Watari käveli hitaasti katse maahan luotuna eteenpäin. Hänen mielessään risteilivät monet ajatukset, niistä suurimpina järkytys ja epävarmuus tulevaisuudesta. Sekä pelko siitä, että Enmachon sihteerin kaikki tunteet häntä kohtaan olivat lähteneet. Watari rakasti Tatsumia suunnattomasti ja pelkäsi ettei kestäisi, jos tämä nyt jättäisi hänet. Hän ei selviäisi yksin. "Ja vielä lapsikin..." hän kuiskasi hiljaa ja kyyneleet alkoivat taas valua pitkin hänen kasvojaan.
Yhtäkkiä hän tajusi kävelleensä paljon kauemmin kuin oli huomannutkaan. Hän seisoi ison, vihreän niityn vieressä. Niittyä reunusti matalahko ruskea puuaita. Watari ei ollut koskaan ennen ollut siellä ja ajatteli poiketa katselemassa hiukan paikkaa. Kevyesti hän kiipesi aidan yli ja lähti kävelemään niityn keskellä olevaa pientä metsikköä kohti.
Oli vasta keskipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi metsikköön. Muutamia minuutteja kierreltyään Wataria alkoi hiukan väsyttää ja hän istahti yhden metsikön reunassa kasvavan puun juurelle. Puut antoivat hiukan varjoa auringolta ja lempeä kevättuuli heilutteli pehmeästi Watarin kultaisia hiuksia hänen huokaistessaan syvään silmät kiinni.
"Mitäköhän minä nyt teen..." hän kuiskasi itsekseen silmät puoliavoinna ja leväten raukeana puun runkoa vasten. Samassa hän kuuli hiljaisen äänen. Jokin tuli selvästi häntä kohti.
Watari käännähti niittyä päin ja huomasi pienen, lumivalkean, pullean ponin astelevan rauhallisesti häntä kohti. Vaaleahiuksinen mies naurahti hiljaa ja seurasi ponin kulkua huvittuneena. Eläimen hyvin pyöreästä muodosta hän päätteli sen olevan tiineenä.
Yhtäkkiä Watari kuuli ääntä yläpuoleltaan ja näki pienen, sinipunaisen linnun lentelevän hänen ympärillään olevissa puissa ja selvästi tarkkailevan häntä. Hän olikin huomannut linnunpesän yhdessä puussa. Siinä pesässä oli pieni kasa soikeita, aivan pieniä munia.
Sitten valkea poni tuli hänen luokseen ja ojensi turpansa nuuskimaan tiedemiehen pitkiä, vaaleita hiuksia. Lintukin pysähtyi istumaan viereisen puun matalalle oksalle. Watari hymyili ja antoi tamman haistella kättään hetken, ennen kuin puhui:
"Sinä taidatkin odottaa varsaa, pikkutamma, etkö?" Poni hörähti pehmeästi sen pitkien turpakarvojen kutitellessa Watarin kättä. "Ja sinäkin näytät saavan kohta poikasia, lintuseni", Watari jatkoi vilkaisten lintua, joka sirkutti tuijottaen yhä miestä tummilla silmillään. Watari hymyili. "Olen todella iloinen puolestanne."
Sitten hänen ilmeensä synkkeni. "Tiedättekö, odotan itsekin pienokaista...", hän sanoi rapsuttaen valkeaa ponia korvan takaa. "Enkä tiedä yhtään, mitä teen nyt. En nähkääs ole koskaan ennen odottanut jälkeläistä." Watari hymähti. "Se kuulostaa varmaan aika oudolta. Teille kahdelle tämä ei varmaankaan ole ensimmäinen kerta."
Lämmin tuuli puhalsi taas saaden Watarin kultaiset hiukset keinumaan mukanaan. Mies huokaisi pieni hymy kasvoillaan ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten. "Ihan nukuttaa tässä... Voisi vaikka nukahtaa hetkeksi", hän sanoi, rapsutti vielä ponia korvan takaa ja rentoutui sitten puuta vasten, nukahtaen muutaman minuutin päästä rauhalliseen uneen, silmät levollisesti kiinni.
Poni ja lintu katselivat Wataria ja kuuntelivat hänen rauhallista hengitystään vielä hetken. Hetken päästä poni alkoi laiduntaa muutaman metrin päässä puusta, linnun lentäessä takaisin pesäänsä hautomaan.
----------
Taivas oli jo punertanut kun Watari oli herännyt. Valkoinen poni oli kadonnut, ilmeisesti jolkotellut omistajansa luo hoidettavaksi, mutta hän oli yhä kuullut linnun sirkuttelevan jossain puun yläoksistossa.
Vaaleahiuksinen mies oli noussut jaloilleen, venytellyt, ja muistanut miten hänen olisi vielä palattava takaisin. Unen jättämä rauhallinen olo oli kaikonnut ja aikaisempi ahdistus oli vallanut Watarin uudelleen, huolimatta yhä lämpimästä tuulenvireestä hänen ympärillään. Hänen olisi jälleen kohdattava kaikki. Tsuzuki... Bon... ja Tatsumi.
No... Ei sille kai enää mitään voi, Watari oli ajatellut, ruskeat, yleensä lämpöä hehkuvat silmät lannistuneina. Mikään ei kuitenkaan ollut estänyt häntä viivyttelemästä paluumatkallaan niin kauan että kun hän nyt lopulta saapui JuOhChon portaille aurinko oli jo pientä kaistaletta vaille laskenut ja rakennuksessa oli todella hämärää. Watari laski 'myöhästymisellään' sen varaan että muut shinigamit olisivat jo lähteneet koteihinsa siihen mennessä. Lisäksi, vaikka Tatsumi olisi tapansa mukaan jäänyt ylitöihin - vaikkakin senpäiväisen järkytyksen jälkeen mahdollisuus oli aika pieni - niin tämä tuskin halusi nähdä häntä juuri nyt...
Hitaista askelistaan huolimatta Watari saapui työhuoneensa ovelle ja jäi siihen seisomaan. Hän katseli tummissa varjoissa kylpevää, harvinaisen siistiä työtilaansa ja huomasi pöydälleen aamulla jättämänsä paketin. Watari huokaisi syvään ja sytytti valot. Yhtä hyvin hän voisi siivota vähäiset jälkensä pois... Hän pohti olisiko mitenkään mahdollista ottaa lopputiliä - ja tuli äkillisesti keskeytetyksi kun kuuli takavasemmalta tutun äänen.
"Watari...?"
Watari jähmettyi hetkeksi niille sijoilleen. Sitten, tuskallisen hitaasti, hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki Tatsumin joka istui epäluonteenomaisesti Watarin tutkimuspöydällä. Ruskeatukkainen mies näytti siltä kuin olisi odottanut jo kauankin; hänen hiuksensa olivat poikkeuksellisesti sekaisin, kuin hän olisi jotain ankarasti miettiessään sohinut niitä taaksepäin.
"Ta... Tatsumi?!" Watari tunsi kasvojensa kalpenevan samalla kun hänen sydämensä alkoi lyödä mahdottoman lujaa silkasta paniikista. "Eeeh... eto, mitä sinä täällä teet?" Hän yritti lukea sihteerin ilmettä samalla kun mietti selviäisikö parin kerroksen pudotuksesta hypätessään ikkunasta pakoon. Yllätyksekseen hän huomasi ettei sihteeri näyttänyt ainakaan vielä vihaiselta, pikemminkin huolestuneelta.
"Odotin sinua. Watari... kaikki olivat todella huolissaan kun sinä et palannutkaan. Tsuzuki-san pelkäsi jo että sinä olit mennyt tekemään jotain typerää ja hyppi seinille koko päivän. Kurosaki-kunin piti lyödä häntä paperipainolla jotta hän rauhottuisi. Ja..." Tatsumi nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen lähemmäs. "Minäkin..."
Watarin sydän hyppäsi yhden lyönnin yli viimeisen sanan kohdalla. Tatsumi...? Ei, hän pudisti päätään mielessään. Tatsumi on vain kiltti minulle, ei muuta. Olisi typerää kuvitellakaan...
Yli-inhimillisin voimin hän pakotti kasvoilleen tavanomaisen hymynsä. "Äh, daijoubu yo. Minun... minun piti vain päästä selvittämään päätäni raittiilla ilmalla. Olen ihan kunnossa nyt, joten sinun ei tarvitse huolehtia minusta, Tatsumi."
Tatsumi tuijotti Wataria jähmettyneenä. "Watari..." hän aloitti kummallisella äänellä mutta tuli keskeytetyksi kun kultahiuksinen tiedemies jatkoi genkihymy yhä kasvoillaan:
"Hontou ni, daijoubu! Olin silloin aikaisemmin vielä jonkin verran järkyttynyt mutta olen nyt kyllä jo ihan okei. Ja... Ja olen täysin valmis huolehtimaan itse tästä koko tilanteesta, joten..." Puhuessaan Watari käveli reippain askelin työpöytänsä luokse ja kääntyi sen puoleen jotta Tatsumi ei näkisi enää hänen kasvojaan. Hän pelkäsi alkavansa jälleen itkemään ja yritti pitää äänensä tasaisena. Ole kiltti ja anna minun olla yksin juuri nyt, minä en kestä kauaa jos vielä...
"Mutta-"
"Anna sen jo olla!" Watari tiuskaisi. Hän yritti hartaasti estää käsiään tärisemästä kun hän järjesti olematonta epäjärjestystä pöydällään. Kyyneleet alkoivat sumentaa hänen silmiään. "Minä... minä sanoin jo aikaisemmin etten pidä sinua vastuussa mistään tästä. Se oli minun juomani, minun olisi pitänyt ymmärtää olla kokeilematta sitä siinä tilanteessa, varsinkin sinun kanssasi. Nyt se on minun vastuuni ja... ja..." Minä pystyn tähän, minä EN murru... Hän pysähtyi vetämään syvään henkeä ennen kuin yritti jälleen jatkaa.
"Sinä olet täysin syytön tähän kaikkeen. Enkä minä odota sinulta mitään tästedes, joten-"
Äkkiä Watari tunsi vahvojen käsien tarttuvan hänen olkapäihinsä ja hänet käännettiin ympäri vastaamaan hetkeksi Tatsumin sinisten silmien katseeseen. Ennen kuin hän ehti reagoida tähän mitenkään hänet oli jo suljettu tiukkaan syleilyyn ja vedetty sihteerin rintaa vasten. Vaalea shinigami jähmettyi, kyyneleiden valuessa hänen poskillaan.
"Tat... Tatsumi?"
"... älä puhu tuollaisia", Tatsumi kähähti karhealla äänellä Watarin korvaan. Mies hautasi kasvonsa vaaleisiin hiuksiin ja oli hetken täysin hiljaa. Sitten hän jatkoi.
"Sinä... sinä tulet ja viettelet minut, sitten kerrot saavasi lapsen, MEIDÄN lapsemme, ja vielä oletat että minä olen vain hiljaa ja istun toimettomana asian suhteen?" Tatsumi päästi hieman itkunsekaisen naurahduksen Watarin hiuksiin. "Senkin baka."
Jokin Watarin sisällä heitti volttia. "Mitä...?"
"Minä... minä myönnän että olin aika järkyttynyt kun tämä tuli ilmi, enkä minä varmastikaan käyttäytynyt kovinkaan sopivasti kun en saanut sanaakaan suustani. Olisin luullut koko juttua vitsiksi ilman sinun reaktiotasi. Mutta..." Tatsumin ääni pehmeni Watarin korvan vieressä. Vaalea shinigami ei voinut kuin kuunnella epäuskoisena miehen sylissä.
"Luulitko sinä todella että minä en huolehtisi sinusta? Että minä en tekisi mitä tahansa sinun ja lapsemme eteen? Että minä en VÄLITTÄISI?" Tatsumi hellitti otettaan sen verran että saattoi painaa otsansa Watarin omaa vasten ja kuiskasi itkuisella ja huvittuneella äänellä ihanimmat sanat mitkä tiedemies oli ikinä kuullut.
"Watari, senkin idiootti... Minä rakastan sinua."
Seurasi täydellinen hiljaisuus. Ikkunan takana ikuisesti kukkivien kirsikkapuiden lehvistöt kahisivat tuulessa.
Onnesta tukahtuneella äänellä Watari vain vinkaisi: "... Tatsumi..." ennen kuin Tatsumi painoi huulensa Watarin omia, suloisen suolaisia vasten. Tiedemies kiersi kätensä varovaisesti sihteerin ympärille ja vähitellen he kaksi upposivat omaan pieneen maailmaansa.
Ja se, mitä lopulta seurasi, lienee arvattavissa.
----------
Seuraavana päivänä olikin vuorossa jälleennäkeminen Tsuzukin ja Hisokan kanssa, mutta vaikka häntä vielä hermostuttikin heidän reaktionsa tulevan perheenlisäyksen suhteen tunsi Watari olonsa moninkerroin rohkeammaksi tietäessään Tatsumin yhä pysyvän hänen rinnallaan sekä hyvässä että pahassa. Vaalea shinigami oli onnensa kukkuloilla kävellessään Tatsumin kylkeen liimautuneena - mistä hän ei ollutkaan yön jäljiltä irroittautunut hetkeksikään - ja astuessaan sisälle Kyushusta vastuussa olevan työparin huoneeseen.
Hisoka, joka oli juuri aloittanut päivän paperitöiden läpikäymisen, huomasi heidät ensin. "Tatsumi-san... ja Watari-san..." Nuorimman shinigamin äänessä oli yllättyneisyyden lisäksi kuultavissa epätavanomaista huolestuneisuutta.
Watari vastasi hänelle säteilevällä genki-hymyllä. "Ohayo, Bon-"
Tervehdys jäi kylläkin lyhyeksi kun hänet raastoi irti koibitonsa läheisyydestä tummanpuhuva hurrikaani ulvoen: "WATARIIIIIIIII!!"
"Eh... Tsuzuki... onegai... sinä kuristat minut..."
Chibifoitu inu-Tsuzuki hyppäsi kauhuissaan lattialle ja antoi toiselle tilaa köhiä rauhassa. "Gomen nasai!" tummahiuksinen shinigami aloitti koirankorvat häpeästä luimussa. "Minä en tarkoittanut, olin vain niin helpottunut että sinä olet kunnossa, Watari!"
"Baka", kuului jostain Hisokan suunnalta. Vanhempi shinigami jätti kommentin omaan arvoonsa ja jatkoi:
"Sinä todellakin pelästytit meidät kaikki! Minä ajattelin sinun jo-"
"Daijoubu yo, Tsuzuki", Watari rauhoitteli työtoveriaan, hymyillen jo helpottuneesti. "Minun... Minun piti vain päästä hieman ajattelemaan tätä kaikkea rauhassa mutta olen nyt jo täysin kunnossa." Hän loi rakastuneen katseen Tatsumiin, saaden tämän punastelemaan. "Me puhuimme jo Tatsumin kanssa asiat julki ja..."
Tsuzuki katseli kainostelevaa Wataria ja punaisena hehkuvaa Tatsumia ja muodosti päässään loput yhtälöstä. Hänen ametistiset silmänsä alkoivat hehkua ilosta hännän heiluessa jo iloisena ja hän hihkaisi iloisena:
"Te löitte hynttyyt yhteen?! VIHDOINKIN!" Tatsumin karahtaessa entistä punaisemmaksi ja Watarin hihitellessä onnellisena hyppi Tsuzuki riemusta ympäri toimistoa. Lopulta hän otti molempia ystäviään käsistä kiinni ja sopersi näille kyynelsilmin: "Tatsumi... Watari... olen niin onnellinen teidän puolestanne! Minun mielestäni te olette aina olleet kuin luodut toisillenne ja se että te vihdoinkin tajuatte sen itsekin..." Tatsumin ilmeisestä nolostuneisuudesta huolimatta Tsuzuki vain jatkoi: "Tatsumi, toivottavasti sinä ymmärrät nyt kuinka hyvän miehen sinä olet itsellesi vaimoksi onnistunut saamaan! Jos olisin sinä niin pitäisin huolen siitä et- UWAIH!... I... Itai..."
Onnittelupuheen oli keskeyttänyt takavasemmalta lentänyt paperipaino. Tsuzukin pidellessä päätään lattialla maaten Hisoka noukki heittämänsä rubikinkuution ylös ja antoi puolestaan omat, hiukan rauhallisemmat onnittelunsa "nuorelle parille".
"Vaikka tämä nyt aika yllättävää onkin niin en voi muuta kuin onnitella." Hisoka kumarsi puhuessaan. "Varsinkin Watari-sanin tunteet entuudestaan tuntien olen iloinen että asiat saivat tämän käänteen. Onneksi olkoon teille molemmille..."
Tatsumin ottaessa nuoren shingamin sanat vastaan tavallisen hillitysti Watari taas loihti kasvoilleen tietäväisen hymyn ja sekoitti kouhainsa hiukset. Hisokan tuijottaessa pitkähiuksista tiedemiestä kohteliaasti ymmällään tämä iski hänelle vielä silmää ennen kuin puhui.
"Bon, arvostan sanojasi suuresti. Ne tekevät minut erittäin onnelliseksi." Ilkikurinen pilke ilmestyi Watarin ruskeisiin silmiin. "Mutta vieläkin onnellisemmaksi minut tekisi kyllä nähdä sinut yhtä onnellisena, Kurosaki-kun."
"...?" kuului Hisokan vastaus. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä mistä Watari puhui ennen kuin tämä huikkasi lattialta pystyyn kapuavalle ja päätään valittelevalle Tsuzukille. "Oe, Tsuzuki!"
"Hai~i?"
"Jos muuten joskus tarvitset apua raskausasioissa, älä epäröi käyttää minun asiantuntemustani hyväksesi."
"Watari-san!" Tatsumi huudahti järkyttyneenä, tajuten heti mitä hänen vaalea koibitonsa ajoi takaa.
"Nani, A-NA-TA?" tämä vastasi suloisesti, täysin viaton hymy kasvoillaan.
Samaan aikaan Tsuzukin aivot olivat vihdoinkin sisäistäneet Watarin tarjouksen sisältämät mahdollisuudet. Hitaasti tumman shinigamin katse kääntyi kohti Hisokaa. Toiveikkuus paistoi koko hänen olemuksestaan ja Hisoka tunsi olonsa yhtäkkiä enemmän kuin vaivautuneeksi. "Mitä?" hän kysyi ärtyneesti kun toinen vain jatkoi tuijottamistaan.
"Hisoka..."
"No MITÄ?"
"... HANKITAAN MEKIN LAPSI!!"
Hisoka vain tuijotti pariaan tyrmistyneenä. Sitten, päättäen kuulleensa väärin kysyi vielä: "Anteeksi KUINKA?!"
"Ihan oikeasti, sinusta tulisi aivan ihana äiti-"
"MITÄ?!"
"Watari..." Tatsumi oli peittänyt silmänsä ja yritti epätoivoisesti olla kuulematta historian älyttömintä keskustelua joka valitettavasti kulki siinä sadan desibelin korkeudella, "oliko sinun IHAN pakko?"
"Ei." Watari nojasi jälleen kiinni elämänsä mieheen ja kietoi kätensä tämän käsivarren ympärille. "Mutta minusta noiden kahden kannattaisi myös pikku hiljaa tajuta mitä heidän välillään on meneillään. Eikö sinustakin, Seii-chan?"
Ja katsellessaan noita hänelle säteileviä kasvoja Tatsumin oli vaikea uskoa että samat kasvot olivat vielä eilen olleet kyynelten kastelemat ja onnettomat. Watari tuntui saaneensa kaikki voimansa ja enemmänkin takaisin ja tuntui ottavan niistä kaiken irti ylenpalttisella kiusoittelullaan.
Parempi näin, hän ajatteli samalla kun johtaja Konoe astui sisään toimistoon kesken Tsuzukin ja Hisokan huutokilpailun. Kauaa sitäkään ei enää kestänyt kun kuului terävä ja haukahtava:
"URUSAI!!"