SYYSKUU 2003

Kuun alkupuoli oli työkiireistä, onneksi sää suosi sisätöitä. Tein linnustollisesti vaatimattomia retkiä lähiseudulle lasten kanssa sekä työmatkan 5.9. House Riverille. Tämä matka oli luonteeltaan tutkimushankkeemme esittelyä, joten lintuhavikset jäivät luokkaan "pathetic". Näimme tosin muutaman mustaselkätikan ja jonkin verran Yellow-rumped warbler'eita. Seuraavan päivän reissu George Lakelle oli sekin kiireinen (katso syyskuun perhekuulumiset), ja havainnot jäivät valkopäämerikotkaan ja yli lentäneeseen Pileated woodpecker'iin.

Nojatuolipinnat ovat tulossa ryminällä! Hankin tulevaa Cape Mayn matkaa varten Sibleyn "itäpainoksen", ja totesin jonkun splitanneen amerikkalaiset harakan, sinisuohaukan, kalalokin ja taivaanvuohen omiksi lajeikseen (vastaavasti Pica hudsonica, Circus hudsonicus, Larus brachyrhynchus ja Gallinago delicata, ja jotain varmaan jäi vielä huomaamatta). Myös kauan odottamani uusi lokkikirja saapui, ja ennen sen vetämistä markkinoilta huomasin taas uuden pisteen: paikallinen harmaalokki onkin Larus smithsonianus! Pisteparaati! (Huono piirre lintukirjoissa on, ettei lajinimen antajaa ja vuotta ole mainittu; muutoinhan voisi helposti katsoa, mihin splittaus kulloinkin perustuu.)

Big day (kuukausittainen Edmontonin retki) sattui keskiviikolle 10.9. Aloitin päivän pyöräilemällä Saskatchewanin jokivarsimetsään. Ensimmäiseksi lajiksi hoidin Blue jayn (klo 6.45). Jokivarsi oli pullollaan lintuja, etenkin warbler'eita. Tsäkkäyksiä, tiksutusta, sirinää, ja kun aamu kunnolla valkeni, puissa kävi hillitön hyörinä. Pääosassa olivat Yellow-rumped ja Tennessee warbler, molempia kymmenittäin. Näin useita Cape May, Magnolia, Black-throated green ja Wilsonian warbler'eita. Kaikkiaan saalistin klo 10.20 mennessä peräti 15 warbler-lajia! Tähän kakkuun koristeiksi Pileated woodpecker ja kolme muuta (perus-) tikkalajia sekä Olive-sided flycatcher. Saldo paikalta lähtiessä 43 lajia. Mieleen muistui Hillan edellisiltana heittämä "Huomenna on hyvä retkipäivä!"

Matka jatkui auton hakemisen jälkeen hiljaisempana, joskin uusia lajeja tipahteli edelleen. Jatkoin Whitemud creekiin, joka oli (taas) monin verroin aloituspaikkaa hiljaisempi. Warbler'eita oli pieninä parvina, Boreal chickadee löytyi vanhasta paikasta. Jokivarressa, jossa vettä lirisi vain nimeksi, oli Belted kingfisher. Jatkoin kaupungin länsireunaan: hiljaista, edelleen 231 streetiä Big Laken rantaan. Täällä viihdyin eväsleipää ja kahvia nauttien sekä lintuja ihaillen klo 13.25-14.25. Vesilintuja oli runsaasti, satoja amerikannokikanoja ja puolisukeltajia, yllättäen ei yhtään sotkia!, muuttava tundrahanhi ja kortteikon reunassa ruokaillut Great blue heron. Sinisuohaukkoja oli useita, päivän toinen tummajunkko lennähti lähipuuhun, vanha valkopäämerikotka hätyytti vesilintuja. Lokkipuolen hoitivat sadat Franklin's ja Bonaparte's gull'it. Jatkoin kaatopaikan läntisille altaille, lopultakin sotkia ja päivän ainoa California gull! Lajimäärä oli 75.

Kellon osoittaessa 15.10 saavuin St. Albertin puoliselle Big Laken lintualueelle. Jätin auton tuttuun tapaan tien varteen, josta on noin kilometrin kävely tarkkailulavalle. Matkalla oikealla on Finnon lutakon kokoinen joskin vesikasviton allas, jolla on aina jonkin verran lintuja. Nyt se vaikutti melko tyhjältä, mutta vastareunassa lentelevä pieni lokki kiinnitti huomion. Tiesin jo kiikarilla katsoessa, että tiiralokkihan (Larus sabini) se siinä, Canada-piste! Yksilö oli nuori, ja näytti ettei se ollut vielä vaihtanut lainkaan höyheniä, vaan selkä, hartiat ja siipien peitinhöyhenkenttä olivat tumman suomumaiset. Lennossa räikeä, valkoinen takareuna loisti kauas, samoin valkoinen, lovipäinen, mustakärkinen pyrstö. Pää oli harmaa-valkea, nokka pieni, tumma. Lintu lenteli tovin aivan lähellä, vain 50 metrin päässä. Harmitti, että olin jättänyt pienten selkävaivojen vuoksi kameran autoon! No, sainpahan mässäillä kaukoputken kuvan täydeltä harvinaista kaunotarta. Tiiralokit ovat Albertassa harvinaisia joskin jokavuotisia syys-lokakuun läpimuuttajia, ehkä saman luokan rareja kuin Suomessa pikkukajava tai jääkuikka?

Loppuosa retkeä jatkui tasaisissa merkeissä, pitkiä lajittomia hetkiä ei yllättäen tullut. Big Lakella polski paljon sotkia, sorsia, kuparivartteja ja lokkeja (Franklin ja Bonaparte), ja päivän ainoa Red-winged blackbird lehahti ruovikon yllä. Kuikuiltuani klo 16.55-17.25 kaatopaikan länsipuolisia kahta järveä (mm. kolme Belted kingfisher'iä ja Double-crested cormorant) siirryin vielä toviksi eteläisille pelloille. Hurautin suoraan 170 streetin eteläpään maatilalle. Päätin lopettaa kottaraiseen; parvi lehahtikin heti hevosaitauksesta viljasiilon katolle. Epähuomiossa vilkaisin parvea putkella, ja lisälajeiksi tupsahtivat Yellow-headed ja Brewer's blackbird. Pillit pussiin klo 18.20 ja kotiin. Retken lajimäärä oli hyvä, 86.

Syyskuun linnustollinen huipputapahtuma oli matka USA:han, legendaariseen CAPE MAY POINTiin 12.-25.9. Lajilista ja lisää yksityiskohtia englanniksi löytyy täältä. Olin sopinut tapaavani Lauri J. Hännisen ja Vesa J. Oksasen New Yorkin JFK-lentoasemalla. Omat lennot halvemmalle LaGuardian kentälle, varasin vuokra-auton. Lennot 710 CAD, auton arvio 630 CAD ilman vakuutuksia (tässä vaiheessa pieni Chrysler Neon). Koneeni kaarteli komeasti Manhattanin ympärillä, digikuvia ikkunasta, laskeutuminen ja autovuokraamoon. Täällä minulle kerrottiin, että "molemmat pikkuautot ovat pesemättä", mutta josko minulle kelpaisi SUV, hintaero 20 USD viikko? Kelpasi kyllä, ja kohta hurautin massiivisella Chevrolet Trail Blazerilla noutamaan Suomi-pojat JFK:lta. Ruuhkat olivat mahtavia ja liikenne erittäin aggressiivista rauhalliseen ja toiset huomioivaan kanukki-liikenteeseen tottuneelle. Pujottelijoita ja kikkailijoita riitti! Ihmettelimme myös opasteiden ja karttojen toimimattomuutta, ja tätä ihmettelyä riitti hamaan matkan loppuun asti. Ameriikan meininki näkyi myös ruuan hintatasossa, joka oli reilusti kanadalaista ja suomalaista kovempi, mutta tätä kompensoi hivenen halvempi bensa (1,6 USD gallona). Bensaa ei saa ostettua yön tunteina (aamu-kuuteen saakka) käytännössä mistään. Kuulostaa oudolta, koska kansa melkeinpä asuu autoissaan! Autot sinänsä olivat yllättäen keskimäärin pienempiä kuin mihin olin Kanadassa tottunut - ehkä kanukkien heinähattumeininkiin kuuluvat massiiviset truckit, mutta cityssä pörrää paremmin pienemmällä?

Pienten suunnistusteknisten sekoilujen jälkeen, puolilta öin 12.9., saavuimme Cape Mayhyn (New Jerseyn etelänipukka). Asustimme vain puolisen kilometriä Cape May Pointin majakalta. Vuokramökki oli halvin, jonka Vesa oli kovien ponnisteluiden jälkeen löytänyt, 600 USD viikko. Tapaamamme teltassa asustaneet kertoivat telttailun olevan vielä halvempaa (10-20 USD yö). Monet kohteet olivat lähellä, mutta autoilua tuli silti kahdessa viikossa vajaat 3 000 km (ml. New York - Cape May - New York). Jyhkeän auton kääntöpuoli oli bensankulutus, Vesan insinöörin aivoilla noin 15 l/100 km. Ruoka maksoi Cape May Pointin ACME-marketissa käsittämättömän paljon, mutta kohta saimme tietää, että laivasataman suunnassa, 9-tien varressa, on isompi ACME, josta paikalliset ostavat ruokansa hivenen edullisemmin. Siellä sitten kävimme itsekin. Ruokapöytämme kivijalkoina olivat makaroni, riisi ja tonnikala. Harvoin herkuttelimme nakeilla. Kahvistahan amerikkalaiset eivät ymmärrä mitään, ja mekin jouduimme tyytymään pikasellaiseen.

Retkeily Cape Mayssa kannattaa aloittaa menemällä Bird Observatorylle, jossa on tarjolla tuorein tieto senhetkisestä lajistosta ja muutosta sekä hyviä opaskirjoja ym. tarvikkeita. Voipa täällä kohdata jonkun paikallisista supertähdistäkin (Pete Dunne ja David Sibley). Ensin mainittu - the Birding Machine - patsastelikin putiikissa alvariinsa. Liikkeellä menee ilmeisen hyvin, sillä aina käydessämme siellä notkui useampi asiakas, ja myyjät vaihtuivat tuhkatiheään.

Matkaa suosi kiinnostava säätila, sillä hurrikaani Isabel lähestyi Kuuban suunnalta, eikä heti ollut tietoa, missä se tulisi mantereelle. Se nosti merilintuodotukset kattoon. Myräkkä oli alkuun korkeimmassa 5-luokassa, mutta hiipui North Carolinan rannikon saavuttaessaan vajaaseen 3-luokkaan ja Cape Mayn tason ohitettuaan se oli enää trooppinen myrsky. Odotuksemme karahtivat hieman kiville, vaikkakin myrskyn jälkeisenä päivänä 19.9. näimme noin 20 leveäpyrstö- ja merikihua, pari pikkuliitäjää (Puffinus puffinus), suulia (Sula bassana) ja komeasti vanhan Sooty tern'in (Sterna fuscata), joka olikin retken kovin havis. Erään raportin mukaan tuona päivänä oli Cape Mayssa havaittu useita kymmeniä yksilöitä poikkeuksellisia merilintuja!

Myrskyä ennen ja sen jälkeen sää oli helteinen ja tuulet itäkoillisesta - eli huono muuttolintuja ajatellen. Luonnehtisin olosuhteita lähinnä trooppisiksi: ilman suhteellinen kosteus oli ajoittain liki 100 %, ja päivälämmöt kohosivat suojaisissa paikoissa, paisteessa yli +30 C. Cape Mayhan on syksyllä parhaimmillaan nimenomaan luoteistuulilla; jaksomme lopulla kylmä rintama alkoi pukata juuri täältä, vaikka päivälämmöt olivat koko ajan yli +20 C. Mukaan pakatut pipo ja neumannit (= pilkkisormikkaat) olisi huoletta voinut korvata aurinkolaseilla ja uikkareilla!

Retkeiltävä on, kun kerran tarjotaan mahdollisuus. Niinpä olimme joka aamu liikkeellä jo hämärissä. Kardinaalit (Cardinalis cardinalis) tiksuttivat hämyisessä pihassa kuin punarinnat Suomessa. Niiden hohto karisi kättelyssä ja aloitimme useimmat päivämme retkeilemällä Higbee's Beachilla ja sen lähimetsissä. Higbeessä on tapana seisoskella aamun parhaat hetket parkkipaikan viereisen niityn ja metsän reunassa, odotellen lintujen lipumista silmien editse. Taktiikka toimi oivallisesti. Hartaimmin odottamani laji, uskomattoman kaunis Black-throated blue warbler (Dendroica caerulescens), näyttäytyi useiden yksilöiden voimin, ja niitä ihanimpia, juhlapukuisia koiraita, näkyi kaikkiaan viitisen. Muitakin warblereita näkyi runsaasti, kasasimme niitä 25 lajia. Yllätykseksemme pienet Catharus-rastaat olivat vähissä, ja retkemme saldoksi jäi viitisen yksilöä. Kovimmat historialliset yhden aamun lukemat ovat olleet Higbeessä satoja! Tutustuimme myös Warbler Morning Count'iin, jossa Cape May Bird Observatoryn porukka staijasi aamun tunnit muuttavia warbler'eita ja määritti niitä lennosta. Taidon heille ovat opettaneet britit 90-luvun alussa. Meiltäkin alkoi värikkäimpien ja selkeimpien varpuslintujen tunnistaminen sujua jakson lopulla. Useat hiljaiset aamut kuuluivat kuvaan; kahden viikon reissulla kuulemma voi odottaa 1-3 hyvää aamua. Sellainen meillä oli viimeinen, jonka kruunasi nuori Red-headed woodpecker (Melanerpes erythrocephalus). Melkein Higbeen veroinen kohde oli parin kilometrin päässä oleva toinen metsäkohde Hidden Valley, josta yhytimme mm. retkemme ainoat Black-billed cuckoo'n (Coccyzus erythropalmatus) ja Red-shouldered hawk'in (Buteo lineatus). Molempien kohteiden metsät olivat lehtipuu- ja cedar-valtaisia, tiheitä, ryteikköisiä, ja metsän pohjalla risteilevät erilaiset piikkiset köynnökset pakottivat yleensä keskittämään metsäkomppauksen poluille.

Aamun valjettua ja pikkulintumeiningin hyydyttyä oli hyvä siirtyä katsomaan kahlaajia Stone Harbor'iin tai Wildwoodiin, tai katsoa muuttavia petolintuja Cape Mayn majakan viereen rakennetuilla lavoilla. Nimesimme yhden tasanteista Suomi-lavaksi, jossa tosin seuranamme oli usein ruotsalaisiakin. Jaksomme aikana Cape Mayssa muuten retkeili vähintään yksi ruotsalais- ja yksi brittiseurue, ja jenkkejä oli Kaliforniasta Floridaan. Majakalla seurasimme petojen ohella myös Raptor Count'ia, jossa tarkkailijat laskureitaan naksutellen ynnäsivät muuttavia petolintuja sponsoripaidat päällä. Pääosissa olivat amerikantuulihaukka sekä Sharp-shinned ja Cooper's hawk. Näimme myös paljon Buteoita, muuttohaukkoja ja korppikotkia, joista kahdesta Black vulture (Cathartes atratus) oli itselleni maailmanpiste. Korppikotkathan olivat vain paikallisia hengailijoita, eivät muutolla. Majakan tilanteista mieleen painunein liittyy kuitenkin käärmeisiin. Vesa kävi luontokeskuksessa, ja koska sisällä ei ollut sillä hetkellä muita, heitti vapautuneet leijat. Samassa sisään rymisti isä pienine lapsineen, jotka ihmettelivät hajua, johon isä totesi, että aiheuttaja lienee seinällä roikkunut käärmeennahka. No, python kuin python! Toinen hieno hetki oli kohdata vanha, ehkä 70-vuotias jenkkiorni, jolle Lauri ja minä olimme esitelleet seipiön etuja pari päivää aiemmin. Herralla oli nyt oma seipiö, jossa kiikari oli jonkinlaisella mustekalavirityksellä kiinni lasikuitukepissä. Ihastelimme jenkkiseipiötä, jolloin omistaja tohkeissaan kertoi ottaneensa vaimon kävelysauvan ja rakentaneensa siitä seipiönsä. Ja vaimo istui syystäkin happamana autossa...

Kahlaajia, lokkeja, tiiroja ja saksinokkia (Rynchops niger) näkyi paljon erilaisilla rannoilla. Viimemainittuja näki hyvin Cape Mayn beacheilla. Lokeista tavallisimmat olivat nokisiipilokki (Kemiöstä tuttu Larus atricilla) sekä meri- ja amerikanharmaalokki. Komeat kuningastiirat (Sterna maxima) olivat tiiramaailman valtiaita, mutta räyskä, kalatiira ja Forster's tern olivat nekin lukuisia. Stone Harbor'issa taas havaitsimme mm. kymmeniä meriharakoita (American oystercatcher, Haematopus palliatus), kuningastiiroja, kymmeniä keltajalkaisia vikloja ja satoja sirrejä, pääasiassa pulmussellaisia, sekä 23.9. rankkasadeaamun työvoittona kolme Piping plover'ia. Wildwoodissa havaitsimme pääasiassa samaa lajistoa ja osin samoja yksilöitäkin, sillä kohteet ovat lahden vastakkaisilla puolilla. Sitä vastoin reilun 40 mailin ajon päässä oleva Brigantine, tuttujen kesken Brig, oli kahlaajamääriltään omaa luokkaansa. Laajat ruovikot, saraikot ja märät niityt olivat suurten ja matalien lampareiden pirstomia. Tuhannet sirrit, sadat viklot ja sorsat sekä kymmenet haikarat kansoittivat matalia lampareita ja laskuveden aikaan hyvän kokoisia lietteitä. Toiveenamme oli päästä katsomaan hankalia sirrejä, ja tämä onnistui ongelmitta, koska paikkaa kiertää autolla ajettava hiekkatie. Least, Semipalmated, Western ja White-rumped sandpiper olivat kaikki hyvin edustettuina, vaihtelevan ikäisinä (sekä juv että ad) ja pääosin talvisissa asusteissa. Todellinen peep show (jenkit kutsuvat sirrejä nimityksellä "peep")! Paikan hienoja antimia olivat myös kymmenet yö- ja jalohaikarat (Egretta alba), runsaina tavatut Snowy egret'it (E. thula) ja vähälukuisemmat Tricolored ja Little blue heron'it (E. tricolor ja E. caerulea) sekä Yellow-crowned night heron'it (Nyctanassa violacea). - Viimemainitun sijoittaminen omaan sukuunsa, erilleen yöhaikarasta, ei tunnu lainkaan perustellulta; parsimonia on taas suotta saanut kylmää kyytiä!

Kosteikkoja löytyi siis yllin kyllin Brig'ista ja Stone Harbor'in läheltä (etenkin Nummy Island), mutta kohtalainen paikka oli myös Southern Meadows aivan Cape May Point'issa. Täällä havaittiin 22.9. menettämämme nuori Purple gallinule (olimme tuona päivänä Brig'issä). Erikoisena retkeilyn piirteenä muuten mainittakoon, että varsinaisista bongauksistamme (viitisen) yksikään ei tainnut onnistua. Eräs filosofoiva taksikuskihan totesi bongaamisesta Cape Mayssa jo 90-luvun alussa, että paikallisesti harvinaiset lajit ovat yleensä runsaita jossain muualla (jonne on siksi myöhemmin matkustettava). Pienenä hyvityksenä huonolle bongaustuurille havaitsimme päätösiltana kaksi pikkuhaikaraa (Ixobrychus exilis). Nämä viikarit jököttivät pää alaviistoon korsien varassa, liikkumatta, minuuttitolkulla. Aivan toista kuin lähes hyperaktiiviset Butorides- ja muut haikarat!

Monet muut kohteet osoittautuivat vähälintuisiksi, joskin niiltäkin löytyi toisinaan kiinnostavaa lajistoa. Yksi tällainen oli Jake's Landing, ruovikkoinen jokivarsi, jolta hoidimme 15.9. mm. Saltmarsh sharp-tailed ja Seaside sparrow'in (Ammodramus caudacutus ja A. maritimus) sekä näimme 5-6 Clapper rail'ia (Rallus longirostris). Metsäretkikohteet Cape Mayn ulkopuolella sitä vastoin olivat useimmiten lievästi sanoen hiljaisia, vaikka valtaosa olikin esitelty kirjassa "A Guide to Bird Finding in New Jersey". Lienevät parhaimmillaan kesäisin? Myös ylistetty Johnson's Sod Farm oli hiljainen, vain muutama kahluri pelloilla, joukossa tosin pari alaskanviklaa. Niiden kohtaaminen on aina iloinen asia!

Mikään retki ei varmaan kuunaan tuota kaikkia Joulupukin listalla olleita lintuja, kuten ei nytkään. Retken yllättävimpiä puutteita olivat sotkat, telkät, koskelot, amerikannokikana ja kuusilokki, jotka kaikki saapuvat vasta ajankohtamme jälkeen. Reikiä jäi myös Empidonax-sieppojen, vireoiden ja warblereiden listaan, ja ilman itsetehostusta voi todeta, etteivät pääsyynä olleet tunnistamisvaikeudet. Yllättävän vähälukuisia olivat myös Yellow-rumped ja Tennessee warbler, Blue-gray gnatcatcher (Polioptila caerulea), lehmähaikara (Bubulcus ibis, yksi Brig'issä 22.9.) ja amerikankurmitsa (kolme yksilöä). Töitä teetti myös mäntykankailla "yleinen" Pine warbler (Dendroica pinus), jota tosin 22.9. usean tunnin männikköretkeilyllä havaitsimme neljä. Toisaalta havaitsimme muutamia lajeja, jotka ovat Sibleyn teoksessa "The Birds of Cape May" luokassa "How lucky can you get" tai ainakin lähellä sitä. Moni näistä on mainittu jo edellä, muita olivat mm. vuodenaikaisrarit Hudsonian (2) ja Marbled godwit (6) sekä toista kymmentä riuttatiiraa (Sterna sandvicensis). Kaikkiaan haalimme kokoon 185 lajia, joista itselleni uusia oli 51. Oli hauska palata 25.9. syksyiseen koti-Edmontoniin!

Kuun lopulla, sunnuntaina 28.9., kävimme perheen voimin Beaverhillillä katsomassa, olisiko kahlaajia vielä jäljellä tai josko hanhet olisivat tulleet tundralta. Molemmat toiveet toteutuivat, mutta järven pinta sen kuin jatkoi alenemistaan. Vesiraja oli lähimmilläänkin usean sadan metrin päässä rantakasvillisuuden rajasta, eikä lietteelle juuri ollut asiaa upottavuuden vuoksi. Rantojen lehtimetsät helottivat upeissa ruskan väreissä: punaista, oranssia, keltaista ja vihreää, kaikkia kuviteltavissa olevia sävyjä. Puolipilvisellä taivaalla matkasi lapinsirkkujen ja tuhkakirvisten pikkuparvia, ja järven vesialueella polskutteli edelleen tuhatmäärin sorsia sekä syksyn uutuuksina tuhansia lumi-, kanadan- ja tundrahanhia. Beaverhillin itäpiste oli veden kaukaisuuden vuoksi jo hivenen epätoivoinen kohde, mutta vähän etelämpää (tietä nro 514) pääsimme paljon paremmalle hollille. Lietteillä ruokaili kymmeniä tundra- ja amerikankurmitsoja, reilu 300 amerikanavosettia ja saman verran lajiltaan auki jääneitä kurppeloita. Ilahduttavasti paikalla pyöri myös 15 palsa- ja kahden bairdinsirrin parvi. Vesialueella ja lietteillä ruokaili muutama sata kuusi- ja rengasnokkalokkia. Lasten alkaessa hiiltyä staattiseen tunnelmaan lähdimme hiljalleen Edmontonia kohti, mutta matkalla näimme pienen parven American tree sparrow'eita (Spizella arborea) sekä useita ampu-, amerikantuuli- ja punapyrstöhiirihaukkoja. Tiellä ruokaillut valtava Brewer's ja Rusty blackbird -sekaparvi ilahdutti paljon sekin. Lopultakin näitä kahta lajia pääsi vertaamaan suoraan! Joka tapauksessa syksy oli selvästi pitkällä; kuinkahan äkkiä talvi tulee, selvinnee karulla tavalla lokakuussa?