”Darien, kuinka monta kertaa meidän täytyy käydä tämä sama keskustelu?”

Darien Fawkes tuijotti kiinteästi käsivarteensa työnnettyä terävää neulaa kunnes se vedettiin viimeinkin pois ja kohotti sitten katseensa vierellään seisovaan vaaleaan naiseen. ”Sitä sinun pitäisi kysyä itseltäsi”, mies mutisi. ”Jos se minusta olisi kiinni, emme puhuisi tästä ollenkaan.”

”Minulla on ohjeeni, Darien, ja sama pätee sinuunkin. Et saa tuhlata Elohopeaa muuten kuin töihin liittyvissä asioissa, tiedät sen.”

”Se liittyi töihin.”

”Ebertsin pelotteluko?”

”Se oli Hobbesin idea.”

Claire huokasi työntäessään jäljelle jäänyttä vasta-ainetta takaisin jääkaappiin. ”Epäilemättä. Mutta voisitte te joskus ajatella ennen kuin toimitte. Eberts ei uskalla enää olla yksin arkistohuoneessa! Virkailija ei ole erityisen tyytyväinen, koska Eberts on tuonut kaikki työnsä hänen huoneeseensa.”

Darien kohautti olkapäitään. ”Mistä minä olisin voinut tietää, että hän olisi niin säikky? Luulisi, että jos on työskennellyt jo yli vuoden näkymättömän henkilön ka…”

”Darien. Tarkoitin ainoastaan, että olet jälleen onnistunut käyttämään Elohopeaa enemmän kuin pitäisi. Vasta-ainepäiväsi on maanantaina, ja tänään on vasta perjantai.” Claire yritti saada katsekontaktia hoidettavaansa, mutta huomatessaan miehen istuvan liikkumatta ja tuijottavan järkähtämättömästi eteensä hän luovutti ja jatkoi lempeämpään äänensävyyn: ”En minä tätä kiusallani sano, Darien, mutta mitä useammin saat vasta-ainetta, sitä nopeammin tulet sille immuuniksi. Sinun pitää miettiä tarkasti, mihin Elohopeaa käytät.”

Darien heilautti äkkiä jalkansa alas hoitotuolilta, jossa oli istunut, ja nousi seisomaan suunnaten ohi kävellessään melko ärtyneen katseen keskustelukumppaniinsa. ”Nähdään, Claire.”

Claire katsoi Darienin perässä sulkeutunutta ovea hetken otsa rypyssä. Hän oli huolissaan. Darien vaikutti jälleen kerran tavallista masentuneemmalta, ja kun masennus yhdistyi Darienin niin tavanomaiseen kapinallisuuteen, se tiesi sitä, että koko Toimiston väki sai kävellä varpaisillaan miehen lähettyvillä, ettei tämä hermostuisi ja lähtisi omille teilleen.

Ei niin, etteikö Claire olisi ymmärtänyt syytä Darienin masentuneisuuteen ja omapäisyyteen. Mies oli näennäisesti vapaa vankilasta, mutta olikin joutunut toisenlaiseen remmiin. Hän pystyi muuttumaan näkymättömäksi, mutta siihen kaikki hohdokkuus loppuikin. Näkymättömyydestä sai maksaa kalliin hinnan, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti, eikä Darien saanut päättää itse siitäkään, milloin muuttuisi näkymättömäksi. Elohopealla pelleilemällä hän todennäköisesti yritti tehdä elämästään edes vähän siedettävämmän, eikä Claire voinut moittia Darienia siitä. Hän toimisi luultavasti aivan samalla lailla jos itse olisi Darienin tilanteessa.

Darien ei ollut kysellyt nyt muutamaan hetkeen, oliko hänen Hoitajansa keksinyt vielä keinoa rauhasen turvalliseen poistamiseen, mutta Claire ei ollut niin tyhmä, että olisi luullut sen tarkoittavan sitä, että Darien olisi oppinut hyväksymään tilanteensa. Kyse oli ainoastaan luottamuksesta. Alussa Darien oli kokenut olevansa aivan yksin ongelmansa kanssa, mutta nykyään hän tiesi voivansa luottaa siihen, että jos ja kun Claire keksisi, miten rauhasen saa pois hänen päästään ilman että hän kuolisi, nainen kertoisi siitä ensimmäisenä hänelle.

Claire saattoi vain toivoa tuon päivän koittavan mahdollisimman pian ja ettei Darien menisi tekemään mitään äärimmäisen typerää ennen sitä.

---

Emmett Brown sulki hetkeksi silmänsä ja hieroi ohimoitaan yrittäen olla kiinnittämättä huomiota hänen työhuoneensa ulkopuolelta kantautuvaan hälyyn. Tiedemies oli kyllä mielissään siitä, että hänen vanha ystävänsä oli perheineen tullut kylään viikonlopuksi, mutta hän oli yhtäkkiä tyytyväinen myös siitä, että hänen omat lapsensa olivat jo 17- ja 15-vuotiaita, eivätkä esimerkiksi 3-vuotiaita.

Yleensä vanhemmat sanovat aina, että lapset kasvavat liian nopeasti, mutta Emmettistä ei tuntunut siltä. Siitä kun Jules ja Verne olivat olleet kolmen vanhoja tuntui olevan ihmisikä – niin kuin siitä itse asiassa olikin, tarkemmin sanottuna useampiakin ihmisikiä. Mies nojasi taaksepäin tuolillaan hymyn karehtiessa hänen suupielessään hänen miettiessään, miten ihmeellistä elämä voi olla, kun omisti toimivan aikakoneen. Harva vuonna 1887 syntynyt lapsi oli vuonna 2001 vielä elossa, saati sitten 17-vuotias, niin kuin hänen poikansa Jules.

Emmett oli itse syntynyt 1900-luvulla, mutta oli keksimällään aikakoneella joutunut vahingossa vuoteen 1885, jossa hän oli tavannut paikallisen opettajan, johon oli rakastunut. Ilman toimivaa aikakonetta hän oli jäänyt jumiin menneisyyteen, jossa oli saanut kaksi lasta ennen kuin hänen onnistui palata takaisin nykyaikaan uusi perhe mukanaan.

Tai, jos rehellisiä ollaan, niin viisi vuotta tulevaisuuteen, sillä kun hän viimeinkin sai rakennettua toimivan aikakoneen, hänen vanhin poikansa oli jo 5-vuotias, ja hänen täytyi tulevaisuuteen palatessaan pystyä selittämään uuden perheensä läsnäolo.

Eli hän oli palannut vuoteen 1990, mikä oli ollut hänestä hieman outoa. Yhtäkkiä hänen teini-ikäinen ystävänsä Marty McFly olikin jo 22 vuotta ja collegessa. Viisi vuotta tämän jälkeen perhe oli muuttanut jälleen, mutta tällä kertaa ainoastaan maantieteellisesti San Diegoon. Vaikka aikakone olikin tarkoin varjeltu perhesalaisuus, Emmettillä oli useita muita keksintöjä, joiden ansiosta hänen onnistui luoda itselleen mainetta ja lopulta hän sai työpaikankin Hill Valleyn ulkopuolelta, jossa häntä vieläkin pidettiin enemmänkin tärähtäneenä vanhana höpsönä kuin menestyneenä keksijänä.

”Isiiii!” kuului oven toiselta puolelta kirkkaalla lapsen äänellä. 3-vuotias Marty Junior ei saanut näinä päivinä ikinä tarpeekseen isänsä seurasta.

”Mitä nyt, kaveri?” vanhempi Marty kysyi.

”Nälkä!”

”Menetkö äidin luo pyytämään jotain syötävää? Minun pitää käydä täällä juttelemassa Emmett-sedän kanssa.”

Emmett kuuli pienten jalkojen töminän loittonevan ja hetken perästä hänen oveensa koputettiin. ”Hei, Doc?”

”Tule sisään, Marty”, Emmett sanoi ja kääntyi tuolillaan ovelle päin nähdäkseen ystävänsä. ”Mitä nyt?”

”Ei mitään sen kummempaa. Anteeksi että häiritsen, mutta Verne ja minä olemme lähdössä kauppaan ja ajattelin kysyä, tarvitsetko mitään sieltä.”

”En usko. Clara on paremmin selvillä jääkaappimme sisällöstä, kysykää häneltä.”

”Minä kysyin jo, halusin vain tarkistaa haluatko sinä jotain.”

”Ei kiitos. Mihin kauppaan te menette?”

Marty kohautti olkiaan. ”Verne sanoi, että Apple Tree on paras, joten sinne kai.”

Doc hymyili. ”Hän haluaa vain käydä Point Lomassa. Siellä kokoontuu suuri osa kaupungin nuorista iltaisin. Marty… voisitkohan tehdä pienen palveluksen?”

Marty kohotti kulmiaan ja katsoi vanhaan ystäväänsä odottavasti.

”Voisitko puhua Vernen kanssa?” Doc pyysi.

Nuoremman miehen kulmakarvat nousivat entisestään ja hänen kasvoillaan käväisi epäluuloinen ilme. ”Puhua mistä, Doc?”

Tiedemies huokasi. ”Olet varmaankin huomannut, että hän ei puhu minulle paljonkaan tällä hetkellä. Hänellä on menossa todella tärkeä koejakso koulussa, ja hän nukkui pommiin eilen aamulla eikä ehtinyt johonkin kokeeseen…”

”… ja nyt hän haluaisi käyttää DeLoreania ja mennä eiliseen tekemään kokeen?” Marty arvasi.

Doc nyökkäsi. ”Olen tehnyt jo aiemmin selväksi, että en halua aikakonetta käytettävän mihinkään niin toisarvoiseen asiaan, koska siitä saattaa aiheutua odottamattomia ongelmia, mutta hän ei kuuntele minua.”

”Miksi sitten luulet hänen kuuntelevan minua?”

Doc hymyili vinosti. ”Koska sinulla on kokemusta tällaisista asioista jopa enemmän kuin minulla”, hän muistutti Martya, ja tämän posket punehtuivat hänen muistaessaan ne lukuisat kerrat, jolloin hän oli itse luvatta lainannut Docin uutta DeLorean-aikakonetta halutessaan muuttaa jotain, joka oli tuntunut melko merkityksettömältä, sellaiselta, ettei se olisi mitenkään voinut vaikuttaa nykyisyyteen…

”Et kai luule, että Verne aikoo käyttää aikakonetta ilman lupaasi?” hän kysyi.

”Toivottavasti ei”, Doc huokasi. ”Puhutko hänen kanssaan?”

Marty nyökkäsi. ”Totta kai.”

---

Darien seisoi hedelmätiskin edessä tutkien otsa rypyssä ostoslistaansa. Hammastahna, omenat ja rotanruoka olivat jo löytäneet tiensä korin pohjalle, ja mies mietti, missä järjestyksessä olisi järkevintä lähteä metsästämään jäljellä olevia tavaroita. Päätöksen tehtyään hän lähti päin takaseinän jogurttivalikoimaa ja suuntasi sitten vasemmalle kohti juomia. Coronaa, hänen pitäisi ostaa lisää Coronaa. Hobbes oli jälleen kerran juonut hänen jääkaappinsa tyhjäksi heidän seuratessaan baseballottelua viime lauantaina, vaikka väittikin, ettei edes pitänyt tuontioluesta.

”Ei siinä ole mitään järkeä!”

Darien kohotti katseensa hintataulukosta kuullessaan viereiseltä hyllyltä hermostuneen äänen, joka lähenteli vinkumista. Hän paikansi äänen lähteeksi pitkän ja vaaleatukkaisen pojan, joka oli parhaillaan heittämässä muropakettia vieressään odottaviin ostoskärryihin. ”Mitä hyötyä on aikakoneesta, jos sitä ei saa ikinä käyttää?”

Aikakoneesta? Darien käänsi nopeasti katseensa takaisin juomavalikoimaan ja höristi kuuloaan.

”Vielä vähän kovempaa, Verne, kaikki kassaneidit eivät kuulleet.”

”En ymmärrä mihin sinä ylipäätään tähtäät, kun kerran sanoit itsekin käyttäneesi DeLoreania ilman lupaa”, poika – Verne, ilmeisesti – jatkoi kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen vierellään seisovaan lyhyempään mieheen ja tämän sanoihin. ”Minkälaisia paradokseja siitä muka seuraisi, jos kävisin eilisessä ihan muutaman tunnin…?”

”Keskustellaan siitä lisää autossa”, toinen ääni sihahti kärsimättömästi. ”Käytkö hakemassa maidon vai juuston?”

Lyhyen sananvaihdon jälkeen Verne marssi juomien luo ja pysähtyi muutaman metrin päähän Darienista, joka lopulta tarttui Corona-sixpackiin ja nosti sen koriinsa. Hänen päänsä sisällä risteili kiivaasti kaikenlaisia kysymyksiä hänen juuri kuulemastaan keskustelunpätkästä. Oliko mahdollista, että tuolla hänen vieressään maitopurkkeja nyrpeästi syliinsä nostelevalla pojalla olisi käytössään jonkinlainen kone, jolla saattoi… matkustaa ajassa? Ajatus suorastaan huimasi Näkymätöntä miestä. Miten se oli mahdollista? Miten ajassa muka pystyi matkustamaan? Vaikka Darien olikin nähnyt useita aikamatkustuksesta kertovia elokuvia, hän oli aina ollut sitä mieltä, että aika oli vain ihmisten luoma käsite. Menneisyys oli kirjaimellisesti juuri sitä – mennyttä – ja tulevaisuus ei ollut vielä tapahtunut, joten miten tulevaisuuteen pystyi menemään?

Millään noilla kysymyksillä ei kuitenkaan olisi väliä, jos sellainen kone olisi todella olemassa. Miten monesti Darien olikaan itse miettinyt, mitä tekisi elämässään toisin, jos hän pystyisi menemään ajassa taaksepäin? Enemmän kuin useasti, varsinkin viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Ja nyt kuulosti siltä – ellei hän ollut kuullut aivan väärin – että noilla kahdella oli todellakin hallussansa aikakone! Poika oli kutsunut sitä DeLoreaniksi, niin kuin sitä 80-luvulla suosittua, nykyään harvinaista automerkkiä, jonka ovet aukenivat ylöspäin niin kuin siiviksi. Darienista DeLoreanit olivat aina olleet upeita autoja, mutta hänen kuulemansa mukaan ne eivät myöskään kuuluneet kaikkein luotettavimpiin automalleihin. Minkä takia kukaan olisi halunnut rakentaa aikakoneen DeLoreanista?

Hän havahtui ajatuksistaan huomatessaan Vernen kadonneen viereltään. Muutaman sekunnin murto-osan ajan hän meinasi hätääntyä, mutta sai sitten silmiinsä kohti aikaisempaa keskustelukumppaniaan harppovan nuoren ja lähti nopeasti samaan suuntaan pitäen kaksikkoa silmällä turvallisen välimatkan päästä.

Hän tunsi itsensä jonkin verran naurettavaksi. Mikään hänen aikaisemmassa kokemusmaailmassaan ei antanut hänelle syytä olettaa, että aikamatkustus olisi mahdollista, mutta silti hän suunnitteli jo intoa täynnä, miten seuraisi Verneä ja tuota toista miestä heidän kotiinsa ja ottaisi enemmän selville tuosta DeLoreanista ja siitä, missä sitä pidettiin ja miten sitä käytettiin… Ehkä hänen oli nykyään itsekin legendana helpompi uskoa asioihin, joita suurin osa ihmisistä pitäisi pelkkänä science fictionina, tai ehkä hän yksinkertaisesti oli epätoivoinen ja valmis kokeilemaan mitä tahansa ja uskomaan mihin tahansa voidakseen muuttaa omaa elämän irvikuvaansa. Miten tahansa, hän tiesi ainoastaan, ettei voinut päästää poikaa ja miestä silmistään, ei ennen kuin hän tiesi, miten asiat todella olivat.

---

Noin puoli tuntia myöhemmin Darien pysäkoi autonsa pikkutien varteen, joka kyltistä päätellen oli nimeltään Elmdale Lane. Hän oli seurannut Vernen ja vanhemman miehen mustaa maasturia pitäen koko ajan vähintään muutamaa autoa välissään aina Point Lomasta Coronadon Silver Strandille saakka, ja oli jo ehtinyt ajatella, että ehkä he olivatkin vain ajelulla eivätkä olleet menossa tiettyyn määränpäähän, mutta sitten he olivat kääntyneet päätieltä hieman syrjäisemmälle seudulle. Elmdale Lanen varrella sijaitsevat talot olivat melko kaukana toisistaan ja kolossaalisen kokoisia verrattuna Coronadon keskustassa sijaitseviin kahden huoneen pieniin kivitaloihin, joita asuttivat San Diegon eläkeläiset.

Seurattuaan tarkasti, minkä talon pihalle hänen seuraamansa kaksikko ajoi Darien astui lopulta ulos autostaan ja lähti sitten hitain askelin kohti kyseistä rakennusta. Hän oli parkkeerannut tarkoituksella melko kauaksi tien varteen, joten hän oli talon kohdalle ehdittyään kohtalaisen varma siitä, että talon asukkaat olivat jo kerenneet purkaa ostoksensa autosta ja viedä ne sisälle. Siitäkin – ja hetki sitten saapuneesta hämärästä – huolimatta Darien antoi kuitenkin hetken mietittyään Elohopean muuttaa hänet näkymättömäksi hänen saapuessaan pihatien päähän. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö toimivan aikakoneen omistajan talossa oltaisi tarkkoja tunkeilijoiden suhteen.

Tämäkin talo oli suuri. Se oli kolmikerroksinen ja seisoi pienellä mäellä, mikä oli omiaan vain lisäämään sen vaikuttavaa kokoa. Pihatie, jonka päässä olevassa postilaatikossa luki ”Brown”, jatkoi talon ohi pienemmän rakennuksen luo, joka oli puoliksi päärakennuksen takana – kaiketi autotalli, Darien arveli. Hän virnisti ja lähti kiireesti hölkkäämään kohti tuota pienempää rakennusta oikaisten nurmikon poikki. Ei ollut mitään syytä tuhlata Elohopeaa miettimiseen ja paikallaan seisomiseen, ei edes nyt, vaikka tuolla autotallissa saattaisi mahdollisesti ollakin vastaus kaikkiin hänen rukouksiinsa. Ehkä hänen ei enää koskaan tämän päivän jälkeen tarvitsisi miettiä Elohopeaa eikä vilkuilla tatuointiaan!

Saavuttuaan rakennuksen luo Darien pani merkille, että toisin kuin talossa itsessään, täällä oli pimeää. Ikkunoista ei näkynyt minkäänlaista valoa. Hyvä, hän ajatteli. Kaikki ovat luultavasti sisällä talossa. Entinen varas kaiveli hetken taskujaan vetäen lopulta esille autonsa hansikaslokerosta mukaansa nappaaman kynän ja kumartui sitten raskastekoisen oven eteen silmäillen sen lukkoa. Sen lisäksi oven vieressä oli myös aukko avainkortille ja jonkinlainen numerotaulukko, johon ilmeisesti piti näppäillä tunnusluku, jos halusi päästä sisälle. Darien tuijotti siihen hämmentyneenä ja virnisti sitten leveästi. Hemmetinmoiset turvajärjestelmät autotallissa… ja minkähän takia?

Darienin hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän tajusi, ettei tähän autotalliin murtauduttaisi pelkän kynän avustuksella. Huokaisten hän pisti sen takaisin taskuunsa ja tuijotti edelleen kiinteästi ovea miettien mahdollisuuksiaan. Hän voisi odottaa, kunnes joku talon asukkaista tulisi paikan päälle, ja voisi sitten mennä perässä… tai ei, toinen voisi olla siellä vaikka kuinka kauan, eikä hän voisi pysyä näkymättömänä loputtomiin saamatta Elohopeahulluuskohtausta. Mutta ehkä hän voisi ainakin katsoa, mikä tunnusluku oli, ja mennä sitten myöhemmin sisälle yksin. Tai sitten hän voisi ehkä yrittää löytää Clairen labrasta sen avainkorttilaitteen, jonka avulla selvitettiin koodeja ja tunnussanoja.

Sitä ennen hänen pitäisi kuitenkin vielä käväistä kotonaan ja muutamissa muissakin paikoissa tekemässä valmisteluja. Hän suoristautui jälleen täyteen pituuteensa, mutta ennen kuin hän kerkesi lähteä takaisin autolleen, hänen päähänsä pälkähti eräs ajatus. Olisi loppujen lopuksi aika noloa jos hän suurella vaivalla murtautuisi tähän rakennukseen, ja sitten selviäisikin, että se olikin aivan tavallinen autotalli, jonka omistajan vainoharhaisuus yksinkertaisesti peittosi kevyesti Darienin työparinkin epäluulot.

Tämä ajatus mielessään Darien kosketti kädellään edessään olevaa ovea tehden senkin näkymättömäksi ja katsoi sitten sisälle. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki vasemmassa reunassa auton takaosan – auton, joka oli ilmiselvästi mallinsa puolesta DeLorean, ja hän päästi hämmästyneen mutta huvittuneen äännähdyksen huomattuaan auton rekisterikilvessä lukevan ”OUTATIME”.

Muuten rakennuksen sisäpuoli näytti Darienista enemmänkin jonkinlaiselta työhuoneelta kuin autotallilta. Peräseinällä näkyi työpöytä täynnä papereita ja levykkeitä, ja sen keskellä oli tietokone. Ennen kuin hän kerkesi tekemään sen enempää havaintoja, ovi muuttui jälleen näkyväksi ja Darien astui taaksepäin kääntyen viimein kannoillaan ja lähti takaisin autolleen.

Tänne hän tulisi ehdottomasti takaisin myöhemmin illalla.


2. luku