Taakse Eteen

Pala helmikuuta

Maanantai Tiistai Keskiviikko Torstai Perjantai Lauantai Sunnuntai

Maanantai 3.2.2003

Töissä oli yhtä säpinää. Viikon tauko oli kyllä sopivasti nollannut muistin ja aamupäivä menikin sitten selvittäessä, että mitä kaikkea sitä viikko sitten olikaan tullut tehtyä ja mitä vielä pitäisi tehdä.

Tänään(kin) jumppa jäi väliin, koska Katri oli puolestaan reissussa ja vetäjänä oli juuri se rasittava ohjaaja, jonka jumppaa ei kestä ilman henkistä tukea kohtalotoverilta... Nyt alkaa jo vähitellen huolestuttaa laihdutuksen kannalta, kun vieläkään en ole saanut itseäni niskasta kiinni, että olisin jatkanut ruokien punnitsemista ja syömisten tarkkailua... Jotenkin ei vaan ole iskenyt, vaikka hyvin onkin tiedossa, että pudotetut 7 kiloa tulevat kuin varkain takaisin, jos sama mässylinja jatkuu. Tällä hetkellä on vaan helpompi uskotella itselleen, että kohta taas palataan ruotuun. Milloin kohta? Näillä näkymin ei koskaan. Blääh! Miten sitä voikin olla niin laiska ja idiootti, että antaa kaiken saavutetun mennä hukkaan?

Ilta meni tietokoneella värkätessä ja telkkaa katsoessa. Näyttää pahasti siltä, että me ollaan jääty koukkuun Maria Kallioon. Karri oli töissä illalla, mutta tuli kotiin sopivasti katsomaan, mitä Merivaara Oy:n saarella tällä kertaa tapahtuu. Sen jälkeen olisi tullut Hohto, mutta me ei jaksettu katsoa varttia kauempaa, vaan alettiin nukkumaan. Mä oon lukenut sen kirjan ainakin 2 kertaa, mutta ilmeisesti en ole elokuvaa nähnyt, kun se ei näyttänyt yhtään tutulta. Täytyy vuokrata se joskus. Tai ostaa dvd:nä, jos se tulee halvalla vastaan. Vaikutti nimittäin ihan hyvältä elokuvalta.

Tiistai 4.2.2003

Kun pääsin kotiin, niin yllätys oli melkoinen, kun eteisessä tuoksui ruoka! Karri oli tehnyt spagettikastiketta! Kylläpäs oli hienoa istahtaa nälkäisenä valmiiseen pöytään. On mulla ihana mies!

Ilta meni pelatessa korttia. Meitä oli yksi ylimääräinen paikalla, joten minä intouduin omalla lepovuorollani pelaamaan uhkapeliä. Voitin n. 5 euroa ja sain masiinasta saksalaiset 20 c ja 1 euron kolikot (heti loi kansainvälistä tunnelmaa siihen laitakaupungin keskikaljakuppilaan...). Pelit meni tosi hyvin mun osalta. Yhden puolustuksen mä hoidin ylihyvin (saatiin 2 pietiä tehtyä) ja sen lisäksi onnistuin kahdessa pelinviennissä oikein loistavasti. Hyvä minä!

Kotimatkalla heitettiin Anssi kotiin. Kotona mentiin saunaan ja katsottiin sen jälkeen svenskadokkari jalkapallojunnuista, jotka oli lopettaneet harrastuksen liiallisten odotusten ja vaihtopenkillä istuttamisen takia. Sitten alettiin koisimaan...

Keskiviikko 5.2.2003 Ruuneperinlippu salossa

Tänään mietin, että voiko mun elämä tosiaan olla yhtä tylsä kuin tämä päiväkirja. Ensin tulin siihen tulokseen, että kyllä voi olla ja onkin, mutta pidempään pohdittuani muistin, että loppujen lopuksi mun elämässä on paljon asioita, jotka eivät koskaan päädy tänne... Toisaalta täällä on myös paljon asioita, jotka olisi ehkä kannattanut jättää kirjoittamatta. Sitäkin voi tietenkin pohtia, että onko päiväkirja enää aito, jos sinne kirjoitettuja juttuja muutetaan myöhemmin? Mielestäni ei, mutta siihenkin olen sortunut (tosin hyvin vähän). Päiväkirjan pitää kertoa ihmisestä juuri sellaisena kuin se juuri sillä hetkellä on ja lukijalle pitää osata jättää vastuu siitä, että hän ymmärtää tämän seikan. Ihmiset muuttuu ja se, mitä ihminen on ajatellut vaikkapa puoli vuotta aikaisemmin ei välttämättä ole se, mitä sama ihminen ajattelee nyt. Ei, vaikka se olisi kirjoitettu muistiin. Minä yritän kirjoittaa elämästäni, tapahtumista ja ajatuksistakin jollain tasolla avoimesti, jotta itse voisin huomata muutoksen itsessäni myöhemmin lukiessani vanhoja kirjoituksiani. Siksi tämä päiväkirja eroaa ehkä hieman muista nettipäiväkirjoista, koska tämä kuitenkin on 90-prosenttisesti minua itseäni varten kirjoitettu, eikä siksi, että sillä olisi jokin viihteellinen arvo muille lukijoille. On toki muitakin nettipäiväkirjoja, jotka ovat samantyyppisiä. Ja minusta ne ovat juuri niitä parhaita.

Sen lisäksi (ja ehkäpä juuri sen vuoksi) että pohdin elämääni ja sen sisältöä/sisällöttömyyttä, mietin, missä haluaisin olla juuri nyt, jos saisin valita. Aika yllättäen pintaan nousikin kaipuu tunturiin, eikä esim. tyynenmeren saaren autiolle hiekkarannalle palmun juureen. Ulkona paistaa aurinko niin kauniisti, että siitä tulee mieleen parin pääsiäisen takainen kelkkaretki Norjan rajalle. Silloinkin aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja nuotio lämmitti mukavasti. Jos nyt olisin siellä, nauttisin kupposen nokipannulla keitettyä kahvia ja kiipeäisin sen jälkeen tunturin huipulle nauttimaan huikeista maisemista... Kunpa vain...

Illalla kävimme Karrin kanssa keittiöpuodissa hakemassa tusinan kahvilusikoita, kun meille ilmoitettiin, että niitä oli nyt tullut. Samalla käytiin kirjaston poistomyynnissä, josta Karri bongasi itselleen ison sotakirjan ja jonkin retoriikkaa käsittelevän teoksen. Paikka oli niin täynnä ihmisiä, että mua ahdisti se tungos, ja kun en sortunut kyynärpäätaktiikkaan, kaikki mielenkiintoisimmat hyllyt jäi kiertämättä, enkä sitten löytänyt yhtään mitään ostettavaa. Ehkä se oli hyväkin, kun ottaa huomioon meidän ylikuormitetun kirjahyllyn.

Illalliseksi tehtiin possupihvit aurajuustokuorrutuksella ja lohkoperunoita. Oli namia! Sen jälkeen katsottiin eilen tullut Six feet under videolta (oli ihan hyvä, harmi, että menee päällekkäin saunavuoron kanssa). Siinä oli tosi hauskoja mainospätkiä, mutta heti tuli mieleen, että jos niitä ympätään joka jaksoon yhtä paljon, niin ei varmasti mene kauaa, kun ideat loppuu ja ne ei enää jaksa naurattaa... Tai sitten ei?

Ei jaksettu katsoa CSI:tä loppuun asti. Nukutti.

Torstai 6.2.2003

Eilen uutisissa näytettiin mtv3:n vaalikoneen tuloksia ja heti alkoi kaduttaa se, että menin alkuviikosta tekemään kyseisen "testin". On melko arvelluttavaa kertoa, mitä ihmiset ovat pitäneet tärkeimpinä asioina ja kysymyksinä, kun kaikki ehdokkaat eivät ole vielä kirjanneet tietojaan koneelle ja nekin,jotka ovat, voivat vaihtaa kantaansa halutessaan. Jos osaisin, tekisin sellaisen ohjelman, joka itse rekisteröityy vaalikoneen käyttäjäksi ja sen jälkeen antaa koneelle aivan hassuja vastauksia. Ja tekee sen tuhansia kertoja. Olisihan mukavaa katsoa uutisista, että kansalaisten mielestä seksipalvelujen ostoa ei missään nimessä saa kriminalisoida tai muuta vastaavaa...

Ilta meni telkan ääressä. Kotikadussa Maurilla oli vähän villimpi ilta ja herätys aamulla oli aika karu (Pertti löysi krapulaisen Maurin taloyhtiön kuntosalista). Mulle tuli heti mieleen vähän vastaava tapaus meidän taloyhtiöstä, viime viikolta. Itse olin silloin työmatkalla, mutta Karri kertoi, että oli eräänä aamuna ihmetellyt, että onko Morrisonilla hengitysvaikeuksia, kun sen suunnalta oli kuulunut omituista korinaa. Se oli mennyt katsomaan ja todennut, että ääni tuleekin ulko-oven takaa. Joku kuorsasi rappukäytävässä meidän oven takana! Karri oli kiireellä valmistautunut lähtemään töihin, jotta ehtisi samalla herättää tän kuorsaajan kumauttamalla sitä ovella päähän, mutta oli myöhästynyt puoli minsaa, koska se tyyppi (joka oli btw meiän seinänaapuri, yksi niistä harvoista naapureista, joka ei tähän mennessä ollut ehtinyt vielä repäistä mitenkään) oli ehtinyt nousta ja teki juuri rynnäkköä kotiinsa. Juu, sillä oli kyllä kotiavaimet taskussaan koko ajan... Ei vaan ollut yöllä muistanut käyttää niitä. Hohhoijaa. Kaiken lisäksi se oli kiireessä jättänyt silmälasinsa, piponsa ja hanskansa rappukäytävän lattialle, josta joku oli ne myöhemmin nostanut lämpöpatterin päälle, missä ne lojuvat yhä (lukuunottamatta silmälaseja). Että tällaista meidän talossa.

Sen lisäksi, että naapurit ovat laajentaneet makuuhuoneitansa rappukäytävän puolelle, he ovat myös alkaneet (taas kerran) kirjeenvaihtoon keskenään. Syynä on tällä kertaa se, että yhden naapurin ovesta on varastettu kranssi. Tästä suivaantuneena tämä naapuri kirjoitti rappukäytävän seinälle lapun, jossa pyysi erästä toista naapuriamme palauttamaan sen (tapaus oli kuulemma nähty). Kun sen jälkeen ei tapahtunut mitään, ilmestyi seinälle kranssin säilytyslaatikko ja lappu, jossa kehoitettiin tätä varasta ottamaan myös laatikon, jossa voisi uutta kranssiaan säilyttää.
Mitähän seuraavaksi?

Perjantai 7.2.2003

Liukenin liukuman turvin töistä jo kahdelta ja hain Karrin mukaan valokuvausrundille. Tuntui ihanalta, kun pääsi töistä valoisaan aikaan ja sääkin oli mahtavan aurinkoinen. Menimme kuvaamaan jokea ja vanhaa tehdasaluetta. Taivaalle kerääntyi kuitenkin pilviä, joiden taakse aurinko katosi laskiessaan, joten hienoja auringonlaskukuvia ei tällä kertaa saatu. Sitten nälkä yllätti ja piti lähteä kotiin. Mun teki mieli pizzaa, eikä Karria ollut vaikea saada suostumaan siihen, että haettaisiin pizzat ja mentäisiin kotiin syömään. Jos sitä työmatkalla syötyä pizzamaista lättyä (jossa suolapitoisuus oli varmaan 7 %) ei lasketa, niin siitä on himskatin kauan aikaa, kun viimeksi olen syönyt pizzaa. Makuelämys oli melko taivaallinen!

Ilta meni otettuja kuvia tutkiessa ja muokatessa ja telkkaa katsoessa. Tänään tuli eka osa Lapinlahden lintujen Seitsemästä kuolemansynnistä. Se oli aika hauska nähdä piiiiitkästä aikaa. Pitää hommata se(kin) sarja dvd:nä, jos se joskus on mahdollista. Tietenkin piti perjantaiseen tapaan katsoa myös Heikoin lenkki. Siinä oli hassu tyyppi, joka kertoi tulleensa kisaan siksi, että näkee ihanan Kirsin livenä. Kirsi laittoi sen räppäämään (koska se oli jonkun rap-bändin jäsen) ja sillä meni vähän pasmat sekaisin. Sitä alkoi itseäänkin naurattaa, kun meni niin puihin.

Loppuillasta saunottiin ja mentiin me kai nukkumaankin.

Lauantai 8.2.2003

Söimme melko pikaisesti ja lähdimme hakemaan Katria ja Tomia. Sää oli ainakin lupaava - vettä satoi aika reippaasti. Kiersimme mahdollisia paikkoja, mutta mihinkään ei ollut aurattu teitä talviaikaan. Lopulta keksimme mennä talviurheilukeskukseen ja siellä olikin pihalla kaksi isoa katosta ja kuivia polttopuitakin. Miljöö ei ollut mikään maailman paras, kun valonheittimet valaisivat pihaa, mutta kun vaihtoehtojakaan ei ollut, paikka kelpasi meille oikein hyvin. Istuskeltiin muutama tunti siellä vesisateessa ja keiteltiin lämmintä vettä. Pojat tekivät rommitoteja ja me tytöt lipitettiin teetä (+ Katri kaljaa). Oli mukavaa istua tulilla pitkästä aikaa, mutta lopulta alkoi tulla kylmä, joten lähdimme sisätiloihin Katrin ja Tomin luokse. Auto oli parissa tunnissa onnistunut saamaan sentin paksuisen jääkuorrutuksen ja oli aika veemäistä skrapata ikkunoita. Onneksi oli niin lauha ilma, että lämmityslaite piti ikkunat auki ajon aikana. Muuten oli kyllä melko kaamea ajokeli, kun tie oli niin jäinen ja liukas, että auto meinasi suoralla tielläkin lähteä käsistä.

Koko yön pelasimme. Ensin koiraa, sitten blackjackiä (Katri oli pankki ja panoksena oli Rollo-toffeita) ja lopuksi tuntitolkulla sököä. Tomi ryöväsi säästöpossun sisällön ja jokainen sai aluksi 2,5 e pikkuhiluina. Katrilla meni tosi putkeen ja se voitti varmaan yli puolet jaoista. Tomilla meni huonosti ja aina, kun sen rahat alkoi loppumaan, se otti possusta lisää. Lopuksi pelissä oli varmaan tuplamäärä rahaa, jonka Katri sitten haali itselleen. Kolmen aikoihin yritin saada Karrin lähtemään, mutta humalatilasta johtuen lähteminen oli aika hitaanpuoleista (pojat joivat yhteensä yli litran rommia ja tästä oli puoli litraa 50 %:sta Strohia...). Loppujen lopuksi mun piti pukea Karrin kengät ja takki... Alkoholi on hassu aine, kun se muuttaa isonkin miehen pikkulapseksi.

Kotimatkalla Karri puheli hassuja. Se yritti keksiä jotakin korkealentoista sanottavaa, koska sen mielestä tilanne vaati sitä puhumaan korkealentoisia juttuja (koska minä olin selvinpäin). Ei se keksinyt mitään. Korkealentoisin lausunto oli:"Minä olen niin kamalan humalassa, voi että minä olen humalassa... Miksi minä olen näin humalassa?"

Kotona rappukäytävässä oli karu näky; verilammikko ja hajonnut jallupullo. Meidän rakkaat naapurit olivat (taas kerran) viettäneet mukavaa koti-iltaa. Koitimme arvuutella, kuka naapureistamme tällä kertaa olisi saattanut riehaantua, mutta vaihtoehtoja oli liikaa. Aloimme nukkumaan.

Sunnuntai 9.2.2003

Tämä oli sellainen tapahtuma, josta kuullessaan ei voi sanoa muuta kuin:"Vai niin". Se, että näin tapahtui, ei yllättänyt lainkaan. Vähän niin kuin pari vuotta sitten, kun kaveriporukkamme oli koolla ja joku kertoi erään kaikille enemmän tai vähemmän tutun kaverin kuolleen hypättyään laiturilta pää edellä puoli metriä syvään rantaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen joku totesi kyynisesti:"Nytkö vasta?". (Tyyppi oli muuttanut pari vuotta aiemmin pois ja osa oli jo varmaan luullut sen kuolleenkin, koska sillä vain oli aivan järjettömiä tempauksia. Kuten ampua ilotulitusraketteja auton sisällä.)

Kävelimme kolmisen tuntia ympäri kaupunkia ja otimme matkan varrelta valokuvia. Puhuimme tapahtuneesta. Mietimme, minkälainen aamu miehellä mahtoi olla tänään. Miltä tuntuu herätä krapulassa ja tajuta, mitä edellisenä yönä on tapahtunut? Vaikka pariskunnan viimeisin vuosi onkin ollut melko suoraviivainen tapahtumaketju, jonka luonnollinen jatke jomman kumman kuolema vain on, niin silti se tuntuu sivullisestakin niin käsinkosketeltavan lopulliselta. Vielä eilen yhteisessä kodissa ryypättiin tajuamatta lainkaan mihin se kaikki tulisi päättymään.

Eikö sitä itse näe? Sitä, että laiva, jossa matkustaa, on uppoamassa kovaa vauhtia.

Vaikka pariskunta on terrorisoinut koko taloyhtiötä viimeisen vuoden ja aiheuttanut sekä häiriötä että mielipahaa henkilökohtaisella tasolla (ei niinkään meille, mutta muille asukkaille), niin silti tällaisen tapahtuessa jostain sisimmästäni nousee esiin pieni empaattisuuden pilkahdus. Kaikesta huolimatta minä tunnen hivenen sääliäkin miestä kohtaan. Ja varsinkin surua. Surua siitä, että selvinä aikoinaan mukava pariskunta onnistui viinan avulla sotkemaan koko elämänsä. Vielä vuosi sitten heillä oli melko normaali elämä ja ystäviä naapurustossa. Nyt mies on totaalisen yksin. Avovaimo kuolleena, eikä ketään lohduttamassa. Ja naapuritkin vain loikkivat jallupullon sirpaleiden yli turtuneina katsomaan samaa filmiä uudestaan ja uudestaan...

Toisaalta olen niin kylmä ja tunteeton, että ajattelen vain itseäni. Olen hyvilläni, että tämä varmasti rauhoittaa omalta osaltaan taloyhtiötä (onpahan yksi häirikkö vähemmän). On myös olemassa pienenpieni mahdollisuus, että mies hakee apua tilanteeseensa ja saa elämänsä taas raiteilleen. Ja että muutkin naapurit havahtuvat ja miettivät, että tämä olisi voinut yhtä hyvin tapahtua heille. Ja että minun ei enää tarvitsisi aamulla varhain töihin lähtiessäni pelätä, mitä rappukäytävästä löytyy. Tai kuunnella oven läpi, kun naapurit tappelevat humalassa. Ja kokea uudelleen lapsuuden pelkojani.

Sen lisäksi olen hyvilläni siitä, että en ollut kotona, kun se tapahtui. Meidän talossa on seinät paperista ja itseäni ihmetyttää ja kummastuttaa se seikka, että talossa oli aika monta asukasta kotona, mutta yksikään ei kuullut, kun jallupullo iskeytyi lattiaan ja tämä nainen kaatui ja kuoli aivoverenvuodon seurauksena. Sen lisäksi, että kukaan ei kuullut mitään, kukaan ei myöskään liikkunut mihinkään pariin tuntiin. Lauantai-iltana!? Outoa.
Minä olen helvetin hyvilläni siitä, että jos tapaus on muutakin kuin pelkkä onnettomuus, minun ei tarvitse sitä todistaa ja jos aletaan tutkia, liittyykö tapaukseen heittellejättöä tai muuta vastaavaa, minua ei voida siitä syyttää. Enkä minä voi syyttää siitä itseäni. Jos minä olisin ollut kotona ja kuullut ääniä, en takuulla olisi rynnännyt katsomaan (olisin lähettänyt Karrin asialle, hih!). Ehkä en olisi jaksanut edes miettiä, mitä siellä tapahtuu? Minä olen turtunut kuulemaan ja näkemään sitä samaa paskaa. Jos olisin sattunut liikkumaan rappukäytävässä, olisin saattanut vain hyppiä tyypin yli (jos ulkoisia merkkejä ei olisi ollut näkyvillä). Minä vihaan juoppoja. Minä en välitä. Minä olen siis paatunut paskiainen ja paha ihminen?

Niin kai sitten.

Illan makasin puolinukuksissa telkkarin vieressä. Rumin kruunattiin missiksi ja kaunein jäi ilman kruunua. Ja se nainen, jonka harjoittama jumalan sanan alituinen julistaminen ärsytti minua suunnattomasti, on nyt miljoona dollaria rikkaampi Survivor.

Taakse Eteen