Taakse Eteen
Olet päätynyt päiväkirjani sivuille! Tänne kirjoitetut asiat ovat vain palasia minun arjestani, sisältäen minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, saatatpa hyvinkin olla aivan väärässä paikassa...
19.-25.7.2004
Torstai | Perjantai | Lauantai | SunnuntaiTorstai 22.7.2004
BÖÖÖ!Minä täällä taas!
Kuivui homma kasaan lokakuussa, ei mahda mitään. Mutta: Look, who's back. Olisitko uskonut?
En minäkään.
(Niin, kuinka säälittävää. Tarinoin aivan kuin siellä olisi joku, joka tätä lukee. Hah!)
No, koska siellä kuitenkin on joku, joka palaa halusta tietää, mitä-missä-milloin, niin enhän voi olla kertomatta.
Se Suuri Muutto toteutui pari kuukautta sitten. Pakkasimme pienen maallisen omaisuutemme ja muutimme kauas, kauas pois. 600 kilometrin matka karisti kuormastamme tonneittain onnea, onnettomuutta, iloa, ystävyyttä, arkea, haikeutta, muistoja... Nyt elämä soljuu eteenpäin pikkukaupungin idyllissä, suuressa yksinäisyydessä, mutta kuitenkin ylettömässä ystävällisyydessä, joka täällä kukkii. Häkeltyneenä hymyilen kaikille ihanille ihmisille, jotka jorisevat kuin vanhoille tutuille, vaikka näemme vasta ensi kertaa. Ja koko ajan sisällä kuplii kahdeksan vuoden aikana opittu kyynisyys kaikkia ihmisiä kohtaan. Miten paljon voikaan kulttuuri vaihdella pienessä Suomenmaassa. Miten paljon paheksuntaa ja tuomitsevuutta mahtuu Pohojanmaalle. Voi voi, teitä ihmiset. Koittakaa kestää siellä keskenänne.
Mikä on ollut vaikeinta? Se, että 600 kilometriä on pirun pitkä matka ja se on se perkeleen matka, joka erottaa meidät ystävistämme. Mutta ihanaa on, että juhannuksena näimme Katrin ja Tomin, kun vuokrasimme mökin puolesta välistä. Ja kerran ne tulivat Tampereelle ja kävimme yhdessä Särkänniemessä. Ja Kata ja Juha kävivät täällä lomallaan ja niiden kanssa käytiin Turun keskiaikaisilla markkinoilla ja katsomassa Paraisilla kuinka rikkaat veneilevät. Ja ehkä, ehkä saan lomaa syksyllä sen verran, että voimme käydä pohjoisessa tapaamassa kaikkia rakkaita ja kaivattuja ystäviä. Ehkä.
Niin. Sain töitä täältä. Sama firma, eri konttori. Vanha pomo kyllä murahti viikkoa ennen lähtöäni, että "tuolla asenteella työurasi tässä yrityksessä tulee olemaan hyvin lyhyt", kun satuin sanomaan mielipiteitäni ääneen, eikä se onneton tiennyt, että olin hakenut ja saanut töitä saman firman eri konttorissa. Arvatkaa, nauroinko räkäisesti, tosin vain itsekseni ja huomaamattomasti sisäänpäin. Siihen hetkeen tiivistyi koko aikani siellä helvetissä.
Ja viimeisessä kokouksessa, jossa olin paikalla ja tarjosin kahvit, ukko ei tehnyt elettäkään, vaikka Eeva piti mulle puheen ja antoi lahjankin, vaan söi kyllä mun tarjoamaa pullaa, mutta livahti ovesta ulos sanomatta sanaakaan. Ah, mikä ihanan harmoninen viha-viha-suhde meillä vallitsikaan. Ei vais, en mä sitä osannut edes vihata, mutta säälin vain niitä, jotka siinä venäläis-armeija-natsimaisessa hallinnossa joutuvat elämään...
Mutta nyt lähden nukkumaan, jotta jaksan huomenna mennä töihin. Ai uusi työpaikkako? Tosi ihania ihmisiä, rento meininki ja mukava fiilis. Täällä voisi viihtyäkin. Kauemminkin. Kun vain löytäisi ystäviä. Hoi, missä te olette, ystävysihmiset?
Perjantai 23.7.2004
Työpäivä meni suht nopsaan ja kun vapaus koitti, meni hetki miettiessä, mitähän tekisi. Karri on kotipuolessa lomalla vielä moooonta päivää ja minä koitan säilyä hengissä yksin. Tällä viikolla -pakko myöntää- olen lievittänyt yksinolemisen tuskaa tyhjentämällä viinipönttöä, jonka hain Alkosta tiistaina. Mutta hei, vielä on ainaski 2 litraa jäljellä! Jee. Jehee. Totta tosiaan.
Päätin lähteä sieneen. Oikeastaan Karri vihjasi vähän siihen suuntaan ennen lähtöään; "Sitten, jos satut löytämään kanttarelleja, niin tee niille näin...". Hienovaraisesti vihjattu, eikö? Viime sunnuntaina löysimme muutamia nuppineulanpäätä isompia kantskuja ja niistä tuli noin puolen desin kastike. Oli hyvää, juu, mutta että yksin sieneen? Ei muuta kuin kori peräkonttiin ja menoksi, rohkeasti vaan. Kolusin samat paikat kuin sunnuntaina, mutta joku peeveli oli ehtinyt ensin. Ei sienen sientä. Ja sitten alkoi sataa. Ja kun sade loppui, kävelin hämähäkinseittiin, sellaiseen, joka oli salakavalasti kudottu kahden puun väliin odottamaan viatonta sienestäjää... Ja sitten kävelinkin jo hieman reippaammin, huitoen maasta poimimalla oksallani kaikki väijyvät hämähäkit syrjään, mutta silti, silti tämän tästä tunsin käsivarsiani kutittavan iljettävän seitin ja jos oikein tarkkaan tunnustelin, tunsin suuren ilkeän hämähäkin juoksevan pitkin selkääni, juuri siellä "sokeassa pisteessä", jonne ei ylety mitenkään reväyttämättä käsilihaksiaan. Hui. Ja sitten luovutin ja palasin autolle ja kaupunkiin. Ei ole luotu minua yksin sienimetsään, ei.
"Metässä, istun metässä, enkä lähde pois, ennen kuin tulevat hakemaan
... Mäjellä, huuan mäjellä, että joku tulis hakemaan metästä pois..."
-Aknestik-
Sitten, kun pääsin kupunkiin, huudatin stereoita ja kiersin torin kaksi kertaa. Minä ja muut teinit. Kuinka säälittävä voikaan yksin jätetty kolmekymppinen akka olla? Niinpä. Ja vielä meidän perheautolla, jonka stereot särkee heti kun vääntää nuppia kaakkoon.
Mutta oli kivaa! Ja tunsin itseni ainakin 10 vuotta nuoremmaksi.
Ja sitten illalla Karri soitti ja vaihdoimme kuulumiset. Sen isän auto oli levinnyt jonnekin joen rantaan ja hinattu sieltä ystävällisten ihmisten avustuksella sivistykseen ja siellä ne nyt istuivat Matkahuollon nurkalla jo ties kuinka monetta tuntia ja odottivat jotain mystistä moottorin varaosaa saapuvaksi kello kymmenen jotain. Eikä kukaan edes ollut varma, että oliko se edes oikea osa, vai oliko vika jossain muualla. No, toivottavasti pääsevät vielä joskus kotiin.
Niin, joo. Meidän asunnosta oli tehty tarjous! Tosin todella, todella optimistinen, surkean pieni summa olisi tarjolla. Mutta hei, se on ensimmäinen tarjous! Kyllä se vielä kaupaksi menee...? Se meidän pieni idyllinen koti, jossa kävimme nukkumaan onnellisina viiden vuoden ajan. Nyyh. Malja sille!
Lauantai 24.7.2004