Sarja: Angel Sanctuary / Tenshi Kinryouku
Genre: Romance/fluff/angst
Luokitus: PG
Yhteenveto: Lyhyt one-shot, kirjoitettu Setsunan näkökulmasta. Luulen että Setsuna ja Sara ovat tässä jotain kymmenen ikävuoden mailla. Kuvailee Setsunan ja Saran suhdetta.

___________________________________________________

Sinun hymysi. Naurusi, ilosi, kullanruskeat hiuksesi, kirkkaat silmäsi.

Niitä kaikkia ominaisuuksia rakastan sinussa.

Ehkä liiankin paljon.

Sydämeni sykkii onnesta huomatessani sinun juoksevan minua vastaan vaaleansinisessä mekossasi ja pitkät hiukset vauhdin tuulessa liehuen, vilkuttaessasi toisella kädelläsi ja huutaessasi nimeäni.

Kaappaan sinut syliini ja kierrän toisen käsivarteni hauraan selkäsi ympäri. Toisen pistän kämmen vasten niskaasi ja hyväilen hetken hiuksiasi sinun nauraessasi.

Salaiset tapaamisemme ovat jatkuneet jo pitkään, vuosien ajan, eivätkä vanhempamme ole vieläkään huomanneet. Tai siis äiti ei ole huomannut. Isästä en tiedä. Enkä välitä. Puristan sinua tiukemmin itseäni vasten.

"Aniki, mikä on?" kysyt ja yrität nähdä kasvoni. Hellitän otettani sinusta ja katson sinua silmiin. Ilmeesi kertoo, että olet huolestunut. Huolestunut minusta.

"Ei mikään", sanon ja naurahdan saadakseni sinut vakuuttumaan paremmin. Se näyttää tepsivän, koska hymyilet jälleen ja irroittaudut sylistäni, kaapaten oikean käteni omaasi.

"Tule nyt, aniki, mennään jonnekin, vaikka puistoon!" houkuttelet minua kasvot loistaen. Nyökkään ja annan sinun vetää minut juoksuun. Juoksemme pitkään ja lujaa, iloisesti nauraen, kuten veljen ja siskon kuuluukin nauraa.

Mutta minä en naura siksi. En naura pelkästään koska olet siskoni. Nauran koska olet minulle paljon enemmän. Enemmän.

Nauran kun katsot minua ja kannustat huudoillasi minua juoksemaan lujempaa. Juoksemme yhdessä monien katujen yli ja ohi lukemattomien talojen ja kauppojen, saapuen lopulta puistoon ja siellä sijaitsevaan salaiseen nurkkaamme, jonne ryömimme piiloon.

Olemme pitkän juoksun jäljiltä aivan näännyksissä ja päästyämme isojen, vihreiden pensaiden alle suojaan emme jaksa liikahtaa pitkään aikaan, vaan lysähdämme kumpikin paikoillemme, minä istuen maassa ja nojaten isoa puuta vasten, ja sinä vieressäni, pieni pääsi hiljaa ylös ja alas liikkuvan rintakehäni päällä. Huohotamme hiljaa, hengitys hiukan vinkuen, mutta lopulta se tasaantuu ja tulee ihan hiljaista. Vain puistosta kantautuvat äänet kuuluvat korviimme.

"Aniki..." kuulen sinun kuiskaavan hiljaa, väsyneenä. "Mm?" äännähdän takaisin. "Miksi äiti ja isä eivät tahdo enää asua yhdessä? Miksi meille piti käydä näin?" jatkat murheellisella äänellä.

Ääh, keskustelun inhottavin kohta. En tahtoisi puhua siitä, en tahtoisi kertoa sinulle kierrellen ja kaarrellen yhä uudestaan, mitä vanhemmillemme tapahtui. Ja silti sinä kysyt sitä aina tavatessamme, epävarmana ja surullisena. Sellaista asiaa ei pieni tyttö ymmärrä. Tuskin minäkään.

"Vanhempamme eivät vain halunneet enää olla yhdessä. He ajattelivat, etteivät sovi toisilleen", koetan mutista vastaukseksi, ja vaikka puheeni kangertelee, niin tunnen kuinka kuuntelet tiedonjanoisena pääsi yhä rintakehääni vasten ja imet joka sanan alitajuntaasi, yrittäen muodostaa antamillani tiedonmurusilla mahdottoman vastauksen mahdottomaan yhtälöön. Yhtälöön, jota et koskaan ratkaisisi. Ei kukaan ratkaisisi.

En minäkään tajunnut. Mutta olisin kyllä halunnut tietää. Oi Luoja, kuinka halusin tietää. Muistan yhä ne vuosientakaiset kauheat riidat, joita vanhemmillamme oli lopulta joka ilta. He huusivat toisilleen, väitellen milloin mistäkin ja joskus jopa löivät toisiaan.

Joka kerta minä ja sinä istuimme huoneessamme syleillen toisiamme ja peläten henkemme edestä.

Minä muistan.

Luoja, kuinka pyysin ymmärrystä. Pyysin, että olisin tajunnut.

Nyyhkäiset hiljaa ja tiukennan halaavaa otettani sinusta. "Älä huoli, Sara", kuiskaan korvaasi. "He eivät ehkä tahdo enää asua yhdessä, mutta me tahdomme. Ja vain sillä on meille merkitystä."

"Niin", kuulen aivan hiljaa vastauksesi ja tiukennan jälleen hiukan otettani.

"Rakastatko minua?" kysyn hetken päästä. Vastauksesi kestää hiukan.

"Kyllä."

Valehtelet! Sinä et rakasta minua niin kuin minä rakastan sinua. Rakastan sinua aivan liikaa päästääkseni sinua ikinä menemään, tai luovuttaakseni sinut jollekulle toiselle.

"Aniki?" kuulen kysyvän äänesi. "Niin?" vastaan häivähdys katkeruutta äänessäni edellisistä ajatuksistani. Et tunnu silti huomaavan sitä, koska kysyt suoraan asiasi. "Mitä ihmiset tekevät kun he kasvavat ja tulevat teini-ikäisiksi?"

Emmin hetken vastata, sillä pelkään totuutta. Lopulta kuitenkin avaan suuni, yrittäen pitää ääneni rauhallisena: "Silloin käydään yhä koulua kavereiden kanssa, ostetaan ehkä kivoja vaatteita ja hankitaan tyttö- tai poikaystävä."

En tahdo sanoa enempää ja vaikenen kokonaan. En tahdo että niin kävisi. Syvällä sisimmässäni en tahdo sinun milloinkaan kasvavan isoksi, jolloin muut ihmiset alkaisivat kiinnostaa sinua ja lähtisit lopulta luotani hyläten minut ainiaaksi. Sydämeni ei kestäisi sitä. En kestäisi menettää sinua.

"Mutta minä en halua poikaystävää", vastaat ja sydämeni hypähtää. "Kun minulla on sinut", jatkat vielä. Vähältä pitää etten henkäise ja halaan sinua jälleen tiukasti. Irroittaudut kuitenkin otteestani ja nojaat käsiisi katsoen minua silmiin ja kysyt:

"Olisitko sinä minun poikaystäväni?"

Katson sinua hetken, sydän läpättäen lujaa rinnassani. Sitten hymyilen ja sanon: "Kyllä." Hetkessä silmäsi loistavat taas ja pudottaudut jälleen syliini samaan asentoon missä äsken olit. Kiedon käteni ympärillesi ja ummistan silmäni pienen kyyneleen valuessa poskeani pitkin.

Minä en aio ikinä menettää sinua kenellekään. Kuten jo totesin, rakastan sinua liikaa alentuakseni sellaiseen. Tehköön äitimme mitä tahansa pitääksemme meidät erillään toisistamme, rakkauteni sinuun ei ikinä sammu enkä anna mitään pahaa tapahtua sinulle. Minä pysyn rinnallasi ja suojelen sinua niin kauan kuin elän. Lupaan sen.

"Minäkin rakastan sinua."

~Owari~