ikäistään huomattavasti vanhemman näköinen. Lasten olinpaikasta tai voinnista en päässyt selvyyteen.

Onneksi kukaan läheisistäni ei ole joutunut tuollaiseen koukkuun, ja voin vain kuvitella miltä se tuntuisi.