Puhuttu kieli ja kirjoitettu kieli poikkeavat toisistaan tekstin tuottamistavoiltaan ja perillemenotavoiltaan. Teknisessa mielessä niissä on perustavanlaatuisia eroja, joiden takia yhden muuttaminen toiseksi, erityisesti puheen muuttaminen kirjoitukseksi ei ole lainkaan vaivatonta ja herättää monia kysymyksiä.
Kaikki kielet käyttävät äänteitä ajatuksien ilmaisemiseen. Äänteiden avulla muodostetaan tavuja, morfeemeja ja sanoja. Kirjoitusjärjestelmä voi käyttää hyväkseen mitä tahansa näistä yksiköistä, kuvatakseen kielen ilmausta kirjallisesti. Kirjoitettaessa voidaan näitä kielen yksikköjä — äänteitä, tavuja, morfeemeja ja sanoja — käyttää kaikkia vuorollaan. Sellainen olisi monitasoinen kirjoitusjärjestelmä, josta japanin kirjoitus on hyvä esimerkki. Sitä vastoin tilannetta, kun kirjoitusjärjestelmä käyttää mahdollisimman yksipuolisesti yhtä ainoata kielen yksikköä kirjoitukseen, voidaan kutsua kirjoitusjärjestelmän yksitasoisuudeksi tai tasonsidoksisuudeksi (Cook).
Mitkä tahansa kielen yksiköt — foneemit, tavut tai sanat — voivat olla perustana kirjoitukselle. Vaikka kirjoitusjärjestelmiä voidaan erottaa sen mukaan, vastaavatko merkit foneemeja, tavuja tai sanoja, niin käytännössä yhdessäkään kirjoitusjärjestelmässä ei ole yksi ainoa kielen taso täysin yksinvaltaisesti edustettuna. Esimerkiksi vaikka latinalaiset kirjaimet on luotu latinan kielen foneemien esittämiseksi kirjoituksena, siinä on alusta alkaen käytetty paljon lyhenteitä, joita ei ole erotettu muusta tekstistä mitenkään, joten joidenkin tekstien lukemistapa on nykyisin arvailun varassa.
Riippumatta siitä, mitä kielen tasoa kirjoitus yrittää kuvata, se tapahtuu aina merkkien avulla. Merkit voidaan luokitella sen perusteella, kuvaavatko ne äännettä, tavua vaiko sanaa (käsitettä) kerrallaan. Toisaalta on mahdollista yhdistellä kirjoitettaessa useita merkkejä puhutusta vastineestaan suhteellisesti riippumattomina, antaen niille sanan- tai merkityksenmuodostuksen kannalta olennaisia tehtäviä, kuten esimerkiksi ranskan verbien monikon maskuliinin kolmannen persoonan pääte, joka ääntämyksessä on sama kuin yksikön kolmas persoona (eli päätteenä on kato), mutta erottuu kirjoituksessa ent-päätteen avulla, esimerkiksi il chante [il Sãt] 'hän laulaa' ja ils chantent [il Sãt] 'he laulavat'. Samalla tavalla voi ääntämystavasta riippumatta yhdistellä myös tavu- ja sanamerkkejä, kuten muinaisten nuolipääkirjoitusten tutkimuksessa on paljastunut.
Kieltä opetettaessa ja opiskeltaessa on mielekästä esittää kirjoituksessa tarvittavat merkit jossain järkevässä, helposti opittavassa järjestyksessä. Kukaan ei ole toistaiseksi vielä pohtinut, millainen se järjestys täsmälleen olisi. Sen sijaan esitetään aakkosto usein perinteenmukaisena kirjainjonona ilman mitään selityksiä, koska tässä asiassa perinne on voittamaton. Viron ja suomen aakkoston historian aikana on kiistelty vain niiden merkkien paikasta, jotka eivät ole latinalaisten peruskirjainten joukossa, vaan ovat suomalaisia ja virolaisia lisämerkkejä. Esimerkiksi suomalaiset ovat antaneet aakkostossa viimeisen sijan ö-kirjaimelle, virolaiset ü-kirjaimelle.
Suomen ja viron kirjakielessä käytetään latinalaisia peruskirjaimia ja niiden pohjalta luotuja lisämerkkejä. Latinalaisiin peruskirjaimiin kuuluvat nykyisin (iso ja pieni kirjain vierekkäin; EKG II: 340; Omniglot/Latin):
Aa Bb Cc Dd Ee Ff Gg Hh Ii Jj Kk Ll Mm Nn Oo Pp Qq Rr Ss Tt Uu Vv Ww Xx Yy Zz
Latinalainen aakkosto on perusolemukseltaan ja -tarkoitukseltaan foneemeja varten keksitty merkistö. Sen jokainen merkki tarkoittaa eri äännettä kuin mikä tahansa muu aakkoston merkki. Tämä aakkosto on olemuksensa kanssa lainattu etupäässä etruskien kautta kreikkalaisilta (Orbilat/Alphabet).
Kirjaimet voidaan luokitella vokaalimerkeiksi ja konsonanttimerkeiksi. Tämä jako osoittaa jo ratkaisevasti, että kirjoitus on yritetty luoda puhutun kielen periaatteita noudattaen. Kirjainten selvä jako konsonantti- ja vokaalimerkkeihin asettaa merkittävän rajoituksen kirjoitustavan mahdollisuuksille. Nyt pitää kirjoittaa konsonantti- ja vokaalimerkit samalla tavalla toistensa perään, kuin äänteet ovat puhutussa kielessä, soveltaen merkkeihin samoja rajoituksia kuin puheessa äännerajoituksia. Jos aakkosto on lainattu, pitäisi laskea vokaalit ja konsonantit (selvittää foneemien todellinen lukumäärä), pohtia mitkä merkit sopivat niitä kuvaamaan ja jos merkkejä on liikaa, täytyisi jättää jotkin merkeistä aakkostosta ulos, jos taas liian vähän, niin täytyisi keksiä lisää. Pitää verrata ja punnita, vastaavatko foneemien ja kirjainten lukumäärä toisiaan.
Kirjainten järjestys aakkostossa on myös hyvin merkillinen seikka, joka ei oikein kuvaa kieltä, joka aakkostoa käyttää, vaan on siitä pitkälti riippumaton. Kirjainten järjestystä aakkostossa voi pitää perinneilmiönä, jota on lähes mahdotonta muuttaa. Toisaalta sen muuttamiseen on hyvin vaikeaa löytää perusteita. Kaikissa kielissä, jotka käyttävät latinalaista aakkostoa, aakkosto aloitetaan a:lla.
Latinan kielen kohdalla on aakkosto ja kirjoitustapa aina ollut vähän ongelmallinen. Esimerkiksi latinan klassisessa vaiheessa, jossa ei erotettu U-kirjainta V-kirjaimesta, esiintyi taipumus välttää kahta U:ta (eli V:tä) peräkkäin. Sen takia vu-äännejono kirjoitettiin UO ja tarkistettiin UU:ksi vasta myöhemmin, esimerkiksi EQUOS äännettiin [ekvus] ja tarkistettiin EQUUS-asuun lopullisesti vasta yleisen ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla (Allen ja Greenough). Myös k-äänteestä voi sanoa, että sen moninainen merkitseminen C, Q ja K-kirjaimella ei ole koskaan ollut fonologisesti perusteltu, esimerkiksi cum kirjoitettiin aluksi quom. Monille k-foneemin merkeille ei ollut ortografisia perusteita, koska K-kirjainta käytettiin vain tietyissä hyvin harvoissa sanoissa, esimerkiksi Kalendae ja monet lainat kreikasta. Nämä k-foneemin kirjaimet periytyivät taakkana aakkoston mukana. Kreikkalaisen ja etruskilaisen vaikutuksen takia niitä ei raaskittu karsia pois. Vielä myöhemmässä latinan kielen vaiheessa latinan ääntämykseen kehittyi palatalisaation kautta affrikaattoja, jotka eivät koskaan saaneet omia merkkejä. (Orbilat/Pronunciation)
Tämä UO-UU-seikka osoittaa, että jo aakkostoa käyttöön otettaessa vaikutti latinan kirjoitustavassa muitakin periaatteita kuin foneemiperiaate. UO-UU-seikasta ei tiedetä, oliko kyseessä esteettinen ratkaisu (kaksi U:ta vierekkäin näyttää rumalta) vaiko ehkä maaginen. Kuitenkin kyettiin tilanne lopulta muuttamaan foneemiperiaatteen mukaiseksi, vaikka siihen kului sen verran aikaa, että kirjoitustapa ei vastannut enää muilta osin ääntämystä.
Foneemiperiaatteen pohjalta on toimittu myös viron ja suomen kirjoitustapaa luotaessa ja kummassakin on päädytty jo yli sata vuotta sitten nykyisenlaiseen kirjoitustapaan. Latinaan verrattuna on virossa ja suomessa kirjoitustavan äännemukaisuus toteutunut täydellisemmin. Vokaalien suurempaa lukumäärää huomioon ottaen on otettu peruskirjainten ohelle käyttöön lisämerkkejä: suomessa ä ja ö, virossa õ, ä, ö ja ü. Konsonanttien pienempää lukumäärää huomioon ottaen on konsonanttimerkkien lukumäärää karsittu (esimerkiksi c, q, x, z).
Lisätyt vokaalimerkit ovat syntyneet latinalaisiin peruskirjaimiin tarkkeita lisäämällä. Kirjainten tarkkeet ovat viron ja suomen kielessä sellaiset merkit peruskirjaimen yläpuolella (muissa kielissä myös alapuolella tai muuallakin), jotka osoittavat sen tarkoittavan eri äännettä kuin mitä peruskirjain tarkoittaa. Viron ja suomen kielessä tarkkeelliset kirjaimet ovat itsenäisiä kirjaimia, koska foneemit, joihin tarkkeelliset kirjaimet viittaavat, eivät ole millään tavoin kytköksissä peruskirjaimen viitaamaan foneemiin (EKG II: 334). Esimerkiksi ä ei ole a:n positionaalinen variantti, vaan itsenäinen äänne, sillä käsi ei ole kasi-sanan variantti eikä muutenkaan siihen kytköksissä. Toisin kuin vaikkapa saksassa, jossa ä-kirjain on a-kirjaimen umlaut-variantti (ei aina, mutta oikeinkirjoitusnormi rinnastaa kaikki tapaukset siihen) ja sen takia aakkostossa ilman itsenäista paikkaa.
Karsittuja kirjoitusmerkkejä on viron ja suomen kirjoituksessa jouduttu kaikesta huolimatta käyttämään. Näyttävimmin ne ovat esillä latinan aakkostoon perustuvia vieraskielisiä nimiä kirjoitettaessa ja myös hyvin tuoreita, niinkutsuttuja sitaattilainoja käytettäessä, yksinkertaisemmin sanoen vieraskielisten sanojen esiintyessä viron- tai suomenkielisessä tekstissä (esimerkiksi pizza, squash). Toisaalta omien tarkkeellisten kirjainten käyttö on joskus teknisistä syistä mahdoton. Näissä tilanteissa syntyy eräänlainen hätäkirjoitustapa.
Äännemerkkien eli varsinaisten kirjainten lisäksi käytetään myös monia muita merkkejä, joita kutsutaan symboleiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi dollarimerkki, pykälämerkki, tekijänoikeusmerkki ja kaikki matematiikan erikoismerkit. Niiden luonteena on merkitysmukaisuus, ei lausumamukaisuus. Ne eivät vastaa mitään yksittäistä äännettä, vaan niitä ääneen luettaessa lausutaan aina kokonainen sana, joka voi tilanteesta riippuen olla saman merkin kohdalla erilainen tai tilanteesta riippuen eri taivutusmuodoissa.
Viron ja suomen kirjoitustavassa voi symbolin ja taivutuspäätteen välissä olla jokin merkki ikäänkuin osoittamassa merkki- ja äännekirjoituksen rajapaikkaa. Riippuu normista, käytetäänkö sellaista kirjoitustavan tason vaihtoa osoittavaa merkkiä vai ei tai mikä sellaisen rajapaikkamerkin ulkonäkö on, onko se yhdysviiva (virossa) vaiko kaksoispiste (suomessa).
Symbolit ovat foneemimerkkejä käyttävässä tekstissä eräänlaista kuvakirjoitusta (Penttilä 1932: 18). Symboleja yhdistellessä ei muodostu sanoja, vaan jokainen symboli kuvaa erikseen itsenäistä sanaa tai käsitettä. Sen takia symboleja ei lasketa kirjainten joukkoon kuuluviksi.
Hankalampaa on luonnehtia lyhenteitä, jotka koostuvat äännemerkeistä, mutta eivät kuitenkaan ole tavallisten oikeinkirjoitusperiaatteiden mukaan kirjoitettuja sanoja. Sitäpaitsi ne muodostetaan täyspitkistä sanoista lyhentämissääntöjä noudattaen eli ne ovat joskus olleet oikeita sanoja (KT 1985: 51-60). Silti ne eivät käyttäydy tavallisten sanojen kaltaisesti:
Välimerkkien tehtävänä on jäsentää virkkeitä (EKG II: 337). Välimerkit sijaitsevat virkkeiden, lauseiden, sanojen ja sanojen osien rajalla (EKG II: 384). Ne eivät pääasiallisesti kuulu sanojen muodostamisen kannalta olennaiseen merkistöön eli aakkostoon.
On ainakin kaksi merkkiä, jotka voivat esiintyä suomen ja viron kirjakielessä ortografisen sanan sisällä: yhdysviiva ja heittomerkki. Yhdysviiva on sanansisäisessä käytössä ennen kaikkea yhdyssanoissa, joissa yhdyssanaosien vierekkäiset kirjaimet ovat samoja. Viron kielen yhdyssanoissa yhdysmerkkiä käytetään myös pelkästään pitkältä tuntuvien yhdyssanojen osien hahmottamiseen.
Varsinaisena sanansisäisenä (vartaloa jakavana) merkkinä yhdysviivaa käytetään tavumerkkinä kirjoitusrivin lopussa, kun sana jaetaan seuraavalle riville (viroksi poolitamine; yhdysviivan nimitys tässä käytössä on viroksi poolitusmärk). Tällaisen käytön tarve muodostuu kuitenkin vain teknisin tilannesidonnaisin ehdoin, jotka eivät kovinkaan usein sanan kirjoitusasuun vaikuta. Jokainen sana voidaan kirjoittaa sitä jakaamatta, siis ilman yhdysviivaa, mutta ei kaikkia sanoja, etupäässä lyhyitä, voi jakaa kahdelle riville. Vaikka yhdysviiva onkin sanansisäinen merkki, sitä ei käytetä ilmaisemaan sanan ominaispiirteitä siten, että jonkin sanan tietyssä muodossa jouduttaisiin aina käyttämään yhdysviivaa.
Koska aakkoston kirjainten valikoima ja järjestys tunnetaan yleisesti, on vaikeaa väittää, että on olemassa joitakin sellaisia kirjaimia, jotka ovat vahingossa jääneet aakkoston ulkopuolelle. Ainakaan virossa tai suomessa ei kaivata heittomerkkiä aakkoston osaksi kovinkaan kipeästi, koska sillä ei aloiteta yhtään sanaa. Suomessa, jossa heittomerkki esiintyy omaperäisten sanojen joissain muodoissa, kannattaisi heittomerkki ottaa sanakirjaa laadittaessa huomioon eli käsitellä sitä kirjaimena. Esimerkiksi listattaisiinko vaa'an-sananmuoto ennen vaaka-muotoa vaiko jälkeen? Ei ole vielä esitetty kysymystä, pitäisikö heittomerkki laskea kirjainten joukkoon ja antaa sille jokin paikka aakkostossa samalla tavoin, kuin venäjän "pehmeällä" ja "kovalla" merkillä on kyrillisessä aakkostossa, vaikka nekään eivät esiinny koskaan sanan alussa.
Heittomerkki lasketaan tavallisesti välimerkkien joukkoon (Kielikello 3/1993 ja EKG II: 393-424). Kummastakin mainitusta lähteestä selviää kuitenkin, että yhdysmerkki ja heittomerkki ovat erilaisia kuin kaikki muut välimerkit: niitä käytetään sanan sisällä.
Sanan sisäinen käyttö tarkoittaa, että merkkiä ympäröi välittömästi (ilman sananväliä eli välilyöntiä) kummaltakin puolelta vokaali- tai konsonanttimerkit. Se erottaa yhdys- ja heittomerkin kaikista muista välimerkeistä.
Yhdysmerkkiä käytetään etupäässä yhdyssanojen osien erottajana. Heittomerkki on sitäkin tiiviimmin sanansisäinen — se esiintyy varsinaisen sanan, kirjoitetun morfeemin sisällä. Sitä eivät ympäröi yhdyssanaosat, vaan se on itse oikeinkirjoituksen kannalta osa sanavartaloa. Heittomerkkiä käytetään viron kielessä nimistä, erityisesti ulkomaisista nimistä taivutuspäätetta erotettaessa. Sama tehtävä sillä on myös niinkutsuttujen sitaattilainojen eli muulla kielellä kirjoitettujen sanojen taivutusmuodoissa. Oikeinkirjoituksen kannalta sellainen merkin käyttö on ominaista vain kirjaimille eli aakkostoon kuuluville merkeille.
EKG II = Eesti keele grammatika II, Lisa: Kiri. Eesti TA Keele ja Kirjanduse Instituut, Tallinn 1993
KT 1985 = Kirjakeele Teataja 1979-1983: Õigekeelsuskomisjoni otsused. Tallinn 1985
© Erkki Sinijärv 2002-2004