On viileä marraskuun ilta, kello lähenee seitsemää. Pimeä on jo tullut, ja valkeiden pilvien lomasta pilkistää sieltä täältä äärettömän kylmä ja pimeä avaruus. Tuulee hiukan, mutta lunta ei vielä sada, vaikka televisiossa luvattiin. Iso Otava näkyy.

16-vuotias Pentti tarpoo nilkkoihin asti yltävässä lumihangessa. Häntä paleltaa vähän, mutta siitä huolimatta nuorukaisen askel on varma ja silmät katsovat vakaasti eteenpäin. Niissä kiiltää päättäväisyys.

'Tänään siitä on tultava loppu', Pentti ajattelee. 'Tänään on viimeinen päivä, kun käyn hänen luonaan. Tänään...' Poika nostaa päätään huomattuaan edessään talon, jonne on koko ajan ollut matkalla. Yksikerroksisen omakotitalon ikkunoista paistaa valoa illan hämärään. Pentti kiihdyttää vauhtiaan huomaamattaan.

Seistessään ulkoportailla ja soitettuaan ovikelloa Pentti yrittää puistella kunta kengistään ja lahkeistaan niin paljon kuin mahdollista. Lunta on satanut tänä talvena jo paljon, eikä sille meteorologien mukaan näkyisi loppua vielä vähään aikaan. Tuskin on tänäänkään ehtinyt lumenauraaja pukata lumet pois ajotieltä, kun jo alkaa taas sataa. Pentti huomaa auraaja-auton keltaisen sireenin pyörivän vierekkäisellä kadulla.

Sitten ovi avautuu ja Pentti kohtaa Ilkan hymyn. "Hei, Pentti, kiva kun pääsit. Tule sisään", Ilkka sanoo. Pentti kiittää ja astuu sisään puistellen jo vähän lumista takkiaan. Ilkan äiti tulee myös eteiseen ja päivittelee: "Hyvänen aika, Pentti, kuinka jaksoitkaan tulla tänne nyt, kun lumisadettakin on luvattu! Anna minä laitan kenkäsi kuivumaan", hän sanoo ja vie kengät kodinhoitohuoneeseen. Pentti ripustaa takkinsa naulaan ja kääntyy yhä hymyilevään Ilkkaan päin, joka ottaa hellästi tämän kädestä kiinni ja kuiskaa: "Tule, mennään minun huoneeseeni." Pentti seuraa.

Tultuaan Ilkan huoneeseen pojat istuvat sängylle vierekkäin. Hetken on aivan hiljaista. Pentti ei uskalla sanoa mitään, katselee vain epävarmana jalkoihinsa. Yhtäkkiä hän huomaa, kuinka Ilkka siirtyy lähemmäksi, painautuu aivan Pentin kylkeen ja nojaa päätään toisen päätä vasten.

Hetkessä Pentti jäykistyy ja henkäisee hermostuneena. Ilkka on kuitenkin aivan rento ja rauhallinen ja odottaa kärsivällisesti, kunnes Penttikin rauhoittuu. Siihen ei mene kuin pieni hetki.

Pentti muistaa itselleen tekemänsä lupauksen. Hänen olisi sanottava Ilkalle, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he tapaisivat. Huomenna ei enää.

Ilkan toinen käsi koskettaa Pentin kättä. Pentti katsoo käsiä ja sitten Ilkkaa, joka hymyilee.

Pienenä se oli alkanut. Kolmosluokalla itse asiassa. Pentti muistaa vielä sen päivän, kun he istuivat kahdestaan bussipysäkin penkillä reput jaloissa. Ilkka oli silloinkin asettanut kätensä Pentin käden päälle ja hiljaa silittänyt. Pentti oli katsonut Ilkkaa hämmästyneenä ja Ilkka oli hymyillyt takaisin. He olivat olleet kaveruksia jo jonkin aikaa ennen sitä.

Pian Ilkka alkoi tehdä sitä useamminkin. Heidän ystävyytensä kasvoi ja syveni vuosien mittaan, mutta aina välillä Ilkka saattoi tehdä jotain tavallisesta poikkeavaa; hangata varovasti poskeaan Pentin kämmenselkää vasten tai halata kevyesti takaapäin. Pentistä se ei ikinä tuntunut inhottavalta, päinvastoin. Hän oli aina vain hämmästynyt. Murrosiän tullessa Ilkka vain jatkoi. Pentillä oli aavistus, miksi tämä teki hänelle niin, mutta antoi hänen jatkaa.

Tähän päivään asti. Huomisesta alkaen se ei enää jatkuisi. Niin Pentti ajattelee katsoessaan yhä Ilkan hymyileviä kasvoja istuessaan tämän sängyllä marraskuun iltana. Lunta leijuu taivaalta.

"Ilkka", Pentti kuiskaa. Ilkka painaa huulensa Pentin kaulalle. Pentti värähtää mutta antaa Ilkan hellästi hyväillä kaulaansa. Ilkka ei pure, ei näyki; painaa vain pieniä suudelmia herkälle iholle. Tuntuu hyvältä.

Vaikka Pentti nauttii, hän alkaa pian tuntea olonsa ahdituneeksi. Mitä hänen päätökselleen tapahtuisi? "Ilkka", Pentti henkäisee ja kääntää päätään antaakseen toiselle enemmän tilaa. "Ilkka, miksi sinä teet minulle näin?" Pentti saa lopultakin kysyttyä. Ilkka nostaa päänsä katsomaan Pentin silmiin ja hymyilee. "Kyllä sinä tiedät."

Pentti tietää kyllä. Hän tietää, koska on kysynyt sitä Ilkalta lähes joka kerta, kun on käynyt tapaamassa tätä. Silti hän katsoo Ilkkaa silmiin vaativa ja pyytävä ilme kasvoillaan. "Tule syliin", Ilkka kuiskaa.

Pentti epäröi hetken mutta kiipeää sitten istumaan hajasäärin Ilkan päälle, selkä vastren nuorukaisen rintakehää. Hän pelkää painonsa olevan liikaa Ilkalle, mutta tämä ei sano mitään, kietoo vain käsivartensa Pentin ympäri ja upottaa kasvonsa tämän niskaan. He ovat kumpikin aivan hiljaa, vain tasainen hengitys kuuluu.

"Koska minä rakastan sinua", Ilkka sanoo pehmeällä äänellä. Vastaus, jonka hän antaa joka kerta. Pentti ei voi ymmärtää, miksi kysyy sitä aina uudestaan ja huokaisee Ilkan nostaessa hänen paitaansa ja hyväillessä kädellään Pentin vatsaa.

Yhtäkkiä Pentti huomaa, ettei tahdokaan lopettaa. Hän nauttii Ilkan hänelle antamista hellyydenosoituksista eikä tajua, miksi on aina halunnut lopettaa sen. Pentti syyttää huonoa kasvatusta. Hän tajuaa myös, että oli itse aikoinaan alkanut käydä Ilkan luona. Ilkka ei ollut ikinä vahingoittanut häntä eikä pakottanut häntä mihinkään, mutta hänen silmistään huomasi, että hän oli onnellinen, kun Pentti tuli.

Huomenna hän taas tulisi.

_____________________________________________________

A/N: Poikien nimet ovat peräisin kahdesta suomalaisesta homoromaanista. Pentti tulee Pentti Holapan teoksesta Ystävän muotokuva ja Ilkka Hennariikka Romun nuortenkirjasta Elämänviiva.