Se yö oli ihaninta mitä Watari oli ikinä kokenut.
Jopa aamu sujui rauhallisesti. Watari oli odottanut Tatsumin vähintäänkin kiljuvan kuin koloratuurisopraano heidän herätessään aamulla toistensa syleilystä ja alkavan etsiä äkkiä housujaan ennen kuin Tsuzuki ja Bon tulisivat töihin. Mutta ei. He olivat herättyään vain tuijottaneet toisiaan silmiin ja hyväilleet toistensa kasvoja muutaman sekunnin ennen kuin olivat nousseet ylös.
Eikä siitä sen enempää. Tsuzuki ja Bon eivät aavistaneet mitään ja jos aavistivatkin niin eivät ainakaan näyttäneet sitä. Se sopi hänelle itselleen ja varsinkin Tatsumille, vaaleahiuksinen tiedemies arveli. Olisi parempi ettei kukaan tietäisi. Watari kyllä tiesi että ainakin Tsuzuki ja Bon tiesivät ennestään hänen tunteistaan Tatsumia kohtaan, mutta se yö saisi jäädä heidän kahden omaksi tiedokseen.
Jonkin ajan kuluttua Watari alkoi kuitenkin uudelleen pelätä yhä enemmän ja enemmän myrkytyksen mahdollisuutta. Häneen alkoi iskeä jatkuva, joskus suorastaan lamaannuttava väsymys joka ei kaikonnut vaikka hän meni kuinka aikaisin nukkumaan. Sitä seurasi pian lähes jokapäiväinen aamupahoinvointi, joka sai hänet toisinaan jopa oksentamaan. Näin jatkui monta viikkoa. Wataria alkoi lopulta pelottaa terveydentilansa ja hän alkoi olla yhä vakuttuneempi siitä että vaaleanpunaisella juomalla olevan jotain tekemistä sen kanssa.
Eräänä päivänä töissä ollessaan häntä alkoi yhtäkkiä huimata sen verran, että hänen piti istua alas tasaamaan nopea hengityksensä.
Mikä ihme minua oikein vaivaa? Jäseniä särkee väsymyksestä, joka aamu on kauhea olo, jatkuva nälkä... Olenko minä sairas? Eiväthän shinigamit voi tulla sairaaksi! Mitä tämä sitten on?
Wataria alkoi itkettää hänen miettiessään kysymyksiä, jotka olivat pyörineet hänen päässään jo kauan. Hän ei silti uskaltanut mennä lääkärille tai sanoa siitä muille. He olivat kyllä huomanneet Watarin huonon kunnon ja esittäneet että hän olisi ottanut vähän lomaa töistä ja levännyt mutta Watari tiesi jo melko varmasti sen olevan hyödytöntä. Niinpä hän jäi töihin muiden protesteista huolimatta. Hän huomasi Tatsuminkin sinkauttelevan huolestuneita katseita hänen suuntaansa mutta vakuutti kaikille pärjäävänsä kyllä.
Lopulta hän alkoi kuitenkin epäillä sitä. Hänen luonnoton, jatkuva pahoinvointinsa ei voinut olla sattumaa. Sen takana oli oltava jotain.
Watari lähti vaeltelemaan kirjastoon saadakseen ajatella hetken rauhassa. Hän kulki valtavien kirjahyllyjen välissä, katsellen hajamielisesti niiden kaikkia tuhansia kirjoja, kaikista mahdollisista eri aiheista kirjoitettuja, ja eksyi melkein huomaamattaan lääketieteen puolelle.
Lopulta hänen silmänsä osuivat erään keskikokoisen ruskean kirjan nimen kohdalle. Watari henkäisi hiljaa, tempaisi kirjan käteensä ja luki sitä muutaman minuutin. Hänen ilmeensä muuttui lukemisen myötä aina vain kauhistuneemmaksi.
Lopulta hän sulki kirjan hiljaa ja laittoi sen varovaisesti paikalleen. Sen jälkeen hän lähti välittömästi kirjastosta ulos ja suuntasi tiensä apteekkiin, yrittäen vakuuttaa itselleen pelkonsa olevan täysin naurettava.
----------
Seuraavana aamuna hän otti aamutoimitusten - vessassakäynti, aamiaisen syönti ja hiusten kampaus - jälkeen mukaansa töihin pienen paketin jonka oli edellisenä päivänä ostanut apteekista. Ilme hänen kasvoillaan oli pelokas ja hänen kätensä tärisivät huomaamattomasti. Parin tunnin päästä hän saisi tietää.
Töihin tullessaan Tsuzuki tervehti häntä genkisti kakkulautanen toisessa kädessään. "Huomenta, Watari-saaaaan! Otatko kakkua?"
"Ei kiitos vielä, otan myöhemmin", Watari vastasi hymyillen ja lähti kävelemään laboratorioansa kohti. Jos siitä on silloin enää mitään jäljellä... hän mietti hymy suupielissään ja kuunteli, kuinka hänen taakseen jäänyt Tsuzuki tarjosi parhaillaan kakkua Hisokalle. Sitten hän muisti jälleen mitä oli edessä ja hänen huulensa puristuivat ohueksi viivaksi...
Noin kahden tunnin kuluttua Watari oli lopultakin varma siitä mikä häntä vaivasi.
Hän voinut uskoa sitä. Hän ei HALUNNUT. Koko ajatus oli täysin järjetön ja kuin huono vitsi, painajainen - ja silti, elleivät miehen omat silmät valehdelleet oli totuus sillä hetkellä juuri sitä miltä näyttikin.
Watari oli järkytyksestä hetken aikaa täysin turta, mutta vähitellen väistämätön tosiseikka onnitui tunkeutumaan hänen tajuntaansa - se, ettei tilanne ollut vain hänen ongelmansa, vaan...
Kesti kauan kerätä tarpeeksi rohkeutta kävellä ulos laboratoriosta ja toimiston ovelle. Wataria pelotti tajuttomasti mennä Tatsumin luo, hänen sydämensä hakkasi melkein kivuliaasti vasten rintakehää. Miten hän selittäisi kaiken?
No, kerran se on kuitenkin tehtävä, hän ajatteli, nielaisi syvään ja koputti sihteerin oveen.
Kuului vaimea "Sisään", ja Watari avasi hitaasti oven ja kurkisti huoneeseen. Tatsumi istui työpöytänsä ääressä pää tavanomaisesti tutkien papereita, jotka olivat kaikista mahdollisista eri syistä päätyneet hänen eteensä. Hän ei näyttänyt vihaiselta. Hyvä, Watari ajatteli.
Tatsumi kirjoitti nimensä yhteen paperiin ja nosti sitten katsettaan huomaten vaaleahiuksisen shinigamin. "Huomenta, mitä nyt, Watari?" hän kysyi nousten seisomaan.
"E-eeeeeeh..." Watari yritti söpöttää jotain järkevää vastaukseksi, mutta sai aikaan pelkkää ininää. "O-olisi asiaa..."
"No sano sitten. Vieläkö on pahoinvointia?" sihteeri jatkoi kävellen pöytänsä ympäri Watarin eteen ja nostaen kätensä tämän hartioille. "Mikä on?" mies vielä kysyi hengittäen rauhallisesti Watarin poskea vasten.
Watari värähti ja silitti Tatsumin etuhiuksia. "Minulla on kerrottavaa sinulle. Olisi parasta, jos myös Tsuzuki ja Bon olisivat kuulolla", hän sanoi viimein hiljaa.
"Hyvä on", Tatsumi vastasi hieman kummastuneena, otti kiinni Watarin kädestä ja lähti hänen kanssaan kokoushuoneeseen. Hän jätti vaaleahiuksisen miehen hetkeksi käydäkseen hakemassa vielä Tsuzukin ja Hisokan paikalle ja lopulta he kaikki neljä olivat koolla.
"Mitä nyt, Watari-san?" Tsuzuki kysyi koirankorvien ponnahtaessa hänen päästään. Watari seisoi kolmen kollegansa ja ystävänsä edessä katse maassa, ja sanoi lopulta:
"Te kaikkihan tiedätte, että minä olen voinut huonosti viime aikoina..."
"Oletko jo parantunut?" Tsuzuki kysyi heti, hätä paistaen hänen silmistään ja koko olemuksestaan. Hisoka ja Tatsumi pysyivät hiljaa katsoen vain Wataria hämmentyneinä, odottaen että tämä jatkaisi.
"Noh, asia on nyt niin, että..." Helvetti, tästä ei tule helppoa. "...että sain tänään viimein tietää varmuudella, mikä minua on vaivannut. Ja vaivaa yhä."
"Mikä?" kaikki kolme kysyivät yhtä aikaa. Watari empi vähän aikaa, ja sanoi sitten ihmeen rauhallisesti:
"Kaikessa yksinkertaisuudessaan: minä olen raskaana."
Vaikutus oli tyrmäävä.
Huoneeseen syntyi haudanhiljaisuus. Tsuzukin, Tatsumin ja Hisokan ilmeet olivat ennennäkemättömän järkyttyneet, ihan kuin he eivät olisi missään olosuhteissa odottaneet kuulevansa sellaista uutista ( eivätkä he varmaan olleetkaan ).
Tsuzuki sai viimein henkäistyksi: "Mitä?"
Heti sen jälkeen Hisoka kysyi: "Mistä sinä sen tiedät?"
Watari otti labratakkinsa taskusta pienen, läpinäkyvän, nestettä täynnä olevan putkilon.
"O-onko tuo..." Tatsumi änkytti heikolla äänellä tuijottaessaan pientä esinettä tiedemiehen kädessä.
"Raskaustesti, kyllä. Kävin ostamassa sen eilen apteekista ja tein testin tänä aamuna. Tulos oli positiivinen." Watari pisti putkilon takaisin taskuunsa. "Minä odotan siis lasta."
"Kenen?" Hisoka kysyi.
Taas hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut sanoa vähään aikaan mitään. Lopulta Watari vastasi:
"Kai se on sitten joskus tunnustettava, ei tässä enää muu auta..." Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, keräten taas rohkeutta. "Minä... makasin Tatsumin kanssa... noin kuusi viikkoa sitten. Juuri sen jälkeen, kun uskoin vakaasti keksineeni sen, mitä olen aina kehitellyt." Watari laski päätään vielä enemmän niin että hänen silmänsä peittyivät varjoon.
Taaskaan ei kukaan keksinyt mitään sanomista. Tsuzuki ja Hisoka tuijottivat vuoron perään Tatsumia ja Wataria, Tatsumin itsensä pitäessä mykistyneen katseensa koko ajan Watarissa.
Yhtäkkiä he kuulivat pienen nyyhkäyksen ja huomasivat yhden ainoan kyyneleen kiiltelevän Watarin varjoon piilotettujen kasvojen poskella.
"Minä en syytä sinua tästä yhtään, Tatsumi", Watari sanoi äkkiä värisevällä äänellä. "Tämä kaikki on täysin minun syytäni, ja oli epäoikeudenmukaista mennä kiskomaan sinutkin tähän. Ei sillä että olisin tiennyt..."
Miehen ääni kutistui pelkäksi ininäksi hänen yrittäessään sanoa asiaansa loppuun. Hänen koko ruumiinsa tärisi uusien kyyneleiden valuessa pitkin hänen kasvojaan. "O-olen kauhean pahoillani tästä kaikesta, mitä olen aiheuttanut, eniten juuri sinulle."
Watari nosti hiukan päätään ja katsoi Tatsumia silmiin. Vaaleahiuksisen miehen silmät olivat surun murtamat.
"O-on kai parasta, että lähden... vähäksi aikaa ulos... miettimään. Anteeksi vielä kerran. Minä..." Watari loi vielä yhden katsauksen Tatsumin kauniisiin, sinisiin silmiin. Hänen äänensä ei värissyt tippaakaan kun hän jatkoi hiljaisella äänellä.
"Minä rakastan sinua, Tatsumi."
Tämän sanottuaan tiedemies pyyhkäisi toisella kädellään silmiään ja poskiaan, kääntyi sitten hitaasti ympäri ja käveli ulos huoneesta. Kaikesta huolimatta kukaan kolmesta huoneeseen jääneestä shinigamista ei pystynyt lähtemään hänen peräänsä. Tilanteen tyrmäävyys oli kuin jähmettänyt heidät paikalleen.
Tatsumi ei tosiaankaan tiennyt mitä ajatella sillä hetkellä.