*~ Picture by Raven ~*

<< Unimies II ( Aika on kertomuksessamme vierähtänyt puolisen vuotta eteenpäin ja on tammikuu, tai lumikuu, kuten sitä silloin nimitettiin. ) Oli kaunis talvinen päivä. Oli hyvin kylmää ja talven henget viilettivät täydellä nopeudellaan pitkin nummia. Siitä, mistä ne olivat kulkeneet, jäi jälkeen vain pöllyävä lumipilvi. Ei kuulunut kuin korviavihlova ujellus, kun ne syöksyivät ohitse. Tarkkanäköinen saattoi väittää nähneensä pitkänomaisen miehen, jolla oli sinertävä parta. Eihän heitä kukaan uskonut, mutta nämä harvat olivat oikeammassa kuin tiesivätkään. Siihen aikaan henkiä oli kaikkialla, joten miksei myös tällaisia? ( Nykyään tämä ilmiö tunnetaan tuulena.) Talven henget todella olivat pitkänhuiskeita, parrakkaita miehiä, joiden suurena huvina oli valta-aikanaan talvella puhallella mielettömällä vauhdilla pitkin metsiä ja pelotella kansalaisia ujeltamalla talojen nurkissa. Saara oli pienessä talossaan ja siivosi. Ulkona oli aivan liian kylmä oleskella sillä hetkellä. Pian paikat kiilsivät puhtauttaan ja neito istuutui ansaitulle tauolle, pienelle puiselle penkilleen. Saara mietti taas unimiestä. Tätä ei ollut näkynyt puoleen vuoteen. Tuntui tietysti hölmöltä olla huolissaan uniolennosta, mutta hänelläpä oli siitä kouriintuntuva todiste. Hän säilytti tulenpunaista suortuvaa tallessa päiväkirjansa välissä. Miksi mies ei antanut kuulua itsestään? Saara oli yrittänyt yrittämästä päästyään keskittää ajatuksensa mieheen, mutta tuloksetta. Tämän menemiset ja tulemiset eivät nähtävästi olleet tytön vallassa, kuten hän alkuun oli itsekkäästi toivonut. Mitä jos mies oli löytänyt toisen naisen? Tai jos hän vain oli kyllästynyt näin hiirimäiseen olentoon? Äkkiä Saara pudisti kiivaasti päätään ja hoki itselleen, että oli täysin järjetöntä olla mustasukkainen uniolennosta. Sitä paitsi eihän HÄN ollut Punaisen Lohikäärmeen nainen! Hän oli...niin, oli...jonkun muun...ehkäpä... Murheissaan Saara totesi, ettei ollut ketään muita. Hän oli auttamattomasti, pelottavasti ja täysin järjettömästi rakastumassa mieheen... " Minä en ole hänen naisensa, minä EN OLE hänen naisensa...", Saara sanoi itselleen. Silti hän tunsi olonsa kumman epävarmaksi. Mutta hän ei helkkarissa halunnut olla kenenkään omaisuutta!! "Olet minun naiseni enemmän kuin arvaatkaan...", Saara kuuli syvän äänen sanovan. Tyttö melkein hypähti ilmaan. Mistä maailmassa ääni oli tullut? Missään ei näkynyt ketään. Oliko ääni tullut tuolta...ei, taikka tuolta...ei, ei sieltäkään...Tytön hienopiirteiset kulmat olivat vetäytyneet vihaisesti yhteen ja sileällä otsallakin näkyi hienoisia kiukkuisuuden uurteita. Mitä mies oikein pelleili? Tulisi reilusti esiin vain! Kiukussaan Saara ei muistanut tämän olevan uniolento. Hän tiesi vain olevansa vihainen. Lopulta nurkasta kuului pientä rapinaa ja selvästi huvittunut ääni sanoi: " Enpä tiedä uskaltaako sinne tulla. Ties vaikka saisin kaulimesta päähäni! " Loputtoman hitaasti mies ojentautui nurkan pimeydestä ja asteli tuvan keskelle. Saara mittaili tätä häpeämättä katseellaan. Miehellä oli yllään metsänvihreä paita ja jakku ja ruskehtavat housut. Punaiset hiukset oli kiedottu niskaan nahkahihnalla. Ja kaiken kukkuraksi luvattoman komeat kasvot katselivat häntä huvittuneesti virnuillen. Mutta hitaasti hänen tietoisuuteensa tunkeutui muuan kysymys: Miten mies oli voinut päästä sisään? Hänhän oli ollut koko ajan oven lähettyvillä. Hienoinen kauhu hiipi Saaran selkäydintä myöten koko ruumiiseen. Hän oli hereillä, sen hän oli hetki sitten testannut nipistämällä itseään, ja mies ei ollut voinut tulla taloon mitään tietä... " Sinä olet aave! Tai noita, tai elävä kuollut, zombie! Muuten et ole voinut päästä taloon! Men pois luotani! Katoa, sinä piru itse! " Kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan, mies alkoi hitaasti astella häntä kohti... Unimies IV >> * * * Back to Other Stories Back to Writings Back to Main Page