*~ Picture by Raven ~*

<< Unimies III Saara katsoi tuvan keskellä seisovaa hahmoa kauhun lasittamin silmin. Hän yritti lähteä karkuun, mutta mies esti sen pienellä ranneliikkeellä. Apua, mieshän on jonkinlainen noita! Mies sai tahdonvoimallaan neidon tulemaan lähemmäs ja katsomaan miestä silmiin. " Katso minua, Saara. Olenko minä aave?" Saara ei ollut aikonut vastata, mutta jostain syystä ne tulivat kuin itsestään hänen huuliltaan. " Aaveeksi olet kyllä aika inhimillinen. Eihän aaveita pitäisi voida edes koskettaa...ne eivät ole aineellisia...sinä taas olet hyvinkin aineellinen...ja myös hyvin…ilmiselvästi…mies... " Saara kauhistui omia sanojaan. Ne eivät tulleet hänen tietoisuudestaan, vaan hänen alitajunnastaan! Ei hän olisi muuten sanonut tuollaisia asioita! Mies loihti hänet sanomaan sellaisia. Kun mieli kieltäytyi, otettiin tiedostamaton alitajunta avuksi! " Saaraseni, pyydän anteeksi, että minun on käytettävä hieman taikavoimaa sinuun, mutta muuten en saisi sinua olemaan pelkäämättä itseäni. En minä ole aave tai se paremmin zombiekaan. En myöskään ole vain sinun mielikuvituksesi tuote. Olen tietyssä mielessä täysin inhimillinen. Minulla vain on kyky liikkua vapaasti eri ulottuvuuksien välillä. Yksi niistä on unitaajuudet..." Taikuus hellitti otteensa. Nyt kun mies oli saanut Saaran kuuntelemaan, tämä saattoi päästää hänet "irti". Tyttö ei voinut kuin haukkoa henkeään. Mies oli siis vain sattumalta pujahtanut hänen uniinsa. " Miksi sinusta ei puoleen vuoteen ole kuulunut mitään?" Saara kysyi huoneen toisessa päässä olevalta mieheltä. Tämä vastasi vaisusti hymyillen. " Myös minulla on elämässäni omat ongelmani. Oli tiettyjä asioita, jotka piti hoitaa...tuota, ajallaan..." Totuus oli, että mies ei ollut tiennyt mitä tehdä. Pieni ihmisolento kiehtoi häntä sitä mukaa enemmän, kun hän tätä oppi tuntemaan. Asian miettiminen oli vienyt aikaa monta päivää. Maan ajassa nuo muutamat päivät olivat yhtä pitkät kuin puoli vuotta. Ulottuvuuksien aikakäsitykset näet hieman erosivat toisistaan. Kerran hän oli ollut vaarallisen lähellä. Hän oli aikonut suudella tyttöä ja silloin tämä oli pikaisesti herätettävä. (mikä tietysti harmistutti Saaraa) Hän ei voinut jättää omaa maailmaansa kokonaan vain jäädäkseen neidon läheisyyteen...ja se oli ainoa asia. jonka hän olisi halunnut tehdä. Hän vastaanotti alinomaa neidon ajatuskutsun, mutta ei kyennyt seuraamaan sitä. Hän oli täysin hämmentynyt huomatessaan jonkun häntä vahvemman tunteen kehittyvän itsessään...Sitä tunnetta kutsutaan rakkaudeksi. Suuri soturi Punainen Lohikäärme ei ensimmäistä kertaa elämässään ollut tiennyt, mitä tehdä. Saara sanoi hiljaa: " Toivottavasti jonain päivänä koet minut niin luotettavaksi, että saisin kuulla suustasi sen mitä äsken mietit." Mies katsoi murheen murtamana tytön enkelikasvoja. " Totta kai sinä olet luotettava...Saat kuulla totuuden juuri nyt. Minä olen kotoisin täysin toisesta ulottuvuudesta kuin sinä ja minulla on siellä oma tehtäväni, Ei, sitä en voi sinulle kertoa, se on vähän niin kuin valtiosalaisuus. Olen päiväkaupalla miettinyt outoja tuntemuksia itsessäni ja saanut juuri nyt vastauksen niihin...minä nimittäin rakastan sinua...olen luultavasti etsinyt sinua koko elämäni...ja kun löydän vihdoin sinut, on minun todettava se mahdottomaksi...täysin mahdottomaksi." " Niin mikä? Mikä minussa on niin toivotonta...?" Saara kysyi hiljaa. " Ei sinussa yhtään mikään! Ei mikään!" Mies vastasi kiivastuneena. "Vain se on mahdotonta, että en voi pyytää sinua elämään kanssani. En tiedä sinun tunteistasi, mutta näin on omieni laita." " Voi sinua! Tietysti minä rakastan sinua ja haluaisin olla kanssasi!" Saara vakuutteli innoissaan, mutta hänenkin ilonsa laski pian, miehen sanoessa: " Saara, Saara! Se ei ole mahdollista. Voih... Minun on tehtävä nyt ratkaisu, joka on kai paras meidän kummankin puolesta. Minä lähden nyt, enkä palaa enää milloinkaan. Ja en olisi muutenkaan voinut enää kauaa hyppiä kahden maailman välillä...Minun on toteutettava kutsumustani...Lohikäärmeritarin vala on ehdoton ja siihen kuuluu myös lupaus olla menemättä milloinkaan naimisiin..." " Ymmärrän. Pyhää valaa ei mikään voi murtaa. Kun se kerran on vannottu, ei sitä enää käy kiistäminen...silti sydämeni särkyy..." " Niin minunkin Saara.. ja muuten, kun silloin kerran kysyit oikeata nimeäni...Ennenkuin vannoin kuuliaisuusvalani, nimeni oli...Thomas. Muista minut sillä nimellä! " " En milloinkaan unhoita sinua...Thomas! " " Vaikka tiemme eroavatkin nyt lopullisesti, voin luvata sinulle, että aikanaan saat lapsen, pojan, jolla on tulenpunaiset suortuvat ja mitä sinisimmät silmät...Löydät vielä itsellesi miehen, jota rakastaa." " Ei samalla lailla kuin sinua...mutta ehkä kuitenkin. Ehkä näin on parempi...Thomas. Se tulee myös tulevan lapseni nimeksi! " He astuivat ulos tuvasta ja jäivät hetkeksi seisomaan hiljaa, kädet toistensa ympärillä. Thomas katsoi Saaran siniruskeisiin silmiin ja sanoi käheästi: " Ja vain tämän ainoan kerran tulen rikkomaan valaani..." Hän tarttui hellästi tytön leukaan ja kumartui tämän ylle. Sen ainoan hetken ajan Saara sai tuntea rakastettunsa huulet omillaan. Thomas piteli häntä tiukasti syleilyssään ja Saara hyväili miehen hiuksia hellästi. Viimein mies nosti päänsä ja katsoi neitoa surullisin silmin. Eron hetki oli koittanut. Vielä viimeisen kerran hän suuteli tytön kättä ja kääntyi kadoten samassa sokaisevaan valopilveen. Nyt mies oli poissa, poissa ikuisesti hänen elämästään. Mutta Thomas eläisi silti iäti hänen muistoissaan... THE END * * * Back to Other Stories Back to Writings Back to Main Page