Kun aikasiirtymän häikäisevän kirkkaat valot katosivat, täydellinen pimeys ympäröi DeLoreania ja sai Darienin epäilemään, oliko hän ylipäätään matkannut ajassa. Hänen näköpiirissään tanssivat pisteet hävisivät kuitenkin suhteellisen pian, ja Darien alkoi erottaa ulkopuolista maailmaa – onneksi, sillä hän oli vähällä ajaa parkkipaikan reunassa olevan lyhtypylvään kumoon. Hätäisesti hän käänsi rattia oikealle ja painoi jarrun pohjaan ohittaen pylvään noin puolentoista metrin päästä.

Kun auto viimein pysähtyi, Darienin suusta karkasi helpottunut äännähdys ja hänen tärisevät kätensä putosivat ratilta syliin. Sydämen lyöntitiheyden ja haukkovan hengityksensä perusteella hän arveli olevansa lähellä pahanlaatuista paniikkikohtausta, vaikkei hän tiennytkään miltä sellainen tarkalleen ottaen tuntui. Darien oli sitä mieltä, ettei se ainakaan kovin paljon pahempaa voinut olla.

Hän oli jännittänyt aikasiirtymää paljon enemmän kuin oli myöntänyt itselleen. Kyseessä oli kuitenkin asia, jota hän itse ei käsittänyt alkuunkaan, eikä kukaan ollut selittämässä sitä hänelle. Jossain vaiheessa kiihdyttäessään kohti menneisyyttä hänen mieleensä oli juolahtanut, että entä jos sillä kasetilla, jonka hän oli löytänyt Brownien autotallista, olisikin ollut vielä jotain tärkeää tietoa, jota hän ei ollut nähnyt kun ei ollut malttanut katsoa kasettia loppuun asti. Hän oli ollut vähällä jarruttaa sillä seisomalla, mutta jostain syystä hänen oikea jalkansa ei ollut totellut, se oli vain painanut lisää kaasua.

Ja nyt oli myöhäistä muuttaa mieltään, ellei hän sitten haluaisi lähteä saman tien takaisin. Hän oli jo täällä. DeLoreanin paikallisen ajan näyttöruudulla luki tällä hetkellä ”Hel 24, 2000, klo 05:04”.

Darienia värisytti. Hän oli menneisyydessä!

Hän alkoi pohtia, missä hänen toinen minänsä mahtoi olla sillä hetkellä. Nukkumassa luultavasti. Varkaana työskennellessään Darien oli noudattanut omia aamutorkun aikataulujaan, joten aamuviideltä hänet löytäisi melkoisella varmuudella peiton alta – Caseyn vierestä, hän tajusi yhtäkkiä hätkähtäen, ja hänen kasvoillaan käväisi kaihoisa ilme. Tämä oli viimeinen yö, jonka hän vietti Caseyn kanssa, ja nyt se oli loppumassa. No, ehkä niitä olisi tiedossa lisää… tulevaisuudessa. Darien ei nähnyt mitään syytä, miksei niin voisi käydä, jos hän onnistuisi tavoitteessaan.

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella Caseyta yhtään sen enempää kuin Darienin mennyttä itseäänkään. He eivät koskaan tapaisi, sillä Darien ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kävisikin niin kuin kaikissa science fiction -elokuvissa ja kirjoissa aina varoitellaan – että jos aikamatkustaja törmäisi vahingossa toiseen itseensä, tapahtuisi jonkinlainen imploosio tai aikaparadoksi tai jotain sinne päin. Olivat ne sitten mitä tahansa, Darienilla ei ollut pienintäkään aikomusta aiheuttaa niistä kumpaakaan.

Yrittäen rauhoittaa yhä hakkaavaa sydäntään Darien veti syvään henkeä ja puhalsi sitten ilman ulos hitaasti suun kautta. Hän oli ajatellut voivansa nukkua muutaman tunnin DeLoreanin takapenkillä ennen kuin lähtisi kaupunkiin, mutta nyt hän hymyili lähes huvittuneena moisille suunnitelmille. Hänen adrenaliinimäärällään olisi hyvä jos hän saisi unen päästä kiinni joskus seuraavalla viikolla!

Ehkä olisi vain parasta jättää aikakone tänne, missä oli vähemmän väkeä, ja kävellä lähimmälle bussipysäkille, josta lähtisi busseja keskustaan. Darien ei ollut käyttänyt julkisia kulkuneuvoja pitkiin aikoihin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kulkiko siihen aikaan aamusta busseja, mutta ei hän viitsinyt tyhjällä parkkipaikallakaan istua.

Hän kurkotti takapenkille napaten reppunsa ja vaihtoi vaivalloisesti tummat murtovarkaan vaatteensa mukanaan tuomaansa vähemmän huomiota herättävään asukokonaisuuteen ennen kuin nousi ulos autosta. Joka puolella oli vielä pimeää, mutta itäinen taivaanranta alkoi jo erottua aavistuksen verran vaaleampana.

---

Horton Plazan ostoskeskus oli juuri samanlainen kuin aina ennenkin – tai tarkemmin sanottuna se olisi vielä tulevaisuudessakin täsmälleen samanlainen kuin nyt. Darien käveli ulos katutason postitoimistosta suunnaten määrätietoisesti kohti jalkakäytävän toisessa reunassa olevaa tummansinistä postilaatikkoa. Kädessään hän puristi isohkoa vaaleanruskeaa kirjekuorta.

Päästyään laatikolle asti hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi miettimään kirjekuoren sisällön todennäköistä vaikutusta tulevaisuuteen, ja yhtäkkiä hänet täytti kevyt olo.

Darien avasi jo toisella kädellä luukun, mutta tarkisti vielä ennen kirjeen pudottamista, että hän oli varmasti kirjoittanut kuoren osoitteen oikein. 1007 J Street. Kyllä, oikein se oli.

Hän sysäsi kirjeen laatikon sisälle ja kääntyi syvään huokaisten takaisin jalkakäytävälle törmäten melkein takanaan kävelevään naiseen.

Darien mutisi poissaolevan anteeksipyynnön, mutta nosti katseensa salamannopeasti kuullessaan tutun äänen puhuttelevan häntä nimeltä. ”Darien?”

”Casey!” Darien huudahti hämmästyneenä nähdessään pitkän ja vaalean naisen omasta menneisyydestään. ”Ei voi olla totta, taivas, en ole nähnyt sinua ainakaan… Öh. Mitä sinä teet täällä?”

Casey nosti kulmiaan hämmästyneenä. ”Voisin kysyä samaa sinulta. Etkö sinä ollut juuri tunti sitten lähdössä Etelä-Amerikkaan, kun soitin sinulle?”

Darien hätkähti tuntiessaan itsensä jälleen kerran syylliseksi sellaisten valheiden takia, joita hän oli jo monesti katunut ja pyytänyt anteeksi. Jotkut aikamatkustuksen osa-alueet olivat aika syvältä. Hän yritti vielä toipua siitä shokista, jonka hänen entiseen tyttöystäväänsä törmääminen oli aiheuttanut, ja nyt hänen pitäisi jälleen syöttää Caseylle sitä samaa vanhaa pajunköyttä entisen minänsä puolesta. Kertoa samat valheet, jotka hän oli jo kertaalleen kertonut.

Hän yritti muistella tätä nimenomaista valhetta, mutta tuli siihen lopputulokseen, että se olisi turhaa. Tämä tuskin eroaisi kovin paljoa hänen muista valheistaan. Hän oli kertonut aina Caseylle puolet totuudesta – että hänellä oli töitä. Se toinen puoli, josta Casey ei tiennyt mitään, oli se että Darienin työhön kuului oleellisena osana kerrostaloihin kiipeily ja ihmisten asuntoihin murtautuminen eikä suinkaan humanitäärinen apu jossain köyhässä ja apua tarvitsevassa maassa, minne Darien Unicefin työntekijänä matkustaisi.

Casey odotti yhä vastausta, ja Darien raapi vasenta ohimoaan katse kengissään. ”Mac soitti, että hän tulisi pari tuntia myöhässä hakemaan minua, ja… koska minulla oli yksi kirje postitettavana”, Darien lateli suustaan, ”sovimme että hän hakisi minut täältä.”

”Etkö löytänyt lähempää postilaatikkoa?”

Darien kiersi ohimonsa hiuskiehkuraa sormensa ympärille. ”Macillakin oli täällä jotain asioita toimitettavana.”

Casey nyökkäsi, ja Darien huokasi sisäisesti helpotuksesta nähdessään naisen kasvoille leviävän vihdoinkin hymyn. ”No, mukava että kerkesin vielä näkemään sinua ennen kuin lähdet maasta.” Hän astui lähemmäs entistä poikaystäväänsä, jota luuli nykyisekseen, ja suuteli tätä pehmeästi huulille.

Darien häkeltyi niin että kavahti automaattisesti taaksepäin.

”Darien, onko jotain vialla?” Casey kysyi kurtistaen jälleen kerran kulmiaan. ”Olet käyttäytynyt omituisesti viime aikoina.”

”Ei, kaikki on kunnossa.” Darien tavoitteli jotain hymyn tapaista, mutta tunsi epäonnistuvansa surkeasti. ”Ajatukseni ovat vain jo matkalla Etelä-Amerikkaan. Nähdään sitten kun palaan, eikö?”

”Hmm”, Casey hymähti. ”Oletko varma, että olet kunnossa? Vaikutat jotenkin erilaiselta.”

Yritä itse elää puolitoista vuotta näkymättömyysrauhasen kanssa ja pysyä täysin samanlaisena kuin ennen. ”Miten niin erilaiselta?”

”En tiedä. En osaa selittää. Milloin olet hankkinut tuollaisen takin?” Casey katseli arvostelevasti Darienin pitkää vaaleanharmaata takkia, jonka kaulusta reunusti paksu turkisvuori.

”Vähän aikaa sitten”, Darien mutisi epäselvästi. ”7th Avenuen kirppikseltä.” Se oli itse asiassa totuus.

Casey nyökkäsi. ”Okei, no, nyt minun pitää jo mennä, minulle on tulossa potilas puoli kahdelta. Hyvää matkaa, kulta. Soita sitten, kun olette perillä.”

”Soitan. Hei hei.” Pienen hetken emmittyään Darien kiersi käsivartensa Caseyn vyötärön ympärille ja veti naisen lähemmäs. Heidän suudelmansa tuntui Darienista melkein yhtä paljon varastamiselta kuin varastaminen perinteisimmilläänkin, mutta mitä Casey ei tiennyt, se ei häntä vahingoittanut…

Halattuaan Caseyta vielä tiukasti Darien päästi hänestä irti ja lähti vaimeasti hymyillen kävelemään takaisin Broadwaylle. Kerran varas, aina varas. Eikö se ollut yksi niistä monista viisauksista joita Bobby Hobbes oli hänelle niin auliisti heidän ystävyytensä aikana jaellut? Kuului samaan joukkoon kuin myös ”Mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi?” ja ”Voit muuttaa työtäsi mutta et itseäsi”. Hän odotti yhä, että hänen partnerinsa tekisi niin kuin hän oli ehdottanut ja alkaisi myydä näitä aforismeja kontaktiverkossaan Hobbesnetissä.

Hänen takanaan Casey O’Claire katseli Darienin perään miettivän näköisenä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että miehen tukka oli ollut reilusti lyhyempi vielä eilen.

---

San Diegossa oli jälleen pimeää. Darien, joka oli kaivanut repustaan tummemmat vaatteensa ja käynyt vaihtamassa ne jälleen päälleen Santa Fen aseman vessassa, tarkkaili silmä kovana kadun toisella puolella olevan kerrostalon takapihaa. Siellä ei toistaiseksi liikkunut ketään, mutta hän tiesi varsin henkilökohtaisesta kokemuksesta, että pian asianlaita muuttuisi.

Hänen oli vaikea uskoa, että nyt on jälleen kerran se ilta, jonka tapahtumat olivat lopullisesti muuttaneet hänen elämänsä suunnan. Juuri tämän illan takia hänet oli tuomittu elinkautiseen, ja juuri tämän illan takia hänestä oli tullut valtion salainen koekaniini, joka oli saanut sisälleen biosynteettisen aikapommin, mikä oli puolestaan tehnyt hänestä eristäytyneen friikin ja vastahakoisen erityisagentin.

Ja nyt hän pystyisi muuttamaan kaikki nuo asiat…

Yhtäkkiä Darien havaitsi tien toiselta puolelta liikettä. Hänen katseensa lennähti samaan suuntaan, ja hän vetäisi terävästi henkeään.

Älä nyt sekoa, hän moitti itseään ärtyneenä, ihan niin kuin et olisi ikinä aikaisemmin nähnyt omaa itseäsi…

Darienin rävähtämättömän katseen alla hänen toinen minänsä, joka oli pukeutunut lähes samoin kuin hänen tuleva vastineensa, vetäisi kommandopipon kasvojensa yli – Darien huokasi helpotuksesta – ja katosi jonnekin kulman taakse. Seisottuaan hetken paikalleen juuttuneena Darien huoahti raskaasti ja antoi kylmän Elohopean virrata hänen takaraivostaan joka puolelle muuttaen hänet lopulta näkymättömäksi. Hänen mieleensä juolahti, että tämä olisi luultavasti viimeisiä kertoja, kun hän tulisi tuntemaan tämän oudon kylmän kihelmöinnin, ja ohikiitävän hetken hän mietti, tulisiko hänelle joskus ikävä tätä kykyä. Sitten hän heitti ajatuksen mielestään ja hölkkäsi hitaasti kadun toiselle puolelle vilkaistuaan ensin, että reitti oli selvä. Kerrostalon ala-aulaan ei pääsisi muualta kuin talon etupuolelta.

Lasiovien takana olevan tiskin ääressä nuokkui kaksi jo keski-iän ylittänyttä virkapukuista vartijaa. Darien siristi silmiään nähdäkseen heidät tarkemmin, mutta heissä ei ollut mitään, mikä olisi tuntunut hänestä tutulta. Silloin, kun he olivat pidättäneet hänet, hänellä oli ollut muita asioita mielessä.

Hän painoi summeria ja virnisti, kun huomasi miesten töllistelevän hämmästyneinä kadulle, joka vaikutti heistä autiolta. Pienempi miehistä sanoi jotain toiselle ja asteli sitten ulko-ovelle avaten sen selälleen astuessaan itse jalkakäytävälle nähdäkseen kumpaankin suuntaan. Darien tönäisi häntä tarkoituksella kylkeen kulkiessaan hänen ohitsensa sisälle, eikä pystynyt olemaan nauramatta ääneen nähdessään tämän ilmeen.

”No, näkyikö niitä kakaroita?” toinen vartija tiedusteli pöydän takaa.

Darienille oven avannut mies katseli epäluuloisesti ympärilleen etsien katseellaan naurun lähdettä. ”Nauroitko sinä?” hän kysyi lopulta heikosti.

”Teinkö minä mitä?” paksumpi vartija kysyi nostaen katseena lehdestä, joka lojui aukinaisena pöydällä hänen edessään.

”Nauroitko?”

”Nauroinko? En. Miten niin? Oletko ihan kunnossa? Näytät vähän… no, siltä niin kuin et olisi kunnossa.”

Darien jatkoi nauruaan äänettömästi hänen vieressään seisovan vartijan vakuutellessa, että oli aivan loistavassa kunnossa.

Ennen kuin Darien kerkesi toipua hilpeydestään, kovaääninen hälytys pärähti soimaan ja hän oli vähällä hypähtää ilmaan. Näin pian?

Ääni näytti lamaannuttavan vartijatkin hetkeksi, ja Darien, joka oli kuitenkin osannut odottaa hälytystä, toipui hämmästyksestään ensimmäisenä. Ennen kuin hänen vieressään oleva mies kerkesi liikahtaakaan, hän iski tätä voimakkaasti suoraan kasvoihin ja katsoi hivenen pahoillaan, kuinka toinen lennähti hämmästyneesti ulvahtaen lattialle ja jäi makaamaan liikkumatta.

Näkymätön aikamatkaaja oli juuri aikeissa rynnätä toisen vartijan kimppuun ennen kuin tämä ehtisi ylös pidättämään hänen aiemman itsensä, kun hän huomasi, että mies syöksyikin suoraan häntä kohti. Muutaman kauhistuneen ja sekavan sekunnin ajan hän ajatteli toisen näkevän hänet, mutta vartija juoksikin työkaverinsa luo. ”Gurney?” hän huusi. ”Mitä tapahtui?”

”Tämä vain”, Darien sanoi hänen vierestään ja iski nyrkkinsä toisenkin vartijan kasvoihin. Mies horjahteli jaloillaan ja katseli villisti ympärilleen, mutta ei menettänyt tajuntaansa. Darien iski toistamiseen, ja tällä kertaa vartijan jalat pettivät hänen altaan ja hän vajosi lattialle toisen miehen viereen.

Darien vilkaisi huohottaen seinällä olevaa kelloa. Pian vartin yli kymmenen. Kuinkahan paljon hänen toinen minänsä tarvitsisi aikaa paetakseen? Tähän asti tapahtumat tuntuivat edenneen paljon nopeampaa vauhtia kuin mitä hän olisi osannut kuvitellakaan. Ei kai hän ollut hälytyksen jälkeen tehnyt muuta kuin elvyttänyt vanhusta, joka oli saanut sydänkohtauksen nähtyään hänet? Ei kai. Mutta miten kauan hän oli käyttänyt elvytykseen? Ei kovinkaan kauaa. Hän muisti, että mies oli palannut tajuihinsa juuri ennen kuin vartijat olivat saapuneet pidättämään hänet. Ja kyllä hänen toinen minänsä varmaan ottaisi jalat alleen heti, kun hänelle selviäisi, että mies jäisi henkiin…

Vakuuteltuaan, että asia todella olisi näin, Darien odotti vielä pari minuuttia vahtien tajuttomia vartijoita ennen kuin häipyi itsekin takaisin ulos. Poliisitkin olivat kuitenkin jo matkalla paikan päälle tutkimaan, mikä oli aiheuttanut hälytyksen.

Astuessaan taas jalkakäytävälle Darien huomasi suureksi helpotuksekseen, että hänen entinen autonsa, joka oli parkkeerattu vähän sivummalle, kaasutti parhaillaan keskustaan päin sisällään hänen toinen minänsä, joka totisesti sai kiittää onneaan siitä, ettei ollut jäänyt kiinni…

Ja sitten asia upposi vasta kunnolla hänen tajuntaansa. Hän ei ollut jäänyt kiinni!

Omituinen tunne valtasi Darienin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja kevyeksi, mutta myös hivenen epätietoiseksi. Hän oli nyt peruuttamattomasti muuttanut tapahtumia, jotka olivat johtaneet hänet siihen tilanteeseen, jossa hän nyt oli. Ja mitä nyt? Pystyi hän silti vieläkin muuttumaan näkymättömäksi, ja eikö hänen kädessään ollut vieläkin se sama vanha käärmetatuointi, joka mittasi hänen aikaansa pysyä selväjärkisenä – ja joka parhaillaan näytti jälleen kerran jo puoliksi punaista?

Hänen vatsanpohjaansa kouraisi epämiellyttävästi. Pitäisikö hänen ensin palata tulevaisuuteen, että vaikutukset heijastuisivat häneen itseensäkin? Luultavasti asianlaita oli juuri niin, eivät kai muutokset näkyisi hänessä vielä silloin, kun hän oli itse menneisyydessä?

Yrittäen kiivaasti vakuuttaa itseään siitä, että asia oli juuri niin, Darienin nopeat askeleet muuttuivat hänen huomaamattaan juoksuksi hänen etsiessään lähintä bussipysäkkiä, josta hän pääsisi takaisin Coronadoon aikakoneen luokse.


4. luku