Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla

Hosted by

GeoCities

Kielisuunnittelun strategiat

Tutkimuksen kohteena olevan vain hieman yli kymmenen vuoden jakson aikana ehdittiin kokeilla ainakin viittä eri strategiaa karjalaisten kieliongelmien ratkaisemiseksi (KUVIO 2).

Ensimmäisenä näistä strategioista oli suomen kielen käyttö karjalaisten kirjakielenä Karjalan autonomisessa tasavallassa 1920-luvulta aina 1930-luvun alkuun saakka sekä uudelleen talvisodan jälkeen perustetussa Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa. Suomen valintaan vaikutti sen kielellinen läheisyys erityisesti tasavallan pohjoisosien vienalaismurteiden puhujille, karjalan kielen kirjallisen viljelyn perinteiden heikkous sekä ulkopoliittiset syyt. Karjalaa 1920-luvun alusta lähtien johtaneet suomalaisemigrantit pyrkivät luomaan tasavallasta eräänlaisen sillanpääaseman tulevaa Suomen vallankumousta varten. Samassa tarkoituksessa suomi valittiin myös talvisodan jälkeen perustetun Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan toiseksi viralliseksi kieleksi.

1920-luvun alkupuolella suomea käytettiin lähinnä vienankarjalaisten keskuudessa. Karjalaisten valtaenemmistön sivistyskielenä säilyi venäjä. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa suomen kielen käyttöä ryhdyttiin levittämään kaikkien karjalaisryhmien keskuuteen. Samalla jouduttiin kuitenkin tunnustamaan, ettei suomen kirjakieli sellaisenaan soveltunut Karjalan tasavallan eteläosia asuttaville livviköille ja lyydiläisille, joiden kotimurteista se suuresti poikkeaa. Suomen kielen käyttöalan laajenemisesta huolimatta venäjä säilyi tasavallan valtakielenä.

Karjalaisten alueellinen hajanaisuus johti täysin erilaisen strategian valintaan silloisella Moskovan (myöhemmin Kalininin, nykyään Tverin) alueella 1930-luvun alussa. Tverinkarjalaisille, jotka tuolloin muodostivat valtaosan Neuvostoliiton karjalaisväestöstä mutta jotka aiemmin olivat olleet kokonaan vailla kansallista kulttuuritoimintaa, luotiin oma paikallisiin varsinaiskarjalan murteisiin perustunut kirjakieli. 1930-luvun alkuvuosina viranomaiset tukivat voimakkaasti uutta kirjakieltä ja sen käyttöalan laajentamista. Ylhäältä päin tulleen tuen hiipuessa Tverin kirjakieli jäi kuitenkin varsin pienimuotoisen kulttuuritoiminnan välineeksi.

Tverin kirjakielen luominen ja tasavallan eteläosien karjalaisille vieraan suomen kielen käytön aiheuttamat ongelmat saivat Karjalan suomalaisjohdon etsimään mahdollisia kompromissiratkaisuja. Poliittisesti kyseenalaisen "porvarillisen Suomen" kielen ja karjalan kirjakieleen siirtymisen vaihtoehdoiksi tarjottiin karjalaisilla aineksilla rikastetun "karjalais-suomalaisen kielen" luomista, paikallisten karjalaismurteiden käyttöä tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa sekä erityisen Neuvostoliittoa varten tarkoitetun suomen kielen normin, "neuvosto-" tai "sovettisuomen" kehittämistä. Mikään näistä vaihtoehdoista ei kuitenkaan osoittautunut riittävän tehokkaaksi - varsinkaan sen jälkeen, kun tasavallan pieni suomalaisvähemmistö alkoi 1930-luvun puolivälin tienoilla joutua Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan muutosta seuranneen vainon kohteeksi.

Vuonna 1937, valtion harjoittaman poliittisen terrorin saavuttaessa huippunsa suomen kielen käyttö päätettiin lakkauttaa. Karjala ei autonomisena tasavaltana voinut kuitenkaan jäädä kokonaan vaille omaa kansallista kieltä - tämän vuoksi oli ryhdyttävä kiireellisiin toimiin uuden kirjakielen kehittämiseksi. Jonkinlaista vetoapua odotettiin ilmeisesti tverinkarjalaisilta, joilla ennestään oli kokemuksia oman kirjakielen käytöstä. Saman vuoden syksyllä tehtiin päätös yhtenäisen kirjakielen luomisesta Karjalaa ja vastikään perustettua Kalininin alueen karjalaista piirikuntaa varten.

D.V. Bubrihin kehittämä eri murteita yhdistänyt kielinormi perustui käytännössä lähinnä Tverin Karjalassa ja Karjalan tasavallan keskiosissa puhuttaviin varsinaiskarjalan etelämurteisiin, joihin oli liitetty eräitä livvin murteelle ominaisia ilmiöitä. Kiireellä laaditut, ylhäältä päin annetut ja pakollisina noudatettaviksi tarkoitetut kirjakielen säännöt eivät voineet olla herättämättä tyytymättömyyttä kohdeyleisönsä keskuudessa. Uuden kirjakielen kokivat vieraaksi etenkin livviköt, joiden kieleen aiemmin harjoitettu "murrekirjallisuuden" viljely oli pääosin perustunut.

Suurimman ongelman aiheutti kuitenkin suomen kielen käytön äkillinen lakkauttaminen ja nopea siirtyminen venäjän ja vielä vakiintumattoman uuden kirjakielen käyttöön. Karjalassa tämän seurauksena oli ainakin vuoden ajan jatkunut kaaos tasavallan koulujärjestelmässä ja muussa kulttuuritoiminnassa. Karjalaisessa piirikunnassa yhtenäiseen kirjakieleen siirtyminen tuhosi aikaisempien vuosien kulttuurityön tulokset. Karjalaisten autonomioiden yhteydet eivät yrityksistä huolimatta muodostuneet niin tiiviiksi kuin yhteisen kirjakielen tehokas käyttö olisi edellyttänyt.

Syksyllä 1938 Karjalan kielisuunnittelussa alkoi seuraava, "Karjalan tasavallan kirjakieleksi" nimittämäni vaihe. Aiemmin erityisesti suomalaisiin kohdistunut terrori suuntautui nyt myös karjalaisia vastaan. Yhtenäisen kirjakielen kehittäjät julistettiin viranomaisten mielivaltaisten toimien aiheuttaman sekasorron syntipukeiksi. Vuoden 1939 keväällä luotiin uusi, yksinomaan Karjalan tasavaltaa varten tarkoitettu kielinormi, joka perustui aikaisempaa suuremmassa määrin livvin murteeseen. Kalininin alueella karjalaisen sivistyneistön vaino ja yhtenäisestä kirjakielestä luopuminen johti karjalaisen piirikunnan lakkauttamiseen.

Viranomaisten karjalankielisille kulttuuri-instituutioille (koululaitos, lehdistö, kirjallisuus) antamasta voimakkaasta tuesta huolimatta karjalaiset itse näyttävät suhtautuneen melko välinpitämättömästi 1930-luvun kirjakieliprojekteihin. Keskeisenä syynä tähän voidaan pitää vaatimusta "muodoltaan kansallisen ja sisällöltään sosialistisen" kulttuurin kehittämisestä. Venäjästä käännetty, "muodoltaan karjalainen" painettu sana ei luonnollisestikaan voinut houkutella niitä lukutaitoisia ja koulutusta saaneita karjalaisia, joilla jo ennestään oli avaimet venäläiseen kulttuuriin.³⁹⁷ Karjalaisten omien kansallisten erityispiirteiden ja pyrintöjen ilmaiseminen ei varsinkaan vuosikymmenen lopun ilmapiirissä ollut mahdollista.

Kielen rakenteen kehittäminen

Uutta kirjakieltä luotaessa oli ensimmäisenä ratkaistava kysymys kirjoitusjärjestelmästä. Tverin Karjalassa päädyttiin käyttämään latinalaista kirjaimistoa, kuten muissakin 1920-luvun ja 1930-luvun vaihteessa luoduissa kirjakielissä. Sinällään onnistunut latinalainen kirjaimisto aiheutti kuitenkin myös eräitä ongelmia: venäläisessä ympäristössä sen käyttö vaikeutti oikeinkirjoitussääntöjen omaksumista ja kirjakielen levittämistä varsinkin aikuisväestön keskuuteen.

Kyrilliseen kirjaimistoon siirtyminen tapahtui epäilemättä Moskovasta tulleen, koko maata koskeneen määräyksen perusteella. Toisaalta voidaan osoittaa, että myös monet tavalliset karjalaiset kannattivat kyrillisen aakkoston käyttöä. 1930-luvun lopussa luotu venäjän mukainen kirjoitusjärjestelmä näyttää eräistä puutteistaan huolimatta toimineen varsin hyvin. Suurimmat siihen liittyneet ongelmat koskivat venäläisten lainasanojen oikeinkirjoitusta.

Foneettisten ja morfologisten normien määrittely ei yhteen paikallismurteeseen perustuneessa Tverin kirjakielessä näytä aiheuttaneen merkittäviä vaikeuksia. Karjalassa julkaistua "murrekirjallisuutta" ei edes yritetty millään tavalla normittaa. Eri murrepiirteiden yhteensovittaminen muodostui merkittäväksi ongelmaksi vasta vuosikymmenen lopun yhtenäisessä kirjakielessä. Keskeiset murre-erojen aiheuttamat vaikeudet koskivat mm. sibilantteja /s/, /š/, /z/, /ń/, konsonanttien astevaihtelua, nominien sijajärjestelmää sekä verbien refleksiivimuotoja. Murrepiirteiden tasoittaminen oikeinkirjoitusta ja kielioppisääntöjä yksinkertaistamalla ja johdonmukaistamalla johti toisinaan muotoihin, jotka olivat kaikkien tai useimpien murteiden vastaisia.

Huomiota herättävää on 1930-luvun lopun kirjakieliprojekteissa tavoitteena ollut sääntöjen mahdollisimman suuri yhdenmukaisuus. Voidaankin kysyä, eikä normien väljyys olisi kirjakielen käyttäjien ja sen tulevaisuuden kannalta ollut edullisempaa? Venäläismallisuuden aiheuttamat käännöskielen ongelmat tunnustettiin, mutta varsinaiseen syntaksin sääntöjen määrittelyyn ei juurikaan kiinnitetty huomiota.

Poliittiset ja ideologiset motiivit tulevat selvimmin esille sanaston kehittelyssä. Suomen kirjakielelle ominainen purismi alkoi herättää jyrkkää arvostelua 1930-luvun alussa, mutta toisaalta silloisessa vielä suhteellisen vapaassa ilmapiirissä voitiin esittää myös täysin vastakkaisia näkemyksiä. Tverin Karjalassa pyrittiin löytämään eräänlainen keskitie omien sanavarojen käytön sekä venäläisten, kansainvälisten ja suomalaisten sanojen lainaamisen välillä. Käytännössä sikäläisen sanastotyön tulokset jäivät kuitenkin varsin vähäisiksi. Venäläistämistendenssi näkyi erityisen voimakkaana vuosikymmenen lopun kirjakieliprojekteissa. Suomalaisperäiset tai sellaisiksi tulkitut sanat sekä karjalan omaan ainekseen perustuvat neologismit pyrittiin lähes täydellisesti korvaamaan venäläisillä tai venäjän kautta saaduilla kansainvälisillä lainoilla. Myös monet nähtävästi arkaaisiksi koetut sanat korvattiin uusilla venäläislainoilla.

Sanaston kehittämisestä käytyyn keskusteluun vaikuttivat marrilaisen kielitieteen käsitykset kielen luokkaluonteesta ja kielten sekoittumiseen perustuvasta tulevaisuuden kansainvälisestä kielestä. Varsinkin 1930-luvun loppua kohti suomen ja karjalan kielen "omista sanoista" tuli eräänlaisia poliittisen epäluotettavuuden, neuvostoideologiaan ja venäjän kieleen perustuvan yhtenäiskulttuurin vastaisia kansallisten pyrintöjen merkkejä.

1930-luvun kokemukset ja nykytilanne

Nykyisten kirjakieliprojektien lähtökohtana on karjalaisten itsensä halu elvyttää ja kehittää omaa kansallista kieltä ja kulttuuriaan. Tässä suhteessa ero 1930-luvun ylhäältä päin saneltuun politiikkaan on merkittävä. Toisaalta ei voida kieltää, etteikö myös tuolloin karjalan kirjakielelle ollut todellista tarvetta erityisesti Karjalan tasavallan eteläosissa ja Tverin Karjalassa. Suomen kielestä Vienassa aikoinaan saadut positiiviset kokemukset näyttävät ainakin osittain tukevan niitä nykyisen kielikeskustelun osanottajia, jotka ovat kannattaneet suomen käytön jatkamista Karjalassa.

1990-luvun alussa valittua strategiaa - eri murteisiin pohjautuvien normitettujen kielivarianttien luomista voidaan myöskin pitää varsin perusteltuna. Yhtenäisen kirjakielen luomisyritys johtaisi epäilemättä samankaltaisiin eri karjalaisryhmien välisiin konflikteihin kuin 1930-luvun lopulla. Oma vaaransa sisältyy nähdäkseni myös Karjalan tasavallassa ehdotettuun kielilakiin. Valtionkielen asema, jos sillä tarkoitetaan virallisten dokumenttien kääntämistä venäjästä karjalaksi, tuskin voisi edistää kielen elvyttämistä.

Kirjakielen rakenteen kehittämisessä nykytilanne on tavallaan päinvastainen kuin 1930-luvulla. Tuolloin lähes ainoana kielen ja erityisesti sen sanavarojen rikastamisen lähteenä oli venäjä. Nykyään tämän roolin on saanut suomi, ja venäläisiä aineksia ollaan kitkemässä pois. Karjalan kielen tulevaisuuden kannalta on erityisen tärkeää, että sen ominaislaatu sekä suomalaisten ja venäläisten ainesten tasapaino onnistuttaisiin säilyttämään.

397 Tässä yhteydessä on kiintoisaa vielä kerran panna merkille, että karjalaisryhmistä tunnetusti heikoimmin venäjää osanneet vienankarjalaiset olivat ahkerimpia sekä suomen- että karjalankielisten lehtien lukijoita (ks. s. 42-43, 135).