Erotetaan kolme kirjoitetun viron kautta (kirjoitustapaa):
Vironkielisen raamatun julkaisemisella vuonna 1739 Anton Thor Helle vei päätökseen kirjakielen uudistuksen, joka oli saanut alkunsa Bengt Gottfried Forseliuksen ja Johann Hornungin töistä. Kyseinen uudistus poisti käytöstä säännöttömän (Stahlin) kirjoitustavan ja virallisti niinkutsutun vanhan kirjoitustavan. Vanha kirjoitustapa noudatti johdonmukaisesti germaanisten kielten filologiassa esiin tulleita yksinkertaisia periaatteita, jotka germaanisten kielten oikeinkirjoituksessa eivät koskaan toteutuneet täydellisesti. Uudistuksen mukana karsittiin niinkutsutut vieraat kirjaimet (z, x, c, y ja q) ja pitkää vokaalia alettiin merkitä vain kahdella tavalla: avotavussa sen perään kirjoitettiin yksinkertainen konsonantti, umpitavussa se merkittiin kahdella kirjaimella. (Aiemmin oli vokaalin pituusmerkkinä käytössä mainittujen menetelmien lisäksi myös h-kirjain ja pitkä i ilmaistiin joskus ie:llä — kaikkia menetelmiä käytettiin satunnaisesti sekaisin).
Viron kirjakielessä vallitsi raamatunkäännöksestä alkaen siis niinkutsuttu vanha kirjoitustapa. Se oli erittäin säännöllinen. Jokaista foneemia vastasi yksi kirjain samoin poikkeuksin kuin nykyisin. Ainoa foneemi, jolta puuttui kirjain, oli õ — tämän keksi Otto Wilhelm Masing vanhan kirjoitustavan voimassaolon aikana 1800-luvun alkupuoliskolla.
Viron vanhaan kirjoitustapaan kuului yksinäisten (yhtymien ulkopuolella esiintyvien) konsonanttien kahdentaminen, kun edellinen vokaali on lyhyt, ja kahdentamatta jättäminen, kun edellinen vokaali oli pitkä. Tämä sääntö oli yksinkertaisuudessaan vertaansa vailla, mutta ei kuvannut foneemien pituussuhteita sillä tavoin kuin nykyisin, esimerkiksi keel:kele:keelt, nykyisin keel:keele:keelt, foneettisesti kirjoitettuna [kêl:kële:kêlt]. Sen takia vanha kirjoitustapa kohtasi lopulta kritiikkiä ja ehdotettiin toista uudistusta. Eduard Ahrensin ehdottama niinkutsuttu uusi kirjoitustapa pääsi taajaan käytöön jo 1800-luvun toisella puoliskolla (ehdotus 1843) ja oli alusta alkaen pääpiirteittäin nykyisenlainen, paitsi että alkuvaiheessa erehdyttiin kirjoittamaan osittain vanhan kirjoitustavan mukaan (ilmeisimmin Kreutzwald).
1500-luvun keskipaikkeilta nykyaikaan erotetaan kolme kirjoitetun suomen kautta:
Suomalainen Agricolan Uuden Testamentin käännös vuodelta 1548 (Se Wsi Testamenti) ja useiden kirjoittajien toteuttama raamatunkäännös vuodelta 1642 edustavat pikemmin Heinrich Stahlin tapaista säännötöntä kirjakieltä, (jos lainataan termi viron kirjakielen historian puolelta) koska se oli johdonmukaisesta foneemiperiaatteesta melko kaukana. Suomen kirjakieli läheni nykyisiä periaatteita vähitellen, kunnes 1800-luvun murteiden sodasta jäi jäljelle moninaisten vaiheiden kautta nykyinen kirjoitustapa.
Suomen kirjoitustavalla oli jo pitkä historia takanaan, ennen kuin siinä nähtiin selviä merkkejä äänne-kirjain vastaavuudesta. Agricola oli aikanaan suomen kirjakielen ainoa kehittäjä — hänen toimintansa alusta lasketaan vanhan kirjasuomen kausi alkaneeksi. Hän toimi vahvan saksalaisen ja ruotsalaisen kirjainkäyttötavan vaikutuksen alla ja merkitsi vokaaleja ja vokaalinpituuksia sen takia yhtä epäjohdonmukaisesti kuin ruotsissa ja saksassa, esimerkiksi ä-äänteen kohdalla hän kirjoitti useimmiten e.
Konsonantteja hän sen sijaan esitti melko tarkoin säännöin, vaikka kirjoituksessa olivat tavallisia x, c ja q, joita nykyisin pidetään vieraina merkkeinä ja joista luovuttiinkin 1800-luvun alussa lopullisesti.
Melko merkittävä ero nykyiseen kirjoitukseen verrattuna oli klusiilien merkitsemistapa. Agricola kirjoitti esimerkiksi ankurit, myrky (nykyisin ankkurit ja myrkky) ja waldacunda (nykyisin valtakunta). Klusiilien merkintä vastasi näiltä osin siis viron kirjoitustapaa (sekä vanhaa että uutta).
Periaatteet, joista suomen nykyinen oikeinkirjoitus tunnetaan, toteutuivat hitaasti. Varhaisnykysuomen kauden (1820-1870) aluksi vieraista kirjaimista oli luovuttu lopullisesti ja kirjoitustapa sai kaikki nykyiset piirteensä. Pitempiä väittelyjä aiheutti vain loppukahdennus.
Suomen kirjakieli oli Agricolasta alkaen vielä pitkään epäjohdonmukainen ja säännöllistyi vähitellen. Kirjoitustapa pyrki pienin askelin foneemiperiaatteen luo koko vanhan kirjasuomen ajan, kunnes se varhaisnykysuomen kaudella toteutuikin.
Viron vanha kirjoitustapa noudatti foneemiperiaatetta alusta alkaen ihan hyvin (toisin sanoen poikkesi siitä säännönmukaisesti), mutta 1800-luvun keskipaikkeilla huomattiin, että foneemipituuksia voi merkitä toisella, tarkemmalla tavalla. Viron vanha kirjoitustapa oli jo syntyessään niin täydellinen (siihen ei tehty minkäänlaisia pikkukorjauksia, paitsi õ-kirjain), että sen vaihtaminen uuteen kirjoitustapaan pitikin käydä niin radikaalisti, kuin se kävi. Nyt on uusikin säilynyt pitkään muuttumattomana.
© Erkki Sinijärv 2002-2004