Suuremman hyvän puolesta :: luku 3
kirjoittanut LadyRhiyana
suomentanut Granian Beag
käännöksen beta SunLee007
lue alkuperäinen
ikäraja R
genre: drama/action/adventure
Kuolonsyöjät hyökkäävät Tylypahkan pikajunaan käynnistäen katastrofaalisen tapahtumaketjun - joskus ei ole oikeaa tai väärää, ja ainoa valinta on kahden pahan väliltä...

Disclaimer - Harry Potter kuuluu JKR:lle - Omistan kaiken muun.

LUKU 3 - SEURAUKSET

Professori Dumbledore ei ollut kuullut mitään Tylypahkan junasta sen King´s Crossin asemalta lähdön jälkeen, joten äkillinen, selittämätön ahdistuneisuuden tunne oli tarpeeksi voimakas saadakseen hänen yrittämään jotain sellaista, jota hän oli aina pitänyt viimeisenä keinona. Hän käänsi katseensa pöytää kohti.

Kulho oli vaatimaton saviastia - jotkut käyttivät hopeista, muutamat jopa kultaista, mutta Albuksen opettaja oli aina suosinut käytännöllisyyttä koristeellisuuden sijaan. Ohjaajan maku oli tarttunut oppilaaseen tässä asiassa, mutta muutoin Tylypahkan rehtori ei ollut koskaan kieltäytynyt hemmottelemasta itseään hyvällä maulla tai eleganssilla.

Vesi pyörteili, sameni ja tiivistyi, ja jotenkin syveni hänen hyvin tuntemikseen kasvoiksi. Koulun uusi Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja oli aina suittu, tyylikäs ja hallittu. Tämä kuva oli kuitenkin riisuttu joksikin, jota Albus epäili miehen paljaaksi persoonallisuudekseen – hurja, läpitunkeva ja yrmeän päättäväinen katse, ja nuo silmät. Jotkut kutsuivat sitä hulluudeksi, toiset pakkomielteeksi, mutta äärirajoilleen pakotettuina Malfoyilla oli kyky pyyhkäistä kaikki epäoleellinen sivuun ja keskittyä täydellisesti yhteen ainoaan tavoitteeseen.

Se oli heidän silmissään, se ehdoton, määrittelemätön ja hulluuden puolelle kallistuva päättäväisyys, määrätietoisuus, joka sai heidät tekemään mitä hyvänsä, tuhoamaan mitä hyvänsä ja lupaamaan mitä hyvänsä saadakseen ainoan toiveensa toteutettua.

Ja hän näki tuon katseen Lucin silmissä nyt.

Rehtorin ahdistuneisuuden tunne oli kasvanut täydeksi hälytykseksi ja siitä lähestulkoon paniikiksi. Hän ryntäsi, melkein juoksi alas rappusia McGarmiwan huoneeseen, veti naisen mukaansa ja suuntasi Kalkaroksen tyrmään. Liemimestari asteli edestakaisin. Jokin oli pahasti vialla, mutta hän ei tiennyt tarkalleen mikä.

Ilmoitus hyökkäyksestä Tylypahkan junaan sai Kalkaroksen kalpenemaan. Hänen silmänsä menettivät tunteettoman tyyneytensä ja täyttyivät sekä pelolla lasten puolesta että kasvavalla vihalla. Kuinka Voldemort julkesi mennä näin pitkälle!

Dumbledore onnistui pysymään tasapainossa kädet kumpaakin puolta tukien ratsastaessaan luudanvarrella ensimmäistä kertaa viiteen vuosikymmeneen. Kolme professoria saavutti hämmästyttävässä ajassa raiteet ja lähti seuraamaan junan piipusta tupruavaa savua.

****************************

He kohtasivat pysähtyneen ja liikkumattoman junan puolimatkassa Tylyahoon ja laskeutuivat varovasti luudiltaan sauvat käsissä kuolonsyöjien varalta. He pysähtyivät jalansijoilleen nähdessään verilöylyn - kuolleita, laivastonsinisiin kaapuihin pukeutuneita ruumiita, jotkut selvästi Avada Kedavralla, toiset puolestaan ilmeisesti veitsellä ja loput jollakin vielä voimakkaammalla tapettuja. Silmäys oppilaisiin sai heidän kasvonsa kalpenemaan ja vatsan kiertämään.

Kaikki olivat elossa eikä yksikään ruumis ollut oppilaan, mutta heidät oli jähmetetty jonkinlaisella suojauskilvellä tai kaikki elämänmerkit häivyttävällä loitsulla, jotta Avada Kedavra ei hyökkäisi heihin. Tulos näytti aavemaisesti massamurhalta, vaikka professorit tiesivätkin totuuden.

Kaikki oli hiljaista. Vain tuuli sai aikaan jonkinlaista ääntä liikkuessaan vihreiden niittyjen poikki, kunnes Kalkaros hätkähti sihahtaen, nousi ylös ja katsoi vasemmalle kohti junaa. Hän juoksi kaavut takanaan hulmuten vaunujen läpi seuraten kuulemaansa ääntä sen lähteen luo.

Hän löysi etsimänsä edestä katsoen toisesta vaunusta, jossa verilöyly näytti olleen kaikkein rajuin ja verisin. Ilmiselvästi kuolonsyöjät, sitähän he epäilemättä olivat aurorien kaavuista huolimatta, olivat yrittäneet päästä väkisin ensimmäisen vaunun ovesta sisään ja joku oli iskenyt heihin takaapäin. Mutta se ei kuitenkaan selittänyt miksi kaikki oli niin hiljaista tai miksi joka ainoa oppilas makasi lattialla kuin kuollut.

Vaunun seinillä ritisevien taikuuden jäänteiden tunne paljasti lopulta totuuden.

Kalkaros muisti tämän loitsun. Vuosia sitten hän oli ollut mukana kehittämässä sitä. Hän ja Malfoyn veljekset ja kaksi Lestrangea ja Andahni ja Courtney ja Avery. He olivat maleksineet ympäriinsä ja kokeilleet loitsujen langettamista tietyntyyppisiin ihmisiin, henkilöihin joilla oli tiettyjä ominaisuuksia. Jos myös taian tekijällä oli tuo tietty piirre, he saattoivat aiheuttaa kehittämällään loitsulla fyysisen reaktion ominaisuuden haltijoissa, mutta valitettavasti se vaikutti myös itse loitsun langettajaan.

Ei ollut tuntunut kovinkaan järkevältä aiheuttaa kroonista syyhyä jokaiselle Kalkaroksen isotädin Agathan verisukulaiselle, koska se olisi vaikuttanut myös Kalkarokseen. He olivat kuitenkin säilyttäneet loitsun vastaisuuden varalle.

Näytti siltä, että Luc oli langettanut maksimaalisen voimakkaan kidutuskirouksen junan jokaiseen pimeyden piirtoa kantavaan henkilöön itsensä mukaan lukien ja pitänyt sitä yllä, kunnes jokainen kuolonsyöjä oli menettänyt tajuntansa ja kuollut.

Mutta missä oli itse mies? Ja missä olivat oppilaat?

**********************************

Ensimmäisen vaunun ovi heilahti auki saaden Kalkaroksen pyörähtämään ympäri sauva kädessä ja Harry Potterin reagoimaan täsmälleen samalla tavalla, joskaan ei niin viehkeästi, taidokkaasti tai nopeasti kuin toinen. He tuijottivat toisiaan pitkän, pitkän hetken kohotettujen sauvojensa yli. Sitten Kalkaros laski omansa ivallinen hehku silmissään ja mutisi: "Teekin tuo koulussa, niin menetät enemmän tupapisteitä kuin olet kuvitellut mahdolliseksi."

Harry mulkaisi kulmiensa alta. Tällä hetkellä hän ei olisi voinut vähempää välittää pisteistä, koulusta tai edes Kalkaroksesta. "Tulitte siis viimeinkin, professori."

Kalkaros jätti piikikkään kommentin huomioimatta ja katsoi Harryn ohi avoimen oven kautta vaunuosastoon. "Missä herra Malfoy on?"

Harry nielaisi. "Hän ei herää, sir. Kun me pääsimme eroon lopuista kuolonsyöjistä, hän vain kaatui lattialle, emmekä saa häntä hereille." Hän kuulosti huolestuneelta, enemmän siltä viidentoista ikäiseltä pojalta, joka oli kuin Pojalta joka eli.

Kalkaros työntyi Harryn ohitse vaunuun ja hämmentyi hieman huomatessaan olevansa lähes kolmenkymmenen silmäparin kohteena. Useimmat oppilaista olivat kokoontuneet hiljaisen, lattialle lyyhistyneen mustakaapuisen hahmon ympärille. Hän harppasi ja polvistui, kurotti kätensä ja käänsi Lucin kasvot itseään kohti. Hän tunsi ihon vahamaisen, viileän pinnan ja huomasi sen epätavallisen kalpeuden. Luc tuntui kuolleelta, mutta ihon alla oli elämää – veri virtasi suonissa, sydän löi epävakaasti ja aurassa saattoi lähes tuntea jännitteen. Hän oli yhä elossa.

Hän kuitenkin hiipui hitaasti. Verenhukka, suunnaton taikuuden käyttö ja voimavarastojen menetys, maksimaalisen voimakkaan kidutuskirouksen langettaminen kaikella mahdollisella voimalla – se kaikki summaantui silkaksi uupumukseksi ja täydelliseksi fyysiseksi romahdukseksi nyt, kun ruumiilta ei vaadittu enää kohtuuttomia ponnistuksia.

Oppilaiden joukosta löytyivät kahdet vanhemmat kasvot, walesilaiset piirteet, jotka saattoi kohdata Hunnun takana. Kumpikin miehistä katseli metsästyshaukan hurjuudella, silmiä räpäyttämättömällä valppaudella, kun Kalkaros käsitteli heidän äpärää herraansa. Kaiken varalta.

"Paras toivoa, ettei hän kuole, professori Kalkaros", kumppani sanoi miedosti, mutta merkitsevä katse silmissään.

Kalkaros kohtasi miehen katseen, piti kasvonsa ilmeettöminä ja silmiensä ilmeen lievästi kysyvänä, mikä ei ilmaisisi minkäänlaista pelkoa tai haastetta. Vaikka hän olikin oman Klaaninsa Lordi ja tämä mies Malfoyn palvelija, Yhdeksän kumppanin asioihin ei pitänyt sekaantua kevein perustein.

Lyhyen, intensiivisen tuijotuskilpailun jälkeen kumppani armahti hänet ja hymyili kevyesti osoittaen yllättävän hyvää huumoria. "Hän langetti kaikkien oppilaiden ylle suojaavan kilven," mies selitti. "Ainoastaan hän voi purkaa sen."

"Eikö sen pitäisi haihtua automaattisesti, kun hän kuolee?" Kysymyksen esitti neiti Granger, kyltymättömän utelias kaikkitietäjä, jonka tiedonjano ylitti toisinaan hienotunteisuuden ja hyvien tapojen rajat.

Marc de Sauvigny, joka oli myös rohkelikko, mutta serkkunsa Lucin Klaanin oppien mukaan kasvattama, onnistui melkein piilottamaan silmäripsiensä pienen värähdyksen vavahtaessaan.

*********************************

Hyvin nuori tyttö, jota Kalkaros ei tunnistanut (se tarkoitti, että tämä oli ensiluokkalainen), alkoi nyyhkyttää ilmoittaen haluavansa ehdottomasti kotiin; hän ei halunnut olla enää täällä. Harry ja Ron yrittivät lohduttaa tyttöä vaivautuneen näköisinä, mutta saivat hänet itkemään vain kahta kauheammin.

Draco katsoi kaikkia ja varoitti ketään reagoimaan. Hän ojensi kätensä ja laski sen tytön olalle paljastaen harvinaista inhimillisyyttä ja vapautti pienen, rauhoittavan määrän ardeuria, syleili tyttöä myötätunnon ja rakkauden lämmöllä.

Malfoyn ardeur luokiteltiin seksuaaliseksi magiaksi, mutta todellisuudessa se oli paljon enemmän. Se saattoi levittää ympärille myös kiintymystä, hellyyttä ja lämpöä, tai rakkautta, fyysistä, platonista ja muunlaista. Kalkaros tiesi, että Luc sitoi valitun perheensä itseensä ardeurillaan. Jokaisella kosketuksella rakkaus ja kiintymys, hänen juovuttavan magiansa lämmön säikeet punoutuivat toisiinsa ja side vahvistui yhä voimakkaammaksi.

Taikuuden maailmassa mikään ei ollut yksipuolista, vaan maailma pyöri tasapainon periaatteella. Mikä on kylvetty, pitää korjata, mikä on otettu, pitää antaa takaisin. Ei nyt, ehkei edes huomenna, mutta jonain päivänä kaikki tulisi varmasti takaisin kymmenkertaisena.

Kalkaros ei ollut koskaan aiemmin uskonut, että Draco ymmärsi tämän perustavan laatuisen periaatteen, mutta toisaalta, jos Luc Malfoy oli osallistunut pojan kasvatukseen, hän ei ollut ehkäpä uskonut tähän tarpeeksi. Ei ollut toista taikuuden peruslait niin perinpohjaisesti tuntevaa ihmistä kuin äpärä ilman minkäänlaista asemaa. Lucin oli ollut pakko antaa kaikkensa menestyäkseen tai jopa selviytyäkseen. Ehkäpä Kalkaros oli anteeksipyynnön velkaa Dracolle.

Katsoen kohteliaasti poispäin pojan harvinaisesta ja epäluonteenomaisesta käytöksestä hän keskittyi neiti Grangerin melko tahdittomaan, mutta aiheelliseen tiedusteluun. "Hän on sitonut kilven auraansa, neiti Granger, ja normaalisti se todella haihtuisi hänen auransa hiipuessa. Jotkut hänen suojaamansa oppilaat ovat kuitenkin vakavasti, ehkä jopa kuolettavasti loukkaantuneita ja tuo kilpi on hänen sydämenlyöntiensä kautta ainoa heitä hengissä pitävä asia."

Tyttö näytti hämmentyneeltä. "Hänen sydämenlyöntinsä? Mitä tarkoitatte, professori?"

Kalkaros keskitti mustien silmiensä katseen koko voiman Hermioneen ja näki tyydytyksekseen tämän säpsähtävän ja nielaisevan. "Hän hengittää heidän puolestaan, hänen sydämensä lyö heidän puolestaan, hänen elämänsä ja selviytymisensä on sidottu heidän kohtaloihinsa. Ja jos hän kuolee, neiti Granger..." Hän antoi äänensä hiipua pois, sanoma enemmän kuin ilmeisenä.

"Mutta se on… ministeriö on kieltänyt sen. Se on Pimeyden voimien käyttöä."

Hän tuhahti silmät halveksivina. "Saatte kyllä selville, neiti Granger, että on olemassa pimeää taikuutta ja Pimeää taikuutta ja kokonainen maailma niiden välissä. Ministeriö päätti täydellisessä hallitsemisen ja itsevaltiuden tarpeessaan vähentää Klaanien valtaa. Tehdessään niin se julisti kaiken keskiluokkaansa, turhankainoja ja muukalaisia pelkääviä vähäpätöisyyksiä, loukkaavan taikuuden Pimeyden voimiksi."

Draco katsoi ylös nyt hymyilevästä ensimmäisen luokan oppilaasta. "Se ei ole pimeää taikuutta, se on ikivanhaa parantamista. On helpompaa hallita ja tarkkailla potilaita, kun he ovat yhteydessä parantajaan."

Neiti Granger näytti rauhoittuneelta, mutta sitten jännittyneeltä. Kalkaros odotti kärsivällisesti tytön tehdessä loogisesti väistämättömän johtopäätöksen. "Eli", tämä aloitti ääneen ajattelun, "meidän täytyy herättää hänet hellävaraisesti, liikuttamatta häntä rajusti ja muuttamatta sydämen lyöntitiheyttä, joten emme voi käyttää herätys-loitsua?" Loitsu herätti ihmisen kiihdyttämällä sydämenlyöntejä ja käytännöllisesti katsoen säikäytti potilaan hereille. Tyttö katsoi professoria kuin odottaen, että tältä löytyi vastaus kaikkeen. "Miten me herätämme hänet, sir?"

Kalkaroksen silmät olivat katkeran, kyynisen huvittuneet. "En tiedä, neiti Granger."

Granger avasi suunsa, kohtasi hänen katseensa ja päätti jättää asiansa sanomatta. "En minäkään, sir, mutta meidän täytyy herättää hänet, eikö vain?"

Kalkaros huokaisi. Ja sitten hänen takaansa tuli tyyni, luotettava ääni, jossa ainakin lapset kuulivat vuosien tuoman viisaus. "Kyllä, rakkaat oppilaani," professori Dumbledore sanoi joka tuumaltaan ikiaikaisena ja kaikkitietävänä velhona. "Meidän täytyy. Mutta ei täällä. Viekäämme hänet ulos, siellä on mukavampaa. Eikä meitä muistuteta siellä jatkuvasti kuolemasta."

********************************

Hän ja McGarmiwa johdattivat toiset ulos vihreille niityille. Oppilaat katselivat ympärilleen ehkä yllättyneinä siitä, että kello oli vasta puoli kaksitoista. Juna oli lähtenyt asemalta yhdeksältä ja koettelemus oli tuntunut kestävän ikuisuuksia – todellisuudessa se oli vienyt ehkä puolitoista tuntia.

Kalkaros oli huomannut niin käyvän aina kuolemanvaarallisissa tilanteissa. Aika hidastui ja elämän todellinen merkitys hämärtyi. Hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi kokemusta tietääkseen mistä puhui. Hän ymmärsi myös että he kaikki, Tylypahka, Ministeriö ja lasten vanhemmat saivat kiittää yksinomaan Lucia siitä, että oppilaat olivat elossa.

Ilman häntä velhomaailmassa olisi tapahtunut tänä aamuna ennätysmäinen joukkomurha.

Oli aikoja, professori pohti, jolloin saattoi olla kiitollinen kuolonsyöjän koulutuksesta.

edellinen luku