Kello lähenteli jo puolta yhtätoista illalla tummapukuisen Darienin palatessa Brownien pihatien päähän. Hänen toiselta olkapäältään roikkui reppu, johon hän oli mahdollisimman nopeasti kerännyt tavaroita, joista uskoi olevan hänelle hyötyä. Sieltä löytyi muun muassa avainkorttilaite – sen etsimisessä Darien oli viettänyt suurimman osan illastaan – eräs paperi, joka sekään ei ollut löytynyt kovin helpolla, sekä hänen hyvä ystävänsä kuulakärkikynä.

Nyt vähän jännittäen mies alkoi ottaa askelia kohti talon takavasemmalla olevaa pienempää rakennusta. Hän mietti vieläkin, aikoiko hän todellakin tehdä tämän, ja vaikka hänen vatsanpohjaansa kouraisikin äkillisesti, hän tiesi vastauksen kysymykseen miettimättäkin. Aikoi. Mutta se ei tarkoittanut suinkaan sitä, etteikö hän olisi jännittänyt. Suunnitteleminen erosi kuitenkin melkoisesti itse toiminnasta, eikä hän itse tiennyt periaatteessa mitään aikamatkailusta. Totta kai hän tiesi teorioita, mutta niitä olivat esittäneet ihmiset, joille itse aikamatkustuskin oli pelkkää teoriaa, ei todellisuutta.

Ehdittyään rakennuksen eteen Darien vilkaisi nopeasti päärakennuksen suuntaan. Suurin osa talon huoneista oli jo pimeänä. Hän laski repun olkapäältään ja onki sieltä kynänsä, avasi sen ja puristi osat käsiinsä huokaisten syvään. Nyt ei voinut enää perääntyä.

Darien laskeutui polviensa varaan ja alkoi työskennellä ovessa olevan yksinkertaisen lukon kimpussa. Mies hymyili helpottuneena ja tyytyväisenä sen antaessa periksi noin puolessa minuutissa – vanhat taidot olivat vielä tallella. Seuraavan vaiheen pitäisi olla vielä yksinkertaisempi, olettaen tietysti että avainkorttilaite toimisi niin kuin piti. Hän nousi jälleen seisomaan ja työnsi kortin seinässä olevaan pieneen aukkoon. Pieni musta laite hänen käsissään piippasi ja sen näytössä alkoi vilistä digitaalisia numeroita, jotka pysähtyivät jonkun tietyn luvun kohdalla yksi kerrallaan. Viimeisenkin numeron pysähtyessä laite piippasi jälleen ja Darien katsoi näyttöruudussa olevaa neljää numeroa – 1105 – hymyillen tyytyväisenä. Hän paineli numerot yksi kerrallaan seinässä olevaan numerotauluun, joka antoi välittömästi vahvistavan äänen. Darien hengähti syvään ja tarttui oven kahvaan puoliksi odottaen sen olevan yhä lukossa tai että hälytysääni alkaisi kaikua ympäri pihaa, mutta ovi aukeni ja joka puolella oli yhä hiljaista.

Sisällä oli todella hämärää, melkeinpä pimeää, mutta Darien ei halunnut herättää minkäänlaista huomiota sytyttämällä valoja. Ylhäällä olevasta kahdesta ikkunasta tulvi sentään heikosti pihalamppujen valoa. Darien sulki oven perässään ja seisoi yhä oven suussa odottaen silmiensä tottuvan valonpuutteeseen. Kaikkein viimeksi hän halusi herättää talonväen huomion kompastelemalla tavaroihin, joita ei nähnyt kunnolla.

Hän huomasi seisovansa ainoastaan muutaman metrin päässä ilmeisesti hopeanvärisestä DeLoreanista, joka oli pysäköity melkein oven eteen. Malttamatta pysyä paikoillaan Darien harppoi auton viereen ja kurkisti matkustajan puoleisesta ikkunasta sisälle.

Muutaman sekunnin ajan hän luuli katsovansa tavallisen auton sisustaa, mutta sitten hän tajusi, että tämän auton sisällä oli paljon enemmän näyttöruutuja kuin tavalliset nopeus-, matka- ja bensamittarit. Niiden yläpuolella luki jotain, mutta vaikka hän kuinka siristeli silmiään, hän ei saanut tekstistä selvää. Hän huomasi myös etupenkkien välissä enemmän vipuja kuin normaalisti – hän erotti käsijarrun ja vaihdekepin, mutta autossa oli niiden lisäksi vielä kaksi muutakin vipua.

Hän nosti oikean kätensä ajatuksissaan kahvalle, mutta ei hämmästynyt kovin suuresti huomatessaan oven olevan lukossa. Mies katsoi auton sisälle vielä kertaalleen entistä tarkemmin mielessään melko lapsellinen toive, että avaimet roikkuisivat virtalukosta, mutta niin ei ollut asian laita. Darien suoristautui jälleen täyteen pituuteensa ja antoi katseensa kiertää ympäri melko sotkuista huonetta. Olivatkohan avaimet tässä rakennuksessa vaiko itse talossa? Totta kai hän saisi oven tiirikoitua auki, mutta auto olisi silti mukavampi käynnistää avaimilla kuin virtajohdoista…

Kirjoituspöydän ylimmäinen laatikko oli Darienin pienoiseksi hämmästykseksi auki, mutta sieltä ei löytynyt sen kummempaa kuin tietokoneen ja printterin käyttöohjeet ja avaamaton pakkaus tyhjiä aanelospapereita. Huokaisten Darien sulki laatikon ja veti sitten alemman auki. Sieltä löytyi vielä vähemmän tutkittavaa – ainoastaan pieni keltainen nitoja. Hän alkoi ymmärtää, miksei laatikkoja ollut lukittu.

Kolmannesta laatikosta löytyi sakset, teippirulla, kirja – Jules Vernen Maasta kuuhun – ja vanhan näköisiä kasetteja, joissa ei lukenut mitään. Neljännestä laatikosta Darien löysi kolme paksua vihkoa, mutta vaikka hän selasi paria, hän ei tullut niistä hullua hurskaammaksi. Alimmaisen vihon välistä tippui ikivanhan näköinen, jo kellastunut paperi, joka ilmeisesti oli omistajalleen sen verran tärkeä, että tämä oli muovittanut paperin taatakseen sen paremman säilyvyyden. Darien nosti sivun ilmaan ja katsoi sitä valoa vasten, mutta ei ymmärtänyt, mikä siinä oli niin ihmeellistä. Siihen oli piirretty isohko Y-kirjaimen muotoinen kuvio, jonka alapuolella luki ”1,21 gigawattia?”

Päätään ravistellen Darien laittoi paperin takaisin vihkon väliin ja sulki laatikon. Alin laatikko oli pölyhiukkasia lukuun ottamatta täysin tyhjä, ja hän alkoi hermostua. Avaimia ei näkynyt missään. Työpöytä oli, niin kuin hän oli jo aiemmin huomannut, täynnä levykkeitä ja papereita, joissa näkyi olevan samantapaisia kuvioita ja laskelmia kuin hänen löytämissään vihoissa. Pöydällä oli myös muutamia värivalokuvia sekä vanhanaikaisen näköisiä mustavalkoisia kuvia kehyksissä, mutta ihmiset eivät olleet tuttuja, joten Darien ei kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota.

Sen sijaan hänen huomionsa kiinnittyi takaseinällä olevaan oveen, jota hän ei ollut aluksi huomannut. Ovi oli kiinni, ja kahvaa kokeiltuaan Darien sai huomata sen olevan myös lukossa. Uteliaana hän kumartui jälleen työskentelemään sen parissa, ja hetken kuluttua hän löysikin lukon kielekkeen. Nostettuaan sitä ylöspäin ovi aukeni melkein itsestään, ja Darien astui sisään. Hän huomasi, että tässä huoneessa ei ollut lainkaan ikkunoita, joten painettuaan oven kiinni takanaan hän hapuili hetken seiniä, kunnes löysi valonkatkaisijan.

Huone oli äskeistä pienempi, ei paljon kymmentä neliötä suurempi, ja muutenkin täysin erinäköinen. Tämä näytti enemmänkin olohuoneelta pienoiskoossa. Oikean puoleista seinää vasten oli työnnetty kahdenistuttava sohva, jota vastapäätä toisella seinällä olivat TV ja videot. Sohvan ja ovea vastapäätä olevan seinän välissä oli pienikokoinen lipasto, jonka päällä oli kirja – tämäkin Jules Vernen, Darien pani kiinnostuneena merkille – sekä kaksi kaukosäädintä.

Luvaton vieras kohdisti ensimmäisenä huomionsa lippaaseen, jonka hän sai jälleen kerran tiirikoida auki. Suureksi harmikseen hän ei löytänyt vieläkään minkäänlaisia avaimia. Sisällä oli ainoastaan muutamia vihkoja sekä videokasetteja. Darien ei ollut kiinnostunut löytämästään ennen kuin huomasi toiseksi alimmaisessa videokasetissa lukevan haalealla ja sotkuisella käsialalla ”Se toimii! 26. lokakuuta 1985”.

Ensimmäisenä hän huomasi päivämäärän. Se oli sama kuin nyt, ainoastaan kuusitoista vuotta aikaisemmin. Mielenkiintoista... Seuraavaksi hän mietti sanoja ennen päivämäärää ja nappasi kasetin käsiinsä hymyillen. Ehkä tämän avulla ei löytyisi avaimia, mutta jotain hyötyä siitä taatusti olisi.

Mies sai selata hetkisen kanavia ennen kuin löysi videokanavan. Hän kelasi kasetin nopeasti alkuun ja tunsi perhosten nipistelevän vatsanpohjaansa painaessaan playta. Hän tiesi tämän olevan väärin, mutta sille ei voinut mitään. Tämä oli sellainen mahdollisuus, josta hän oli ainoastaan uneksinut aikaisemmin, ja nyt kun ratkaisu tuntui olevan niin lähellä, että se oli kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa, hän ei voinut enää perääntyä.

Ensin TV-ruudusta näkyi pelkkää lumisadetta, ja Darienin korkealle nousseet toiveet laskivat nopeasti, mutta sitten ruutuun ilmestyi vanhan näköinen mies, jonka pitkät valkohapsiset hiukset lennähtelivät sinne tänne tuulessa. Miehellä oli päällään valkoiset haalarit, ja hän seisoi kameran edessä melko jännittyneen näköisenä puristaen jonkinlaista lehtiötä rintaansa vasten. Hänen ruskeat silmänsä olivat täynnä odottavaa jännitystä ja intoa. ”Hyvää iltaa”, mies tervehti katsoen suoraan kameraan. Darien arvioi miehen iäksi vähintään kuusikymmentä vuotta jo hänen äänensäkin perusteella. ”Olen tohtori Emmett Brown”, mies jatkoi. ”Seison Twin Pinesin ostoskeskuksen parkkipaikalla lauantaiaamuna 26. lokakuuta 1985, klo 1:18. Tämä on aikakokeeni numero yksi.”

Tohtori Brown siirtyi hieman paikaltaan ja katsoi poispäin kamerasta. ”No niin, Einie, tule tänne… hyvä poika…” Darien siirtyi aivan sohvan reunalle istumaan päästäkseen mahdollisimman lähelle TV-ruutua, kun hän näki, kenelle Emmett oli puhunut. Valtavan kokoinen lammaskoira hyppäsi ilmeisen omistajansa pyynnöstä vieressään olevan auton – DeLoreanin, Darien tajusi innostuen yhtäkkiä – ajajan paikalle. Mitä hittoa? Darien ihmetteli rypistäen kulmiaan. Hän ei tiennyt, mitä oli odottanut löytävänsä kasetilta, mutta ei ainakaan sitä, että näkisi koiran ajavan autoa…

Tohtori Brown kyykistyi itsekin koiransa viereen ja laittoi sille turvavyön päälle. Seuraavaksi mies tarttui koiran kaulasta roikkuvaan digitaalikelloon ja näytti sitä kameralle pitäen toista täsmälleen samanlaista kelloa sen vieressä. ”Huomaa, että Einsteinin kello on synkronisoitu omaan kellooni”, hän sanoi, ja samalla molempien kellojen aika siirtyi samanaikaisesti minuutin eteenpäin. Kello näytti olevan 1:20 yöllä.

”Okei, Doc”, sanoi toinen ääni kameran toiselta puolelta. Darien luuli tunnistavansa tuon äänen, sillä se kuulosti erehdyttävästi samalta kuin toinen niistä äänistä, jonka hän oli kuullut Apple Treessä. Ei Vernen, vaan sen vanhemman miehen. Tosin tällä kasetilla ääni kuulosti nuoremmalta, mutta siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Mies oli ollut kuitenkin suunnilleen Darienin ikäinen, joten hän olisi ollut vuonna 1985 teini-ikäinen. Hetken Darien ajatteli hänen olevan tohtori Brownin poika, mutta tajusi sitten, että hän oli juuri kutsunut Emmettiä ”Dociksi”.

Seuraavaksi Emmett sulki auton oven taputtaen kuitenkin ensiksi koiraa päähän. ”Onnea matkaan, Einstein. Varo päätäsi.”

Hetken päästä kuva TV-ruudulla alkoi hyppiä ja heilua, ja Darienilta kesti hetken tajuta, että se johtui siitä, että kameraa kädessään pitänyt henkilö käveli. Kuvan rauhoituttua Darien näki nyt DeLoreanin kauempana. ”Mikä tuo juttu tuolla auton katolla on?” kuvaaja kysyi hämmentyneen kuuloisena, ja Darien tajusi, ettei tuolla ihmisellä, sillä miehellä, jonka hän oli nähnyt, ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtumassa.

”Katso tätä”, tohtori Brown sanoi jostain sivummalta.

”Okei”, toinen henkilö myöntyi helposti, ja hetken kuluttua auto peruutti vauhdikkaasti kerran ja vielä toisenkin ennen kuin se lopulta pysähtyi paikoilleen. Darien tuijotti sitä odottavasti.

”Jos laskelmani pitävät paikkansa”, jostain kameran ulkopuolelta kuului tohtori Brownin tyytyväinen ääni, ”niin kun tämä vehje yltää 88 mailin tuntinopeuteen, saat nähdä jotain todella uskomatonta.”

Darien höristi korviaan ja putosi melkein sohvalta yrittäessään hivuttautua aina vain lähemmäs TV:tä. Vai 88 mailia tunnissa? Siitäkö se oli kiinni? Hän olikin miettinyt, miten hän saisi auton matkustamaan ajassa.

DeLorean alkoi ottaa kierroksia niin että renkaiden ulvominen kuului Darienin korviin saakka. Tätä kesti hetken, ja kuvaaja näytti vilkaisevan välillä Emmettiin, sillä kuva käväisi hetken ajan jännittyneen näköisessä tiedemiehessä, joka piteli käsissään jonkinlaista kauko-ohjainta. Lopulta mies näytti huomaavan olevansa itse kuvattavana, sillä hän huudahti kärsimättömästi: ”Älä minua, vaan autoa! Autoa!” Kuva palasi välittömästi DeLoreaniin, joka ampaisi viimeinkin matkaan renkaat sauhuten.

Darien seurasi silmät suurina, kuinka auto kiihdytti kovaa vauhtia suoraan kohti kameraa. Lopulta hän alkoi käydä levottomaksi, ja samoin kävi ilmeisesti kameran takana seisovalle henkilöllekin, sille kamera alkoi liikkua äkisti oikealle – tosin vain noin metrin verran, sillä tohtori Brown vetäisi ilmeisesti kameramiehen takaisin paikalleen. ”Katso tätä!” hän huusi innoissaan.

Ja Darien katsoi. Hänen silmänsä olivat nauliutuneet TV-ruutuun, ja auton ollessa enää noin parin metrin päässä kuvaajasta hänen huuliltaan karkasi hätääntynyt äännähdys.

Sitten tapahtui jotain omituista. Kirkas valo välähti sokaisten Darienin hetkeksi täydellisesti, ja hän kuuli jonkinlaisen bassoäänen. TV-ruudulla olevasta kuvasta ei saanut mitään selvää, ja hetken Darien epäili kuvaajan jääneen DeLoreanin alle tai vähintäänkin tiputtaneen kameran kädestään. Luoja tiesi, että niin hänelle olisi käynyt.

Hetken kuluttua TV:stä näkyi kuitenkin taas jotain, tosin kuvakulma oli omituisen alhaalla, aivan kuin kameran käsittelijä olisi roikuttanut sitä kädestään. Autosta ei näkynyt jälkeäkään, mutta se oli jättänyt jälkeensä kaksi pitkää, yhdensuuntaista tulivanaa. Darien siirtyi lattialle istumaan TV:n eteen.

”Mitäs minä sanoin?” Emmett Brown tuntui kiljuvan jossain kameran välittömässä läheisyydessä, ja Darien joutui kurkottamaan taakseen napatakseen kaukosäätimen, jotta pystyisi pienentämään äänenvoimakkuutta.

Huuto tuntui kuitenkin voimistuvan entisestään. ”88 mailia tunnissa! Aikasiirtymä tapahtui täsmälleen klo 1:22:00!”

Kuvaaja – joka oli varmasti vielä typertyneempi kuin Darien – käveli kamera kädessään lähemmäs tulivanoja ja poimi käteensä metallinpalasen, jonka DeLorean oli jättänyt jälkeensä. Hän tiputti sen kuitenkin välittömästi ja kuului huudahtavan: ”Polttaa… Jeesus Kristus! Jeesus Kristus, Doc, sinä hajotit Einsteinin atomeiksi!”

Kuva kääntyi salamannopeasti takaisin haltioituneen näköiseen tiedemieheen. ”Rauhoitu, Marty, en hajottanut yhtään mitään. Sekä Einsteinin että auton molekyylirakenne on täysin ennallaan.”

”Missä hitossa ne sitten ovat?!” kuvaaja – Marty, ilmeisesti – huusi kovaan ääneen.

Darien kuvitteli nähneensä Docin kasvoilla vilahtavan ilkikurisen virneen. ”Kysymys kuuluu koska hitossa ne ovat! Einsteinista tuli juuri maailman ensimmäinen aikamatkustaja!” mies selitti intoa täynnä. ”Lähetin sen tulevaisuuteen. Yhden minuutin päähän itse asiassa. Tasan klo 1:23:00 meidän pitäisi saada se ja aikakone kiinni!”

Martylla tuntui olevan vaikeuksia käsittää, mitä hän oli juuri kuullut. Darien hymyili hieman kuullessaan pojan alkavan änkyttää kameran takana. ”Siis, hetkinen, ah, Doc… Tarkoitatko… että olet rakentanut aikakoneen? DeLoreanista?” Ääni oli tulvillaan epäuskoa.

Doc hymyili innoissaan. ”Jos aikoo rakentaa autosta aikakoneen, niin miksei saman tien tyylikkäästä autosta? Sitä paitsi sen ruostumaton teräsrakenne sai vuokondens… varo!” Tämä huudahdus tuli noin sadasosasekunti sen jälkeen, kun Docin kaulasta roikkuva kello oli päästänyt piipahduksen. Keksijä sysäsi Martyn sivuun, eikä sekuntiakaan liian aikaisin, sillä heti tämän jälkeen ilman täytti kolme peräkkäistä kovaa bassoääntä, ja sitten kameran sivussa välähti jälleen kirkas valo. Se tuli takaisin! Darien ajatteli haltioissaan.

Martylta vei jonkin aikaa saada kamera jälleen ylös, mutta sitten Darien näki TV-ruudussa paikoilleen pysähtyneen DeLoreanin, jota peitti jonkinlainen… höyry tai huurre. Parkkipaikalle tuntui laskeutuvan syvä hiljaisuus, ja Darienkin unohti räpytellä silmiään. Viimein Doc alkoi ottaa varovaisia askelia kohti aikakonetta, joka päästi yllättäen kovaäänisen sihahduksen. Darien hätkähti, ja myös Doc kavahti hetkeksi taaksepäin ennen kuin uskaltautui koskettamaan varovasti auton ovea. Hän vetäisi kätensä pois salamannopeasti ja irvisti.

”Mitä? Onko se kuuma?” Marty kysyi.

”Ei”, Doc vastasi, ”vaan kylmä. Pirun kylmä!”

Hetkisen emmittyään Doc uskaltautui avaamaan oven kengän kärjellään. Marty kameroineen oli vähän taempana, joten Darien ei nähnyt auton sisälle, mutta hän kuuli Docin iloisen kiljahduksen – ”Einstein, sinä pieni veijari!” – ja vähän myöhemmin koira loikkasi ulos autosta haukahtaen kerran. Se näytti olevan täysin kunnossa.

”Einsteinin kello on tasan minuutin jäljessä ja se käy vielä!” Doc huusi auton luota.

”Onko se kunnossa?” Marty tahtoi tietää seuraten kamerallaan koiraa, joka hyppäsi parkkipaikalla seisovan aukinaisen kuorma-auton etuosaan.

”Ei sillä ole mitään hätää!” Doc vakuutti. ”Einsteinin näkökulmasta katsottuna matka oli silmänräpäyksellinen. Se hyppäsi tuon minuutin yli ja saapui suoraan tähän hetkeen. Siksi sen kello on tasan minuutin minun kelloani jäljessä. Tule tänne niin näytän sinulle, miten tämä toimii!”

Darien istui lattialla silmä ja korvat tarkkana. Eli minun pitää tietää vielä muutakin sen lisäksi, että aikamatkustus vaatii 88 mailin tuntinopeuden.

Marty oli ilmeisesti kameroineen kyykyssä DeLoreanin vieressä Docin istuessa ajajan paikalla. ”Ensin laitetaan aikapiirit päälle”, Doc neuvoi, ja Martyn kuvatessa tiedemies tarttui vipuun kahden penkin välissä – toiseen niistä, jotka Darien oli nähnyt käsijarrun ja vaihdekepin lisäksi – ja veti sitä taaksepäin. Kuului jonkinlainen matala humahdus, ja monet matkustamon näyttöruuduista heräsivät henkiin. Marty tarkensi kolmeen allekkaiseen näyttöön Docin osoittaessa niistä ylintä. ”Tästä näytöstä näkee, mihin ollaan menossa, tästä,” – hänen sormensa siirtyi keskimmäiseen näyttöön – ”missä ollaan, ja tästä”, – alimmaisesta – ”missä oltiin.”

Darien räpytteli silmiään miettien, muistaisiko, mitä tuli millekin näytölle. Pitäisiköhän hänen ehkä kuunnella tuo vielä toiseenkin otteeseen?

”Tällä näppäimistöllä syötetään kohdeaika”, Doc sanoi näyttäen penkkien välissä olevaa laattaa, joka Darienista muistutti isohkoa puhelimen numerovalikkoa. ”Oletetaan vaikka että haluat nähdä itsenäisyysjulistuksen. Tai todistaa Kristuksen syntymää.” Keksijä näpytteli numerovalikkoa puheensa tahtiin melko nopeasti. Ylimpään näyttöön, joka ilmaisi kohdeajan, ilmestyi ensin lukemat ”Hei 04 1776” ja seuraavaksi ”Jou 25 0000”.

”Tässä on erittäin tärkeä päivä tieteiden historiassa”, Doc jatkoi selitystään ja näpytteli näytölle uuden ajan. ”5. marraskuuta vuonna 1955… Niin tietenkin, 5. marraskuuta 1955!” Hän päästi suustaan pienen naurahduksen, ja Darien kohotti kulmiaan ihmeissään. Doc ei ollut vaikuttanut hänestä sellaiselta tyypiltä, joka nauraisi omille yksityisille vitseillensä muiden ihmisten seurassa.

”Mitä silloin tapahtui?” Marty tiedusteli.

Docin silmät loistivat. ”Sinä päivänä keksin aikamatkailun! Muistan sen niin elävästi! Seisoin vessanpöntöllä ripustamassa kelloa seinälle, mutta sen reuna oli märkä ja liukastuin. Löin pääni, ja kun tulin tajuihini, koin näyn! Vision, näin kuvan päässäni! Kuvan tästä!” Hän osoitti jotain auton sisällä, ja Darien tajusi katsovansa samaa isoa Y-kirjainta, jonka piirroksen oli nähnyt aikaisemmin laatikossa. Tällä kertaa se tosin hehkui keltaisena. ”Tämä tekee aikamatkailun mahdolliseksi!” Doc selitti kädet viuhtoen ilmassa. ”Vuokondensaattori”, hän sanoi ylpeän kuuloisena.

”Vuokondensaattori?” Darien toisti samanaikaisesti Martyn kanssa. ”Vuokondensaattori”, hän sanoi vielä toistamiseen maistellen sanaa suussaan. Yhtäkkiä hän toivoi Clairen olevan kanssaan, että nainen voisi selittää jotain tästä, mitä hän oli juuri nähnyt.

Darien jatkoi nauhan katselemista, mutta siinä ei tuntunut olevan enää mitään mielenkiintoista tai hyödyllistä. Doc muisteli ainoastaan lisää elämästään ja naapureistaan 50-luvulla, ja hetken päästä Darien sammutti TV:n. Hän istui hetken hiljaa paikallaan mustan ruudun edessä. Oliko hän todella nyt valmis matkustamaan ajassa? Tiesikö hän kaiken tarpeellisen?

Hän nousi epävarmasti seisomaan ja kumartui sitten uudestaan suoristaakseen maton, joka oli mennyt ruttuun hänen hivuttautuessaan jatkuvasti lähemmäs TV:tä. Sitten hän pysähtyi puoleen väliin liikettä. Maton alla oli lattialuukku.

Miettimättä sen enempää mies potkaisi maton syrjään ja kiskaisi luukun ylös siinä olevasta rautaisesta renkaasta. Pimeys tervehti häntä, ja Darien antoi luukun nojata sohvaa vasten kaivaessaan repustaan taskulamppua.

Kiviset portaat viettivät loivasti alaspäin, ja Darien lähti astelemaan niitä varovasti. Puolivälissä matkaa hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin, kun hänen mieleensä pälkähti pelätä, että ehkäpä täällä alhaalla oli koko ajan ollut joku. Joku, joka oli hälyttänyt poliisin paikalle kuullessaan liikettä yläpuolellaan.

Hetken pähkäiltyään hän tuli kuitenkin siihen lopputulokseen, että tarvittaisiin luultavasti enemmän kuin pelkät askeleet yläkerrassa, että tohtori Emmett Brown hälyttäisi poliisit rakennukseen, jossa säilytti aikakonettaan, joten hän jatkoi matkaansa.

Astuessaan viimeiselle askelmalle Darienin juuri rauhoittunut sydän kolminkertaisti jälleen lyöntinopeutensa, kun mies melkein törmäsi johonkin massiiviseen ja mustaan suoraan edessään. Hän tasapainotteli taskulamppua hetken käsissään ja otti sitten askelen taaksepäin kompastuen takanaan olevaan rappuun.

Kuin ihmeen kaupalla taskulamppu pysyi koko ajan hänen kädessään eikä pudonnut kovalle lattialle. Hieroen kolhiintunutta nilkkaansa vapaalla kädellään Darien hengähti syvään ja suuntasi sitten uudestaan taskulampun suoraan eteensä.

Hän päästi matalan vihellyksen tajutessaan, mitä katsoi. Doc Brown piti autotallinsa kellarissa – ja kenellä muka on kellari autotallissa? – vanhaa höyryveturia. Darien nousi seisaalleen ja asteli kulkuneuvon viereen tutkien sitä mietteliäästi. Se oli todellakin vanha, suorastaan viktoriaaninen. Sellainen, joita näkee joskus vanhoissa länkkäreissä.

Darien raapii korvantaustaan miettien, oliko tämäkin mahdollisesti aikakone, vai oliko tämä tuotu tänne menneisyydestä toisen aikakoneen avulla. Tällaisia vetureita ei löytynyt nykyään muualta kuin museoista, mutta hän oli löytänyt yhden sellaisen kellarista!

Hän kääntyi takaisin rappusia päin. Vaikka veturi olisikin ollut aikakone, se oli hänelle melko yhdentekevää, koska aivan varmasti hän mieluummin varastaisi DeLoreanin kuin höyryveturin! Miten sen ylipäätään saa pois täältä alhaalta? Ei ainakaan rappusia pitkin!

Astuessaan ensimmäiselle askelmalle hänen taskulamppunsa säde valaisi hetken viereistä seinää, ja siellä, naulakossa, roikkui avainnippu. Darien katseli niitä hetken hämmästyneenä, huudahti ääneen ja nappasi ne käteensä kiirehtien takaisin ylös.

---

Heitettyään laukkunsa DeLoreanin takapenkille Darien hengähti syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Se oli menoa nyt. Ei enää suunnitelmia, nyt oli toiminnan vuoro. Aika varast…lainata aikakonetta ja muuttaa asioita parempaan suuntaan.

Hän aukaisi silmänsä pienen hymyn karehtiessa hänen suupielissään. Moottorin käynnistäminen täällä tuntui liian riskialttiilta, joten mies oli päättänyt työntää auton pois Brownien pihalta. Onneksi DeLoreanit olivat suhteellisen kevyitä autoja, joten niitä pitäisi olla helppoa liikuttaa.

Kulkuneuvo nytkähti aavistuksen verran eteenpäin, kun Darien otti käsijarrun pois päältä. Hän varmisti vielä, että vaihde oli vapaalla ennen kuin astui jälleen ulos, sulki oven mahdollisimman hiljaa ja käveli auton etuosaan. Autotallin ovet hän oli jo aikaisemmin avannut selälleen, joten nyt ei tarvinnut enää muuta kuin työntää auto ulos.

Hän tarttui kaksin käsin auton konepeltiin ja antoi samalla kämmentensä muuttaa DeLoreanin näkymättömäksi. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Emmett Brown olisi varmasti hänen kanssaan asiasta samaa mieltä.

---

”Kohdeaika, paikallinen aika, lähtöaika…” Darien mutisi istuessaan aikakoneen kuljettajan paikalla. Hän oli Docin ja Martyn esimerkkiä noudattaen ajanut auton tyhjälle ja syrjäiselle parkkipaikalle Coronadossa etsiessään aluetta, jossa olisi riittävän pitkä suora kiihdytykseen, ja katseli nyt sisustan erilaisia näyttöruutuja. Tuossa oli vuokondensaattori, tästä laitettiin aikapiirit päälle, ja tämä… Darien rypisti otsaansa kun hänen katseensa osui vaihdekepin edessä olevaan vipuun. Hän ei muistanut Docin maininneen mitään siitä, mutta oli kai luonnollista olettaa, että aikakoneeseen olisi tehty muutamia muutoksia vuoden 1985 jälkeen. Olihan auton takaosassakin nykyään jonkinlainen fuusiolaite, jota ei ollut näkynyt videolla. Darien mietti hieman huolissaan, oliko aikakone ydinkäyttöinen, mutta työnsi ajatuksen sivuun turhana. Ei hänen tarvinnut tietää toimintaperiaatteita, hänelle riitti tieto siitä, mitä piti painaa ja vetää pystyäkseen matkaamaan ajassa. Mutta tuo vipu… Hän kumartui lähemmäs ja huomasi sen vieressä lukevan pienin tikkukirjaimin ”lento”.

”Lento?” hän kysyi ällistyneeltä tyhjältä autolta. ”Lennätkö sinä?”

Mietittyään hetken asiaa Darien kohautti olkiaan ja jatkoi auton tutkimista. Lensi se tai ei, hän pysyisi maan pinnalla.

Okei, mitä pitikään tehdä ensin? Aikapiirit päälle? Hieman hermostuneena Darien tarttui kyseiseen vipuun ja nielaisi vetäessään sen nopeasti niin kauas taakse kuin se meni. Jostain kuului samanlainen humahdus, minkä hän oli kuullut videolta, ja sitten valot syttyivät näyttöruudulle. Y-kirjaimen muotoinen vuokondensaattori alkoi hehkua keltaisena, ja Darien naurahti ääneen huomattavasti helpottuneempana kuin muutamaa sekuntia aikaisemmin. Toistaiseksi kaikki hyvin. Seuraavaksi hänen piti syöttää aika.

Darien oli ennen Browneille tekemäänsä vierailua kaivellut omia kansioitaan Toimiston arkistossa saadakseen selville sen päivämäärän, jonka tapahtumat hän halusi muuttaa. Kädet täristen hänen sormensa vaelsivat numeroille, ja empivästi hän alkoi painella numeroita yksi kerrallaan, kunnes kohdeajassa luki: ”Hel 24, 2000.” Hän pysähtyi hetkiseksi miettiessään kellonaikaa, ja päätyi lopulta – joskin hieman vastahakoisesti – aikaiseen aamuun juuri ennen auringonnousua. Hän ei halunnut kenenkään näkevän saapumistaan menneisyyteen, eikä hän muistanut aivan tarkasti sitä kellonaikaa, milloin oli yrittänyt ryöstää sen vanhan miehen asuntoa, joten myöhäinen ilta auringonlaskun jälkeen ei houkutellut häntä. Hän halusi pelata varman päälle. Sitä paitsi hänellä olisi muutakin tekemistä, ja sen homman hän voisi hoitaa odottaessaan iltaa… Hän laittoi kellonajaksi viisi aamulla.

”No niin”, hän sanoi ja hätkähti oman ääntään, joka kuulosti hänestä monta sävelasteikkoa korkeammalta kuin hänen normaalisti niin matala äänensä. Hän selvitti kurkkuaan kääntäessään avainta virtalukossa ja yritti hermostuneena tavoitella jotain hymyn tapaista laittaessaan vaihteen ykköselle. ”Nyt se on menoa eikä meininkiä. Tarkistakaa että aika on oikea, aikapiirit päällä ja bensaa tankissa. Pitäkää turvavyöt päällä älkääkä nousko paikoiltanne ennen kuin aikasiirtymä on tapahtunut ja kone on pysähtynyt…” Darien mutisi ja pyöräytti sitten silmiään. ”Tai jotain sinne päin… Bon voyage!”

Hän nosti jalkansa kytkimeltä ja painoi kaasua niin että renkaat ulvoivat, ja DeLorean ampaisi kuuliaisesti matkaan kiihdyttäen nopeasti 88 mailin tuntinopeuteen – sitten se hävisi kirkkaan valon välähdyksessä menneisyyteen.


3. luku