Taakse Eteen
Pala tammikuuta
Maanantai Tiistai Keskiviikko Torstai Perjantai Lauantai Sunnuntai
Maanantai 27.1.2003
Ajelin taas yksikseni töihin. Työpäivä meni tosi äkkiä, kun piti saada miljoona asiaa tehtyä. Kahdeksassa tunnissa ei kuitenkaan ihmeitä tehdä, joten kiireet jatkuvat vielä pitkälle helmikuuhun vähintään. Omituista, että yhtäkkiä tekemistä on viis kertaa niin paljon kuin ehtii tehdä. Jossain vaiheessa syksyä taas tilanne oli vähän eri, kun tuntui, että ei ole tekemistä liikaa ainakaan.
Illalla käytiin Katrin kanssa jumpassa ja kiireinen ja (aivo)työntäyteinen päivä aiheutti taas kerran sen, että helpoimmatkin askelkuviot ja liikesarjat tuottivat suunnattomia vaikeuksia, kun ei vaan kertakaikkiaan jaksanut enää keskittyä. Olin hyvin onnellinen, kun kidutus vihdoin loppui ja pääsin kotiin ja suihkuun.
Illalla ei varmaan tehty mitään kovin järkevää... Katsottiin Maria Kallio ja jotakin...
Tiistai 28.1.2003
Karrilla oli koulua taas vaihteeksi. Mun oli tarkoitus heittää se aamulla koululle, mutta auto ei sitten taaskaan halunnut käynnistyä. Akku alkaa vedellä vissiin viimeisiään, eikä jaksa näin kovilla pakkasilla antaa virtaa. Tai jotain? Annoin auton olla piuhassa vielä pari tuntia ja koitin sen ajan pakkailla tavaroita, mutta oli aika vaikea päättää, mitä ottaisi mukaan. Lopulta päätin sitten ottaa kamerankin mukaan. (Aluksi halusin ottaa kameran mukaan, mutta sitten Karri oli kehoittanut ottamaan myös jalustan ja koska molempien raahaaminen ei tuntunut kovin innostavalta, en osannut oikein päättää, ottaisiko vai jättäisikö. Otin kuitenkin, siis.)
Kahden tunnin lisälämmön voimin auto lähti vihdoin käyntiin ja menin käymään kaupungilla, kun tarvitsin vielä eväitä ja muuta pientä mukaan. Ajoin varttitunnin lenkin, jotta moottori lämpenisi lisää ja menin vasta sitten kauppaan. Olin kaupassa vain varttitunnin, joten kun palasin autolle, moottori oli yhä lämmin. Mutta auto ei inahtanutkaan, kun yritin startata... Jeejee!! Minulla oli enää tunti aikaa lähtöön ja pikku paniikissa mietin, mikä olisi järkevin tapa hoitaa tilanne. Autoa ei oikein huvittanut jättää maksulliselle parkkipaikalle moneksi päiväksi ja millä ilveellä sen sitten hakisi sieltä pois? Karrillakin on just nyt aivan tolkuton kiire ja sen kaikki illat menee koulujuttuihin... Toisaalta, jos mä en pian saisi autoa liikkeelle, mun matka uhkaisi peruuntua... Hmmm. Pikaisena ratkaisuna lähdin tiedustelemaan muilta autoilijoilta, voisiko joku auttaa ja olisiko kellään käynnistyskaapeleita. Ensimmäisillä miehillä ei ollut, mutta jo toinen kyselykierros tuotti tulosta ja sain kuin sainkin apua! Auto piti työntää väljemmille vesille käynnistystä varten ja työntöapuakin järjestyi heti. Joskus on ihan mukavaa olla nuori ja avuton nainen...
Auto lähti tietenkin iloisesti käyntiin apuvirralla. Hieman hermostuneena ajoin sen kotiin, vaikka tiesinkin, että eihän se kuitenkaan sammuisi matkalle. Autolla olisi varmaan pitänyt ajaa joku pidempi lenkki, jotta akku olisi latautunut, mutta aikataulu ei antanut myöden.
Pakkasin loput tavarat ja lähdin asemalle. Tietenkin juna oli melkein puoli tuntia myöhässä, argh. Jostain syystä junaliikenne on aina jumissa ja sekaisin just silloin, kun mun pitäis matkustaa jonnekin. Soitin junaa odotellessa Liinalle, kun oli pakko saada manata aamun vastoinkäymisiä jollekin. Se vaan toisessa päässä hihkui innoissaan, että olivat tehneet asuntokaupat vanhasta kämpästään ja uuteen muutto on jo hyvässä vauhdissa. Liinan iloisuus oli melkoinen vastakohta mun vitutukselle. Oli pakko lopettaa puhelu, kun käsi oli ihan sinisenä kylmästä ja junan tulostakin jo kuulutettiin.
Seuraavat n tuntia matkustamista, matkustamista, matkustamista..........
Perillä käytiin työkaverin kanssa pizzalla ja oluilla ja sitten poistuttiin omiin huoneisiimme. Telkasta tuli ally mäc pällin vimppa jakso, joten ehkä mun oli jo aikakin tutustua kyseiseen sarjaan. Hyvillä mielin totesin, että en ollut menettänyt mitään, kun olin jättänyt aiemmat jaksot katsomatta. Sitten soitin Karrille ja aloin nukkua puhelun jälkeen. Väsytti niin vietävästi...
Keskiviikko 29.1.2003
Aamulla heräilin hyvissä ajoin ja lähdin aamupalalle. Sen jälkeen kävin respassa selvittämässä, pitäisikö minun vaihtaa huonetta tänään (koska tilaukset eri öille on tehty eri kautta). Sain sovittua asian niin, että huoneeni ei vaihdu, mikä oli hyvin positiivista, kun ottaa huomioon sen, että olin jo ehtinyt purkaa kassini ja niiden pakkaamiseen ja siirtämiseen olisi varmaan mennyt aika paljon hermoja (ja aikaakin).
Seminaariesitykset oli mielenkiintoisia pääsääntöisesti. Tietenkin kuunteleminen alkoi iltapäivästä jo uuvuttaa, mutta onneksi loppupäässä oli muutama tosi hauska ja rempseä esiintyjä, joiden esityksiä jaksoi kuunnella. Päiväohjelma päättyi illanvieton sponsorin puheenvuoroon. Se oli kyllä sellanen jenkkihapatuspuhe, että kuunnellessa alkoi yököttään, kun siirappi valui piirtoheittimen lasilla... Yäk. Kaiken lisäksi se esittelijä tai konsulentti tai mikä lie puhui aivan väärälle kohdeyleisölle. Siis luuli, että me ollaan ihan eri väkeä. Typerys, kun ei viitsi sen vertaa ottaa selvää ennen kuin avaa suunsa.
Illanviettoon oli aikaa kaksi tuntia ja siinä välissä olisi ollut mahdollisuus käydä kylpylässä, mutta ei kyllä innostanu yhtään, kun ei siinä ajassa olisi edes kunnolla ehtiny käymään pulikoimassa. Lähdin sitten kuvaamaan pihalle, kun kamera kerran oli tullut mukaan pakattua. Ulkona oli aivan sairaan kylmä! Sain näppini umpijäähän jo ensimmäisiä kuvia ottaessani. Hrr. Sitkeesti kiersin pihalla ne kohteet, joista olin ajatellut kuvia ottaa, mutta pakkohan sitä oli sitten palata sisälle, kun kamera alkoi reistailla. Akku hyytyi ja kuvien tallentamiseen kului aivan tuhottoman pitkä aika ja osa tallentui virheellisinä ja sitten kamera alkoi antaa CF-korttivirhe-ilmoituksia, enkä jaksanut pihalla alkaa viallisia kuvia poistamaan (mikä olisi ollut ainoa keino saada kamera tallentamaan uutta dataa kortille). Palasin sisälle ja katsoin telkasta typeriä visailuja ja valmistauduin illanviettoa varten.
Aika pian mun huonekaverikin palasi kylpylästä ja me lähdettiin sitten yhtä matkaa illanviettoon. Kerroin sille käyneeni kuvaamassa pihalla ja se piti mua täytenä sekopäänä. Siihenhän mä oon onneksi tottunut.... Onhan se idioottimaista palella ulkona muutaman hyvän kuvan toivossa sen sijaan, että pulikoisi lämpimässä altaassa, mutta ei sitä oikein voi selittää, mikä sinne kuvaamaan ajaa. Sen ymmärtää vain ne, jotka on hurahtanut samalla tavalla. Ja niitäkin on aika paljon.
Illanvietto ei alkanut kovin lupaavasti. Jostain ihmeen syystä mä aina onnistun änkeen itteni just niiden ainoiden typerysten viereen, joita paikalla on. Nyt mun pöytäseuralaiset oli keski-ikäisiä naisia, jotka ei osannut muuta kuin valittaa joka asiasta. Toinen oli vesilinjalla ja eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta kun se hoki koko ajan vaan, että olis pitäny mennä vaan nukkumaan ja ei oo kivaa ja en kyllä juo kuin vettä ja kohta lähden nukkumaan... ja kello oli vasta kahdeksan illalla... Hohhoijaa. Se taisi olla joku kiihkouskovainen, niillähän on monesti tapana oikein korostaa, että eivät viihdy, eivätkä ole omasta tahdostaan kyseisessä pahuuden pesässä... No se toisen naisen kanssa meni muuten ihan kivasti, mutta sillä ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja. Se valitti koko ajan ruoasta ja heilui tuolissaan ja pää pyöri kuin väkkyrä, kun se yritti katsoa muilta mallia, että mikä haarukka kuuluu millekin ruoalle ja joko nyt voi alottaa syömisen vai mitä. Meidän keskustelut ruokaa koskien meni tätä rataa:
minä: Onpas hyvää pihviä!
se: Mutta on kyllä kauhean sitkeetä lihaa, pitää jauhaa suussa niin kauan, ennen kuin voi niellä!
Totuus oli, että se liha oli aivan sairaan pehmeetä ja mureeta, eikä ravintolassa läheskään aina saa yhtä hyvää pihviä! No joopa joo, mut kivaa oli kyllä silti. Ja ruoka oli tosi namia! Siitä tuli maha aivan täyteen, joten olin suunnattoman helpottunut, kun jälkiruoaksi olikin vain kahvi ja konjakki tai likööri. Otin likööriä ja ajattelin, että se on varmaan jotain tosi öklömakeeta marjalikööriä tms, mut se olikin Amarettoa, nam. Vain Baileys tai St Brendans olis ollut parempi vaihtoehto...
Illan humppapumppu, joka oli oleillut viereisellä esiintymislavalla koko illan, oli soundinsa tsekannu ja lavalle nousi illan tähtiartisti Kutriheluna. Argh! Mä en tietenkään ollut ottanut olemassa olemattomia tanssikenkiäni mukaan, koska ei oo tosiaankaan ollut tapana harrastaa kyseistä toimintaa, joten alkoi pukata hikeä, kun miehet lähti hakureissuilleen. Varsinkin, kun naisia oli selkeä vähemmistö... Tuli sitten lähdettyä tanssimaan yhden vanhan herran kanssa, kun se oli entuudesta tuttu ja halus väkisin tanssimaan, vaikka mä suorasukaiseen tapaani sanoin, että mulla on jalassa tanssimiseen kelpaamattomat kumipohjaiset talvisaappaat, enkä omaa tanssitaitoa. Se totes, että ei oo itelläkään tanssikenkiä jalassa, eikä myöskään liiemmin tanssitaitoa (piti muuten paikkansa). Lupauduin siis lähtemään yhteen tanssiin kokeilumielessä, mutta arvaatte varmaan jäikö se yhteen - Juuei! Tää vanha herra alkoi suorastaan ahdistella mua sen ekan jälkeen. Kun mä olin kuulemma niin mukava ja viehättävä ja sitä rataa... Hain lisää juotavaa ja koitin kestää aikani. Onneksi ympärillä oli muitakin ja yritin kovasti olla rohkaisematta tätä ahdistelijaa millään lailla ja keskittyä keskustelemaan muiden kanssa. Vaan auttoiko? - Ehei. Se kävi päälle yhä agressiivisemmin, alkoi olla mielessä jo muukin kuin tanssiminen. Ajattelin sitten, kun vanhan myllyn jauhamistarinat ja puhelinlankalaulutkaan ei varsinaisesti napannut, eikä ahdistelijallekaan viitsinyt kovin paljon ääntänsä korottaa (mikä olis varmaan ollut ainoa keino saada se tajuamaan, että mua ei kiinnosta), että lähden mieluummin nukkumaan (kello oli jo yhdentoista luokkaa). No, mainitsin asiasta, kun tää herra jo kymmenettä kertaa alko hiplaan ja pyytään taas kerran tanssimaan, ja eikös se ollut lähdössä saatille! Uskomatonta. Niin ja sit alko se "mäkin lähden sit pois jos säkin lähdet"-jankutus. Säälittävää! Siis kuinka suoraan pitää vetää avarilla päin näköä, että menee jakeluun? Se ei ollut edes kännissä. Ja mun viestit oli kyllä aika suoria. Äh, kammottava tilanne...
Menin sitten hakemaan juotavaa ja ajattelin mennä pelaamaan ravintolan toisessa päässä olevia uhkapelejä, jotta saisin olla rauhassa. No, pelaamiset jäi, koska siinä tiskillä sattui olemaan mun ikänen tyyppi, jonka kanssa alettiin heti heittään läppää. En edes muista, mista se juttu alko, mut siinä me sitten rupateltiin pitkän aikaa. Ja käytiin jopa tanssimassa, vaikka se olikin ärsyttävää köpöttelyä, kun mun kengät ei luistanu yhtään. Jatkettiin jutustelua ja meillä riitti aivan uskomattoman paljon puhuttavaa. Se oli tosi harvinaisen fiksu ja järkevä tyyppi. Ihmeellistä, että paikassa, jossa ihmisten keski-ikä on yli 60, se ainoa omaa ikäluokkaa edustava tyyppi sattuu olemaan tosi mukava. Mistähän kaikesta me ehdittiinkään puhua... Sen vaimosta ja lapsista, Karrista, parisuhteista, uskollisuudesta, ravintolakulttuurista, töistä, musiikista, maailmanmenosta... Oli tosi rentouttavaa, kun pystyi alusta asti olemaan sillä linjalla, että jutellaan ja tutustutaan, mutta ei sen enempää. Se oli kyllä sen suhteen ihan samalla linjalla mun kanssa ja kertoi, että kun tekee keikkahommia ja joutuu paljon yöpymään hotelleissa ja kylpylöissä, niin siellä käy lähes joka kerta niin, että jos menee tanssimaan jonkun varsinkin vanhemman naisen kanssa (nuoriahan tuolla ei tosiaankaan ollut lainkaan), niin nää naiset on heti raahaamassa sänkyynsä. Ja että toisten on vaikea sulattaa sitä, jos saakin pakit siinä vaiheessa... Siis tietenkään kaikki ei ole sellasia, mut joka iltaan mahtuu ainakin yksi tyrkky.
Mä palasin sitten jossain välissä takaisin omaan pöytään, kun tuntu, että on tavallaan epäkohteliasta irtaantua sakista, kun kaikki muut oli "yhdessä". Mun ahdistelija tietenkin riemastui, kun sai uhrinsa takasin. Äh. Juttelin parin naisen kanssa, mut sitten alko taas se vonkaaminen rasittaa ja lähdin käymään vessassa. Törmäsin (kuten olin toivonutkin) tähän mun "pelastavaan ritariin" ja me jatkettiin juttua pöydässä. Uskomatonta, että meidän huumorikin meni tosi yksiin. Se nauroi mun jutuille ihan oikeasti, eikä vaan kohteliaisuudesta. Meillä oli joku "platoninen pilke" silmäkulmassa... Tuntui, että tunsi toisen hirveen hyvin, vaikka vasta tavattiin. Ja sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin meikäläiselle.
Kutriheluna lopetteli keikkaansa ja me mentiin tanssimaan viimeinen "hidas". Joku romanttinen hömppä se oli, enpä enää muista mikä biisi. Joku valssi kai. Sitten tuli valomerkki ja me jäätiin vielä pöytään istumaan loppuun asti, koska meillä oli vielä juomat kesken, eikä kiire minnekään. Lopulta lähdettiin huoneita kohti. Meillä sattui olemaan molemmilla huoneet samassa hotellissa, eri kerroksissa vaan. Juteltiin vielä matka (se oli varmaan kilometrin mittainen) ja perillä toivotettiin hyvät yöt. Se kiitti mua hyvästä seurasta - oli kuulemma harvinaista saada viettää iltaa jonkun nuoren kanssa ja vieläpä mukavan sellaisen.
Omassa huoneessa piti olla hiirenhiljaa, koska huonekaveri oli lähtenyt vähän aiemmin nukkumaan ja tuntui olevan unessa kun menin. Hieman haikeana aloin nukkumaan... Tuntui hassulta, että oli illan aikana ystävystynyt niin hyvin, mutta ei tiennyt edes toisen nimeä. Ainoa, minkä tiesi, oli se, että ei enää koskaan tavattaisi... Sääli sinänsä, koska se tyyppi oli just sellanen, joka voisi olla mun ja Karrinkin hyvä ystävä ja ystäviä ei koskaan ole liikaa. No, aina ei voi voittaa.
Torstai 30.1.2003
Aamulla huonekaverini poistui pikaisen suihkun jälkeen aamiaiselle ja otti samalla jo kaikki tavaransakin mukaansa. Ehdimme vaihtaa muutaman sanan, mutta kaiken kaikkiaan emme kyllä tutustuneet toisiimme kovinkaan hyvin, koska näimme niin vähän ja pikaisesti toisiamme.
Minäkin otin pikasuihkun ja pakkasin tavarani. Huone sijaitsi niin kaukana pääkeskuksesta, että vein jo aamulla laukut säilytykseen respaan, ettei minun tarvitsisi enää hakea niitä huoneesta asti. Lyhyistä yöunista huolimatta olo oli aika hyvä, mutta orastava krapulanpoikanen näytti jo merkkejä tulostaan... Päätin silti mennä urheasti syömään aamiaista, kun aikaa oli vielä vähän ennen kuin seminaarit jatkuisivat. Jostain syystä aamiainen muodostui lopulta melko nestemäiseksi. Suuntasin tarjotimeni kanssa vapaaseen pöytään ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni olikin naapuripöydässä! Olin kyllä ollut vakaassa uskossa, ettemme näkisi enää, mutta ei siinä sitten niin käynytkään. Hän käväisi ennen lähtöään jututtamassa pikaisesti ja kysyi, olisinko illalla vielä maisemissa. Hän näytti hieman pettyneeltä, kun sanoin lähteväni jo päivällä. Toivotin hänelle hyvää työpäivää ja jäin nakertamaan voileipääni yksin. Mikähän siinä on, että juuri silloin, kun on kaukana kotoa ja paikassa, jonne ei enää palaa, ystävystyy? No, sellaistahan elämä on, pelkkä ohikulkumatka, jonka varrella sattuu kohtaamisia, joista jotkut ovat ohikiitäviä silmänräpäyksiä. Onneksi ei kaikki.
Seminaari alkoi nihkeästi, kun melkein kaikki olivat myöhässä ja tipahtelivat paikalle pikkuhiljaa pahoinvoivan näköisinä - kuka enemmän, kuka vähemmän. Esitelmät olivat aiheiltaan melko samanlaisia ja kun edettiin taukoa kohti päänsärkyni yltyi sen verran, että oli pakko tauolla ostaa kylmää limukkaa ja ottaa särkylääke ("vesi on hyvää ja aspiriini maistuu..."). Luulen kyllä, etten ollut ainoa Buranaan turvautuva sinä aamuna...
Lähdin seminaarista hieman ennen loppua, jotta ehdin aiemmalta yhteydellä kotiin. Matkalla nautin aamiaisen, päivällisen ja illallisen yhdessä paketissa nimeltä "Hesen kerrosateria kokis lightilla ja punaisella majoneesilla". Rasva ja suola maistuvat todella hyvälle krapulassa.
Matkustamista, matkustamista, matkustamista. Ai niin, ostin Kentin uusimman ja kuuntelin sitä matkalla muutaman kerran. Pärlor kolahti ensi kuulemalla. Hel**tin hyvä biisi!
Kotona onnellista tuhinaa Karrin kainalossa...
Perjantai 31.1.2003
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja veimme lämpimän akun autoon. Akun lämmittäminen oli varmaan muuten ihan hyvä idea, mutta kun akku oli pois paikaltaan, lohkolämmitin ei toiminut! Auto olisi saattanut lähteä käyntiin, jos moottori olisi ollut lämmin, koska akku kyllä näytti jotain elonmerkkejä. Meidän oli sitten kuitenkin turvauduttava Katrin ja Tommin apuun ja ne tulivatkin sovitusti kahdeksan aikoihin antamaan virtaa autovanhuksellemme. Karri lähti sitten käynnistysoperaation jälkeen kavereiden kyydissä kouluun ja minä köröttelin korjaamolle. Pikkasen pelotti, että auto sammuisi matkalle, mutta onneksi niin ei käynyt. Jätin auton korjattavaksi ja palasin bussilla kotiin. Auto olisi korjaamolla koko päivän, koska niillä ei ollut antaa meille korjausaikaa vaan sovittiin, että autoa korjattaisiin muiden töiden ohella pitkin päivää. Pääasia, että korjattaisiin.
Kotona päätin vapaapäiväni kunniaksi tehdä jotakin kivaa ja yllätys yllätys se liittyi sekä kameraan että tietokoneeseen. Sain idean jatkaa hyvin alkanutta omakuva-projektia eli otin itsestäni kuvia ja muokkasin niitä rankalla kädellä kuvankäsittelyohjelmilla. Tein noin viisi erilaista kuvaa, joista osa varmaan päätyy säästettäväksi Omakuva-sarjaan. Itserakkautta tai ei, niin minusta on hauskaa tehdä "taidetta" omasta pärstästäni. Se, että onnistuu kuvaamaan persoonansa valokuvalle tehdyn kuvankäsittelyn kautta on aika suuri haaste. Jotta siinä onnistuisi, pitää olla jonkinlainen käsitys omasta persoonastaan...
Oikeastaan päivä meni tosi nopeasti puuhatessa. Karri lähetti ennen kolmea viestin, jossa kertoi koulupäivän loppuneen, joten lähdin kaupungille, jotta voisimme mennä yhdessä hakemaan auton korjaamolta. Juuri kun olimme menossa bussilla kohti korjaamoa, puhelin soi ja autorassari kertoi minulle, että autoon oli vaihdettu uusi akku (kuten oli sovittu), mutta sitten oli ilmennyt, että laturi on rikki. Hän kysyi, että vaihdetaanko laturi. Eipä siinä paljon vaihtoehtoja ollut, pakkohan se on vaihtaa, jos se ei kerran lataa.... Korjaamo oli enää vajaan tunnin auki, mutta ne ehtivät onneksi siinä ajassa vaihtaa uuden laturin ja pääsimme hakemaan auton pois. Hyvinhän tuo tuntui toimivan, mutta sai siitä mukavasti maksaakin. Huolto + akku + laturi yhteensä yli 600 juroa, argh! Sillä hinnalla olisi ostanut linja-autoon kuukausiliput vuodeksi! Auton omistaminen on rentouttavaa ja halpaa puuhaa! No, oma vika, kun olen hankkiutunut töihin paikkaan, jonne ei pääse millään muulla kuin omalla autolla. Argh. Olisi varmaan tosi turhauttavaa laskea, kuinka paljon jää palkkaa käteen kaikkien auton kulujen jälkeen ja verrata sitä summaa rahaan, jota saisi makaamalla työttömänä kotona... Parempi kun ei mieti asioita liikaa. Työ on ihmisen kunnia ja työnteko kannattaa aina ja blaablaablaa.
No tietenkään en malttanut olla laskematta, kuinka paljon autoon on jo uponnut rahaa; eli auton ostohinta + vakuutukset (osakasko) + käyttömaksu + bensat + huollot karkeasti 15000 e, auton arvo tällä hetkellä n. 10000, erotus siis n. 5000 e, jolla on ajettu n. 30000 km eli kilometrikustannus on ollut noin 17 c, VOIKO TÄMÄ PITÄÄ PAIKKAANSA?! Järkyttävän paljon! Esim. työmatkani hinnaksi tulisi noin 20 euroa päivässä!?! Aivan järkyttävää. Laskelmassa on PAKKO olla joku virhe, hmmm... Ai niin, saahan tohon kyllä pientä avustusta verovähennysten muodossa, mutta silti... On tää auton omistaminen vaan järkyttävän kallista lystiä!
Korjaamolta lähdimme kohti kauppaa. Kun palasimme autolle niin kuskin oven lukko olikin sitten päättänyt jäätyä. Siinä vaiheessa teki kyllä jo mieli ajaa koko paska mereen ja siirtyä taas käyttämään joukkoliikennettä, mutta muutaman ruman sanan jälkeen olo helpottui...
Ilta meni kotona ihan rauhallisesti syödessä ja saunoessa. Nukkumatti tuli aikaisin.
Lauantai 1.2.2003
Aamulla kuskin ovi oli taas jäässä (lukkosulan ahkerasta käytöstä huolimatta). Ei auttanut kuin kömpiä toista kautta ratin taakse... Ajoimme pikku lenkin, jonka aikana lämmityslaite puhalsi täysillä oveen ja sai sen sulamaan niin, että lukko taas toimi. Se oli helpotus, koska hetken aikaa ehdin jo pelätä, että lukko olisi rikki ja joutuisimme (taas kerran) viemään auton korjattavaksi.
Kävimme kaupungilla ja haimme lisää aterimia. Karri sai jonkin luonteelleen ei-niin-tyypillisen herätyksen ja osti yhden ambient-levyn ihan vaan ex tempore, olematta edes varma siitä, että bändi oli juuri se, minkä Karri luuli sen olevan (myöhemmin levy kyllä osoittautui "oikeaksi"). Ruokakaupasta haimme vain jotain pientä huomiseksi, koska olimme menossa myöhemmin ulos syömään.
Kaupungilta palasimme kotiin ja keitimme kahvit. Eipä me kauaa ehditty kotona olla, kun piti jo lähteä takaisin kaupungille. Menimme thaimaalaiseen ravintolaan odottamaan Piiaa ja Tommia.
Minä tilasin currykanaa, joka oli tulisuudeltaan kahden tähden luokkaa. Se oli oikein hyvää, mutta kastike oli sen verran tulinen, että koitin hieman välttää sen liiallista ahnehtimista. Siitäkin huolimatta ruokailun päätteeksi koko suu ja huulet olivat tulessa... Onneksi jälkkäriksi sai jäätelöä ja paistettua banaania (nami!). Ruoka sinänsä ei ollut varmaan kaikkein järkevin valinta henkilölle, joka on todettu allergiseksi sekä currylle että banaanille, mutta mitäs pienistä... Enpä minä muutenkaan koskaan jaksa rajoittaa elämääni allergioiden suhteen. Ehkä en silti muuttaisi kissan kanssa asumaan tai söisi kiloa pähkinöitä, mutta... Pääsääntöisesti yritän unohtaa sen seikan, että olen allergikko...
Syönnin jälkeen jatkoimme iltaa kahvilassa pelaten korttia. Tänään oli Tommin päivä, sillä hän voitti melkein kaikki pelit. Ei taidolla, vaan tuurilla... No okei, myönnetään, että ehkä sitä pitää ostakin hiukan jotakin, jotta voi voittaa niin usein...
Kotiin lähdimme ennen kuin busseissa alettiin periä korotettuja yötaksoja...
Sunnuntai 2.2.2003
Karri lähti töihin tekemään kouluhommia ja minä jatkoin tietokoneen kanssa siitä mihin perjantaina jäin. Tai oikeastaan pääpaino kuvien käsittelystä siirtyi kuvien arkistointiin. Nörtteilyä silti. Sain arkistoitua aika monen päivän kuvat, mutta virta loppui kesken Tsekin kuvien. Äh. Niitä on ensinnäkin tsiljoona ja toiseksi, jotta matkakuvien arkistointi olisi riittävää,pitää kirjoittaa joka kuvasta pitkät sepustukset ja se jos mikä hyydyttää. Unohtamatta sitä salapoliisityötä, jota tarvitaan, jotta kuvauspaikat ja -kohteet tulee kirjattua oikein. No, puolet on sentään puolet.
Illalla tein kana-riisi-pataa uunissa piiiitkästä aikaa. Se oli sairaan hyvää ruokaa silloin, kun Felixin valikoimissa oli vielä Mexican Salsa, mutta nyt se on enää tosi hyvää, kun salsan joutuu korvaamaan milloin milläkin. Kaikkea olen kokeillut, mutta mikään ei vaan kertakaikkiaan anna yhtä hyvää lopputulosta kuin se edesmennyt salsa. Nyyh. Viettäkäämme hiljainen hetki sen ainoan oikean salsan muistoksi.
Karrikin kotiutui sovitusti valmiiseen ruokapöytään. Söimme ja arkistoimme yhden päivän Prahaa yhdessä. Sitten minä hyydyin hommaan taas ja pakenin telkan ääreen. Karrikin malttoi tulla hetken päästä perässä. Katsottiin Yllytyshullut ja Selviytyjät. Se siitä viikonlopusta. Huomenna töihin. Bläääääh!