Jospa sittenkin menisit vielä Takaisin.

Jaa. Mitähän sitä nyt itsestään kertoisi. Joo, onhan yksi harrastuksistani kirjoittaminen. Enkä tarkoita vain HTML:lää. Tässä esimerkki hengentuotteestani, tarinasta nimeltä 'Puoliörkki', kappale 19/41. Tapahtumapaikkana on vain Luolina tunnetu suunnaton maanalainen salien ja käytävien verkosto. Päähenkilö, Gluk Puoliörkki, on juuri livahtanut keskelle vihollisleiriä, etsien valeasuja itselleen ja ystävilleen helposti örkkeihin ja muihin pahoihin olentoihin sekoittuvan puoliörkin ulkomuotonsa suojin.

Kappale XIX : Teltta


Gluk oli nyt kahden teltan välissä, kapealla kujalla jolla kukaan ei liikkunut ja jolle näkyi vain telttojen takaosia. Hän taitteli äkkiä keihäänsä kokoon, ja laittoi sen pakkaukseensa. Nyt ei pitkästä keihäästä ollut apua. Hän veti vyöltään kylästä ostetun tikarin. Hän leikkasi kolme viiltoa teltan kankaaseen ja kurkisti sisään. Hän näki vain äkkiä kokoon kyhätyn pöydäntapaisen, täynnä tavaroita jos minkinlaisia. Äkkiä hän katsoi tarkemmin. Teltta oli paksulla verholla jaettu kahtia, ja osa johon Gluk kurkisti oli sisempi. Verhossa oli noin keskikohdan luona jonkinlainen ovi, kangasläppä kahden teltanosan välillä. Gluk viilsi aukkoa suuremmaksi ja ryömi sisään. Hyvä. Huoneessa ei ollut ketään. Verhon takaa kuului äänekästä, karkeaa riitelyä joka ilmeisesti käytiin komentajan apulaisen ja palkkasoturin välillä, koskien sitä, pitikö palkkasoturijoukon maksaa paikalla olevalle palkkasoturille enemän kuin muille, koska hän väitti olevansa muita parempi. Apulainen koetti sanoa, että komentaja Kriingan ei voisi suosia häntä, ja palkkasoturi kertoi, että hänen telttakaverinsa tunsi itäläisen, jonka veli oli tämän leirin apulaiskomentaja. Apulainen kuulosti jonkin aikaa säikähtyneeltä, mutta alkoi pian taas vastustella. Riita tuntui jatkuneen jo kauan, ja tuntui silti, että se jatkuisi vielä pitkän aikaa. Gluk nousi ylös ja katsoi pöydälle. Siinä oli suuri joukko laattoja, jotkut uusia, ilmeisesti varalaattoja, ja jotkut vanhoja ja kuluneita. Gluk nosti yhden noin kahdenkymmenen uuden laatan pinon pakkaukseensa, ja siirsi muita pinoja niin että yhden pinon puuttumista ei huomannut. Pöydän alla oli joukko suuria laatikoita. Gluk aukaisi yhden, ja veti sieltä esiin joukon mustia ja harmaita vaatekappaleita. Ne olivat ilmeisesti viittoja ja kaapuja, monia eri kokoja ja tyylejä. Gluk tunki useita reppuunsa, ja uteliaisuuden puuskassa aukaisi vielä yhden laatikon. Puoliörkki veti sihahtaen henkeä, ja tuijotti laatikkoon. Se oli täynnä rahoja ja jalokiviä, kultaa, hopeaa, kuparia, timantteja, rubiineja, safiireja ja kiviä joille hän ei edes tiennyt nimeä. Gluk veti oman rahapussinsa esille, ja katsoi sen sisältöä. Se oli puolillaan rahoja, enimmältään kuparia ja hopeaa, vaikka joukossa oli muutama kultainenkin. Kierosti hymyillen Gluk vilkaisi ensin rahapussiaan, ja sitten laatikkoa. Hän lappoi ensin rahapussinsa täyteen kultakolikoita, sitten laski pakkauksensa maahan ja työnsi sisään satakunta kultarahaa ja parikymmentä suurinta ja kauneinta jalokiveä. Gluk katsoi laatikkoa. Sen pinta ei ollut edes paljon laskenut. Gluk huokaisi. Se oli liian iso kannettavaksi. Hän hapuili vyöltään vielä yhden pussin, jonka oli uutta vyötä kylässä ostaessaan saanut kaupantekijäisiksi. Se oli ilmeisesti maageja ja pappeja varten, kyllin iso viiden tai kuuden taikakirjan kantamiseen. Gluk penkoi vielä laatikkoa hieman, ja lappoi kirjapussin pullolleen rahaa ja jalokiviä. Sitten, huokaisten, Gluk sulki molemmat laatikot ja ryömi ulos teltasta. Hän otti esiin joukon laattoja, ja kiinnitti yhden niistä olkapäälleen. Nyt, ylpeän palkkasoturijäljittäjän merkkiä olkapäällään kantaen hän asteli leirin rajaa kohti. Aivan viime telttojen kohdalla hänen tielleen astui keihästä kantava itäläinen, joka näytti - ja laatastaan päätellen myös oli - vartija. Hän katsoi Glukia ylenkatseisesti, ja kysyi ärsyttävällä äänensävyllä ja huonolla, epäselvällä murteella: "Middekäs sitä ollaan medossa, senkid piedi klamghoil! Numero ja asia!" Gluk oli vähällä huitaista itäläistä nyrkillään. Klamghoil! Luolien karkean yhteiskielen sana, jonka pysytyi kääntämään ( suuresti laimentaen ) suunnilleen sanaksi 'meluturpa', ja joka oli yksi pahimmista loukkauksista jonka Gluk tiesi! ( örkkinä, vaikka puoli- sellaisena, hän tiesi niitä paljon. ) Suurin ponnistuksin hän hillitsi itsensä, ja kertoi laatassa olevan numeronsa. Itäläinen mulkaisi häntä, ja Gluk kertoi sen lisäksi olevansa komentaja Kriinganin erityiskäskystä lähdössä metsästämään mahdollisesti lähistöllä olevia vakoojia. "Vakoojia? Ei täällä ole kuid vaid Luolien joukkoja. Turha täältä od vakoojia etsiä, Klamghoil!" "Se on kuule komentaja Kriinganin käsky. Hän ol saanu sen joiltai jok on samast paikast kuin sä itekkin, ja jok on melko korkeel komentamas!", Gluk ärähti, lipsahtaen takaisin alkukantaiseen örkkimurteeseen. Itäläinen nielaisi, ja kysyi heikolla äänellä: "Ei kai apulaisylikomentaja Julmuril- siis Runthurilta?" Gluk hymyili ilkeästi, ja sanoi hyvin pettävän ystävällisellä äänellä: "Se se nimi taisikin olla. Sanopas numerosi, niin minä kerron hänelle kuinka erittäin avulias olet ollut." Kalvennut itäläinen päästi puoliörkin lähtemään hyvin äkkiä. Gluk marssi hiljaa vihellellen käytävään ja takaisin ystäviensä luokse.

No, jotta saisin sinut vakuuttuneeksi (ja sivutilaa käytettyä) taidan antaa vielä pari muuta esimerkkiä. Tällä kertaa tavallisena tekstinä. Tämä on aivan kokonainen pieni juttu. Kirjoituspäivä oli 15.2.1998, ja tarinan nimi on..

Kolmas Kohtalo

Tienristin majatalo, matkustavaisten ja seikkailijoiden kohtauspaikka suurten kauppareittien risteyksessä. Täällä on vanhoja seikkailijoita, joiden ajat ovat jo menneet, kuuluja sotaurhoja maineensa huipulla, ja myös aloittelijoita, ensimmäisellä retkellään olevia...
Äänekäs puhe, laulu, soitto ja tarinankerronta täyttävät anniskeluhuoneen. Nurkkapöydässä, istuu nuorukainen, edessään muki juotavaa ja lautasellinen majatalon parasta ruokaa. Nuorukainen on pukeutunut koreisiin ja kalliisiin, mutta tahraisiin vaatteisiin, ja kantaa vyöllään hienoa mutta käyttämätöntä miekkaa. Nuorukainen siemaisee mukinsa tyhjäksi ja huutaa tarjoilijaa tuomaan toisen. Tarjoilija tekee niin, ja lausuu iloisesti: "Talo tarjoaa. Nuoren seikkailijanalun kunniaksi.", ja poistuu. Hetken kuluttua viereisestä pöydästä nousee mies, ja keppiinsä nojaten astuu lähemmäs, lausuen kärisevällä äänellä: "Saako tähän istua?" Nuorukainen hätkähtää, katsoo tulokkaaseen, ja vastaa: "Kyllä. Totta kai." Tämä istuutuu penkille, huokaisee ja laskee keppinsä maahan. Nuorukainen katsoo tätä, tarkkaillen. Hän on pukeutunut ruskeaan kaapuun, jonka huppu peittää hänen kasvonsa täysin. Hänen äänensä ja voimansa ovat vanhan miehen, mutta jokin hänessä kertoo, että hän on kerran ollut soturi ja taistelija. "Minne sitä ollaan menossa?", vanhus kysyy. Nuorukainen hymyilee, ja lausuu iloisella äänellä: "Seikkailemaan! Etsimään lohikäärmeitä, aarteita ja jännitystä!" "Lohikäärmeitä? Mikä lohikäärmeissä on niin iloista?" "Seikkailu! Lohikäärmettä vastaan taisteleminen, urheus!", nuorukainen hihkaisee, ja laulaa hiljaa osan vanhasta laulusta: 'Lohikäärme! Taisto ja urheus, rikkaus ja kunnia! Soturin unelma, lohikäärme, kohtaloa kaksi vain - kuolo, tai kunnia, kuuluisuus ainainen!' Vanhus huokaisee, ja lausuu murheen täyttämällä äänellä: "Vai kaksi kohtaloa vain? Annapa kun minä kerron sinulle tarinani." "Siitä vain! Tarinaa tässä kaipasinkin!", nuorukainen naurahtaa.
Vanhus alkaa kertoa tarinaansa, murheellisella ja haikealla äänellä. Se alkoi kauan sitten. Siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta, mutta muistan sen kuin eilispäivän. Meitä oli seitsemän, nuorta ja seikkailuihin tahtovaa. Minä, veljeni ja viisi muuta, samasta kylästä. Lauloimme tuota samaa laulua lähtiessämme. Olimme kuulleet, että pohjoisessa olisi lohikäärme. Niinpä varustimme itsemme niin hyvin kuin osasimme, ja lähdimme. Olimme nuoria ja typeriä. Meitä oli seitsemän, lohikäärme oli yksin. Meillä oli hyvät mahdollisuudet, tai niin me luulimme. Vaelsimme kauan, surkeissa oloissa. Juuri kun varusteemme olivat lopussa ja aioimme kääntyä takaisin, löysimme sen mitä olimme etsineet. Lohikäärme. Se syöksyi alas taivaalta, tuli silmissään. Kuin yhtenä miehenä ryntäsimme sen kimppuun, kun se laskeutui. Yksi meistä oli edellä muita. Hän kerkesi lohikäärmeen luo, mutta se paiskasi hänet syrjään kuin höyhenen. Sitten se kohottautui ylöspäin, ja paha tahto kiilsi sen silmissä. Se veti henkeä, ja lieskat heräsivät sen kurkussa. Se hönkäisi tulensa meitä kohti, ja kuumuus ympäröi meidät. Kuulin huutoa, ja tunsin suunnatonta kipua kasvoillani, ja kaikki pimeni. Kesti kauan, ennen kuin heräsin, tuskaiseen ja pimeään maailmaan. Kuulin yhden toverini äänen, ja hän kertoi tuskien ja surun täyttämällä äänellä mitä oli tapahtunut. Lohikäärme oli syössyt tultaan, ja sitten vain lentänyt pois. Kaikki, paitsi minä ja tämä toinen olivat kuolleet lohikäärmeen tuleen. 'Kuuluisuus tai kuolo?' Kuolo oli tullut heidän osakseen. Me emme olleet saaneet kumpaakaan. Yhdessä hoippuroimme tänne, ja tänne me jäimme. Emme voineet palata takaisin koteihimme, kertomaan tovereidemme kuolemasta. Tämä toinen, viimeinen ystävistäni, oli polttanut kätensä, niin että siitä jäi jäljelle vain hiiltynyt tynkä. Minä taas olin polttanut kasvoni. Ja silmäni.
Vanhus vetäisi äkkinäisesti huppunsa pois. Hänen kasvonsa olivat palaneet, liekkien nuolemat ja kuumuuden runtelemat. Hänen silmänsä olivat valkeat ja elottomat, mitään näkemättömät. "Ja siihen tarinani loppuukin. Kolmanteen vaihtoehtoon. 'Kuolo, kuuluisuus - tai ikuinen tuska.' Mikä näistä mahtaa sinua odottaa?" Vanhus hiljeni, vei hupun päähänsä, ja istui hiljaa. Nuorukainen tuijotti häntä vielä hetken, silmät auki, ja kysyi sitten heikolla äänellä: "Ei kai..." Vanhus tuhahti, ja lausui: "Mitä ei? Tuskako? Ei, se ei ole jättänyt minua. Vieläkin tunnen tulen kasvoillani. Vieläkin kuulen tovereideni kuolinhuudot. Itkisin kohtaloani, mutta en siihen näillä palaneilla kasvoilla pysty. Mieti tarkkaan, tahdotko altistaa itsesi tälle kohtalolle. Mieti tarkkaan, ennen kuin lähdet seikkailemaan." Nuorukainen huokaisi, ja sanoi hiljaa: "Minä... En tiedä. Mutta kaikki laulut sanovat, että on vain kaksi kohtaloa." "Laulut ovat väärässä. On kolmas kohtalo. Ja se on pahin. Se on minun kohtaloni." Nuorukainen huokaisi, ja vilkaisi miekkaansa, joka nyt näytti turhanpäiväiseltä koreilulta, typerältä hankinnalta. Hän huokaisi toisen kerran, ja sanoi vanhukselle: "Taidan... Taidan lähteä." "Lohikäärmettäkö etsimään?" "En. Vaan myymään miekkani. Saan siitä ehkä sen verran rahaa, että saan kyydin takaisin kotiini. Kenties maanviljely ei olekaan niin tylsää." "Se voi olla. Mutta parempi tylsyys kuin minun kohtaloni." Nuorukainen nousee pöydästään, ja kävelee ulos. Vanhus on kauan hiljaa, ja sanoo sitten, itsekseen: "Niin paljon muistutit ääneltäsi veljeäni. Hän kuoli, koska en häntä estänyt lähtemästä. Toivottavasti onnistuin sinun suhteesi. Toivottavasti."


Valitan. Vielä yksin tekstinpätkä. Eli taas 'Puoliörkki', ja kappale 9.

Kappale IX : Lähtö


Lopulta, rahapussi huomattavan paljon huventuneena, Gluk astui Majatalo Örkinpään suureen alasaliin. Siellä oli jo ihmisjättiläinen Bron, viherhaltia Dunroth ja pitkään kaapuun pukeutunut, tummahiuksinen nainen, joka väitteli hiljaisella äänellä Dunrothin kanssa jostain. Gluk huusi tervehdyksen Bronille ja Dunrothille, ja istui pöytään jossa muut, Malia lukuunottamatta, jo olivat. Bron sanoi Malin olevan vielä hankkimassa itselleen tarvikkeita seikkailua varten. Haltia Dunroth sanoi:"Muuten, hyvä että sinäkin tulit mukaan, Gluk. On aina turvallista liikkua suurella joukolla. Nyt meitä on jo lähes joka lajia. Bron ja sinä olette sotureita, Mal on tiedustelija-" "Rosvo", Bron murahti väliin hyväntahtoisesti. "Vaikka sitten niin", Dunroth sanoi. "Joka tapauksessa, minähän olen maagi, ja kohtuullinen jousimies, ja Holin tässä", hän viittasi kaapuun pukeutuneeseen naiseen," on pappi. Hän on yksi parhaista parantajista joita olen nähnyt." Holin hymyili sanoen: "En olen vain pelkkä parantaja. Se, että palvelen jumalaani ei estä minua olemasta soturi." Hän veti esille kapeateräisen mutta pitkän miekan ja jatkoi: "Ja voin rukoilla myös rangaistusta vihollisilleni. Se, että joku on pappi, ei seikkailijoiden keskuudessa tarkoita sitä, että hän olisi avuton." Hätääntyneenä Dunroth sanoi:"Älähän nyt. En tarkoittanut suututtaa." "Mitäs tuosta. No, tulitpa sinä lopultakin!" Viimeinen kommentti oli suunnattu Mal-hobitille, joka astui sisään iloisen näköisenä. Hän sanoi: "Valmiina lähtöön? Vai niin. Hyvä. Aletaan mennä!" He lähtivät alas portaista, jotka johtivat alaspäin synkkiin luoliin. Matka niihin syvyyksiin, joissa taistelun arvoisia vastustajia alkaisi tulla vastaan, saattaisi olla pitkä. Ensimmäisen päivän aikana Gluk tarkkaili kumppaneidensa varusteita. Bronilla oli raskas nahkapanssari, joka näytti useita senttejä paksulta, ja aseemaan jättiläismäinen soturi kantoi nuijaa, jonka pelkkä näkeminen sai kylmät väreet juoksemaan puoliörkin selkänahkaa pitkin. Nuija oli metallia, ja sen suunnaton pää oli Glukin päätä paljon suurempi. Kun hän kysyi, mikä ase oli, Bron nauroi maatatärisyttävästi ja kertoi: "Tämä on Häiriön Nuija, ase jota vain harvat jaksavat kantaa. Se tuo pelon, sekonaisuuden ja häiriön kaikkien niiden mieliin, jotka sen eteen joutuvat. Se on arvoiseni ase, kääpiöiden takoma ja pappien siunaama." Gluk siirtyi tarkastelemaan muita seurueen jäseniä. Malilla oli aina valmiina lyhyt miekkansa ja vähintään yksi tikari. Gluk kysyi Malilta, minne tämä oli hävittänyt kypäränsä, mutta hobitti ei vastannut. Bron sanoi jylisevällä äänellä hobitin hävinneen sen vedonlyönnissä edellisenä iltana. Dunroth kantoi joustaan, ja piti mielensä aina valmiina taikomiseen. Hätätilanteita varten hänellä oli lyhytmiekka vyössä. Holin piti ohuen, pitkän miekkansa, jota hän kutsui katanaksi, ja rukouksensa aina valmiina. Gluk itse kantoi keihästään, ja hän oli ostanut kylästä kevyen ristijousen ja pari kimppua vasamia. He olivat joukko, joka oli valmis kohtaamaan minkä tahansa, mikä heidän eteensä asettuisi.

No, siinä muutama tarinanäyte.Jos on kommentteja, niin sähköpostiosoitehan oli ollitoi@hotmail.com. Ja HoTMaiL-osoitteiden haltijat huomatkaa: jos napautat viestin menemään suoraan tästä, ei HoTMaiL-osoitettasi (eli osoitetta johon vastata) näy minulle missään, eikä nimeäsi jos et sitä mainitse.
Jaa, jollain tässä nyt pitäisi jatkaa. Millähän ihmeellä? (vilkaisu) Ei, ei yhtään kätevää ihmettä näkyvissä. Nytpäs keksin!
Kaikki ovat varmasti kuulleet (niinpä kai, tottakai kaikki ovat kuulleet...(huokaus)) kääpiöistä. Entäpä haltioista? Örkeistä? Kenteistä? Minotaureista? Tässä taitaa olla pienen valistuksen paikka.
(*-sarakkeeseen tähdellä merkityt ovat yleisimmät, tunnetuimmat fantasiarodut
Fantasiamaailmojen Rotuja ja Olentoja
*RotuEnglanniksiKuvausKirjaesimerkki
Ihmismäiset Olennot ja Rodut
BalrogBalrogTulenhenki. Iso, paha ja vahva. Ihmismuotoinen mutta suurempi, siivet selässä ja heiluttaa tuliruoskaa.J.R.R Tolkien, Silmarillion
DamorkkiDamorkDemoni. Hieman ihmistä kookkaampi, 'tuliseen salamanleimuun verhoutunut' hahmo, jonka kädessä on kahdeksan sormea ja peukalo. Vahva mutta ei kovin älykäs.David Eddings, Timanttivaltaistuin
EldrakkiEldrakKaksimetrinen, karvainen, vähä-älyinen hirviö. Suusta lähtee kaksi suurta torahammasta. Eläimen kaltainen vaikka osaakin puhua.David Eddings, Velhojen Taistelu
EtsijäSeekerHyönteistä muistuttava, kaukaisesti ihmismuotoinen ja ihmisenkokoinen olento. Azashin hirviöitä kuten Damorkkikin. Saa ravintonsa imemällä verta ihmisistä. Vartuttuaan aikuiseksi ravistaa ulkokuorensa pois, levittää siipensä ja etsii paria kaksi viikkoa, jonka jälkeen kuolee.David Eddings, Rubiiniritari
*HaltiaElfIhmisenkaltaisia, paitsi kauniimpia, viisaampia ja vanhempia. Elävät hyvin pitkään, arvostavat kauneutta ja hyvyyttä. Metsien ystäviä, tähtien kansaa.J.R.R Tolkien, Silmarillion
HiisiGoblinIhmistä hieman lyhyempi, vihreäihoinen ja ilkeä. Pelkurimainen, likainen ja kiero. Kuin örkki, mutta pienempi ja heikompi.Blizzard Entertainment, WarCraft II : Tides of Darkness
HobittiHobbitLyhyt, (alle 140 cm) iloluontoinen, karvajalkainen ja rauhallinen. Elää omiensa keskellä, ei haikaile muuanne.J.R.R Tolkien, Hobitti, Taru Sormusten Herrasta
JättiOgrePitkä, (yli 200 cm) kellertävänsävyinen iho, raaka, villi ja tyhmä.Erinäiset Dragonlance-kirjat
Jättiläinen, Kaksipäinen Ihmissyöjä-OgrePitkä, (yli 200 cm) kaksi päätä vierekkäin hartioilla, toisessa vain yksi silmä ja toisen otsassa sarvi. Ilkeä, vähä-älyinen ja raaka.Blizzard Entertainment, WarCraft II
KentauriCentaurIhmisen ylävartalo, (vyötäröstä ylöspäin) hevosen alavartalo. (neljä kaviota)Weis/Hickman, Syyshämärän Lohikäärmeet
KenttiKenderPienikokoisia, ilkikurisia, liiallisen kiinnostuneita, pelottomia. Usein syytettynä varkaiksi, vaikka vain 'lainaavat' itseään kiinnostavia tavaroita.Weis/Hickman, Syyshämärän Lohikäärmeet
*KääpiöDwarfLyhyitä, parrakkaita, juroja. Loistavia seppiä ja kaivajia. Asuvat luolissa ja saleissa maan alla.J.R.R Tolkien, Taru Sormusten Herrasta
MaahinenGnomeLyhyitä, vilkkaita ja hermostuneita. Puhuvathyvinnopeastiniinettäsanattahtovatmennäyhteenpötkyyn. Keksijiä, kokeilijoita ja kehittelijöitä. Räjähdyksineen, koneineen ja laitteineen vaara sekä itselleen että ympäristölle.Weis/Hickman, Talviyön Lohikäärmeet
MinotauriMinotaurIhmisen ruumis, härän pää. Raivokkaita taistelijoita.Don Perrin, Theros Ironfeld
PeikkoTrollSuurikokoisia, kivinahkaisia (ja -kalloisia) ja punasilmäisiä. Ilkeitä ja pahoja.J.R.R Tolkien, Kuninkaan Paluu
TrulliTrollHieman ihmistä kookkaampia, vuohennaamaisia ja karvan peittämiä. Pitkät, myrkylliset kynnet.David Eddings, Ennustusten Aika
*ÖrkkiOrcIhmisen kokoisia, ilkeitä, pahoja, julmia, raakoja ja ahneita. Punaiset silmät. Vihaavat kaikkea. Kielessä enemmän kirouksia kuin yläasteella.J.R.R Tolkien, Taru Sormusten Herrasta
Ei-ihmismäiset Olennot
*LohikäärmeDragonLiskomainen, isokokoinen siivekäs olento joka usein syöksee tulta. (tai lohikäärmeestä riippuen jäätä, happoa, salamoita, myrkkykaasua tai jotain muuta vastaavat tappavaa) (toinen selitys)Weis/Hickman, Dragonlance Kronikat 1-3
AarnikotkaGryphonKotkan pää ja siivet, leijonan ruumis. Villi ja vaarallinen mutta puolelle voitettuna lojaali ja raivokkaan uskollinen.Weis/Hickman, Talviyön Lohikäärmeet
YksisarvinenUnicornValkea hevonen, jolla otsassaan sarvi. Äärimmäisen hyvyyden olento. Asuu metsissä, tulee harvoin ihmisten ulottuville.Weis/Hickman, Syyshämärän Lohikäärmeet
Tässä erittäin tyylikäs örkki pelistä WarCraft II : Tides of Darkness
Niin. Lohikäärmehän se siinä.
Ja vielä lopuksi minotauri.

Lohikäärme : Mikä se oikeastaan on?

  1. Jättiläislisko joka sylkee inhaa tavaraa.
  2. Dinosaurus, jolla pahanhajuinen hengitys.
  3. Legendaarinen olento, tunnettu viehätysvoiman puutteestaan, tyhmyydestään, huonoista tavoistaan, yliarvioiduista taikakyvyistään ja kaiken löytämänsä keräämisestä aarteeksi. (mukaanlukien kaikki kauniit esineet ja prinsessat)
  4. Legendaarinen olento, tunnettu viehätysvoimastaan, älykkyydestään, hyvistä tavoistaan, suurista taiallisista kyvyistään ja kauneudestaan.
  5. Kaikki edellä mainitut.
  6. Jotain muuta.
    Takaisin rotu- ja olentotaulukkoon
No, jotta taas saisin tälle sivulle jotain kiinnostavuutta (ja brassailtua taidoillani) (ja käytettyä sivutilaa...) taidan esitellä taasen JavaScriptin ihmeitä.
Nimi :
Salasana :
Vihje: Salasana on salainen. Nimi on sinun oma nimesi. Vain salasanalla on väliä.


No, itse tuo ohjelma, salasanoineen ja nimineen on yksinkertainen. Mutta hermot meinasi kyllä mennä, kun se ei suostunut toimimaan. Tässä esimerkki siitä mitä aivan tavalliselle Ohjelmoijalle voi tapahtua, kun ohjelma ei toimikaan:
17.00
Ohjelmoija keksii hyvän idean.
17.03
Koodi lisätty tekstiin. Ei kun kokeilemaan.
17.04
Ei toimi. Epätoivoissaan Ohjelmoija hakkaa päätään seinään. Läheisessä huoneessa Nintendoa pelaava pikkuveli kiljuu: 'Hiljaa!'
17.10
Uusintayritys. Kaikki on tarkistettu. Yhtään virhettä ei löytynyt. Mutta ei toimi.
17.24
Yritys nro. 35 epäonnistuu. Ohjelmoija lepertelee sekavia, ja muuttaa koodia tuhannennen kerran.
17.31
Ohjelmoijaan iskee hermoromahdus epäonnistumisen 42 myötä, ja hän hyppää ikkunasta ulos.
17.36
Ohjelmoija palaa takaisin tietokoneensa ääreen, ja vaipuu syvään apatiaan.
17.43
Ohjelmoija rukoilee, että ohjelma toimisi. Vaan ei.
17.49
Ohjelmoija istuu lootusasennossa lattialla ja koettaa päästä yhteyteen maailmansielun ja/tai ohjelmaansa vaivaavan virheen kanssa.
17.53
Ohjelmoija koettaa manata demonia korjaamaan ohjelmansa.
17.58
Ohjelmoija soittaa kaverilleen, joka puolituntisen luennon jälkeen katkaisee puhelun ja jättää Ohjelmoijan täydellisen ymmärtämättömyyden valtaan.
18.30
Ohjelmoija lähettää törkeää häirikkösähköpostia jokaiselle, jonka luulee olevan tekemisissä käytetyn ohjelmointikielen (JavaScriptin) kanssa.
18.39
Epätoivoinen Ohjelmoija lähettää sähköpostissa avunhuutoja seuraaviin uutisryhmiin: alt.programming.java.script, alt.why.this.never.works, rec.swearwords.new, fin.harrastukset.rukoilu ja alt.law.murphy.
18.48
Ohjelmoija harkitsee epätoivoisia keinoja. Ajatus siitä, että hän aseella uhaten ottaisi lähimmän elollisen olennon panttivangiksi ja vaatisi kaikkia JavaScript-ohjelmia tuhottavaksi, kaatuu pariin asiaan:
18.57
Ohjelmoijan aivot niksahtavat lopulta jengoiltaan, ja mielipuolisesti irvistellen ja kuolaten hän alkaa hajottaa konettaan tongeilla ja pesäpallomailalla.
19.03
Kun koneesta on jäljellä vain puolikas hiirtä, Ohjelmoijan alitajunta huomaa tehneensä pilkkuvirheen koodia kirjoittaessaan.
19.03.10
Helsinkiläiset kummastelevat pohjoisen suunnasta kuuluvaa epätoivoista huutoa.
19.45
Ohjelmoija viedään viettämään iloista loppuelämää Niuvanniemessä.
(www.niuvanniemi.fi/~Ohjelmoija/javascript/)
Valitan. Pakko sanoa. Ei tämä vielä tähän loppunut. Sillä täällä on ihka aito, itse tekemäni JavaScript-laskin!
No, eihän tuo kummainen animaatio ole. Alkukuvan nappasin joltakin unhoittuneelta sivulta, mutta salamanleimahduksen ja kuvan hetkellisen kirkastumisen sen myötä tein itse. Ja niin myös nimeni. Apuna oli kotisivuntekijän hyödyllinen pikku apulaite, GIF Construction Set.
Jaa. Vielähän sitä jotain keksii. Palaan taas pääasiaan, eli itseeni, seuraavalla sivulla.