*~ Picture by Raven ~*
Saara oli taasen tapansa mukaisesti paimentamassa kylän lapsia. Tänään he olivat menneet merenrantaan. Lapset kirmailivat kimmeltävässä merivedessä auringon kilon heijastellessa jokaisesta vaahtopäästä, jonka tuuli oli rantaan kuljettanut. Lapsoset etsivät vedenrajasta kauniita näkinkenkiä ja löysivätkin niitä. Saara asteli viileässä hiekassa hieman loitompana muista. Hän oli pyytänyt vanhempia lapsia katsomaan pienien perään kun hän itse kävelisi vähän kauemmas.
Aikansa käveltyään Saara löysikin suojaisan poukaman ja laskeutui istumaan hiekalle. Hän koukisti polvensa ja nojasi otsaansa niihin. Hän mietti viimeöistä untaan. Punatukkainen mies oli taas heijastellut hänen alitajunnassaan.
Kuin huomaamattaan neito vaipui rantahietikolle ja vajosi syvään uneen. Hän havaitsi olevansa vehreässä metsässä. Linnut laulelivat ihmeen kauniisti ja kuusipeura vasoineen käyskenteli hieman tuonnempana. Korkeat puut muodostivat valtavan katoksen kulkijan ylle.
Kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä, punahiuksinen mies astui esiin puun takaa. Tuntui myös aivan Itsestään selvältä, että Saara meni miehen luo ja otti tätä kädestä. Noin he kulkivat vähän matkaa.
Aikansa emmittyään Saara kysyi:
" Kuka sinä oikein olet ja kuinka aina löydät minut? "
Mies vastasi nauraen." Se lienee minun ikioma salaisuuteni. Ja sanoinhan, että minua kutsutaan Punaiseksi Lohikäärmeeksi. Nimi johtuu oletettavastikin hiusteni...öh...voimakkaasta värityksestä! "
Saara naurahti ja päätti vielä tavalla tai toisella ottaa selvää nuorukaisesta. Mies otti esille veitsensä ja nirhi hiuksistaan irti pitkän punaisen kiharan ja ojensi sen Saaralle.
" Saat tämän, jotta muistaisit minut."
Saara vastasi hämmentyneenä: " Mutta eihän sinun kaltaistasi ilmestystä VOI unohtaa!"
Saara meni hämilleen, kun mies otti hänen kätensä omaansa ja painoi kevyen suukon kämmenselkään.
Äkkiä Saara havahtui ja huomasi makaavansa taas samassa poukamassa, mihin oli mennytkin. Kaikki oli siis tosiaankin vain unta. Hän oli salaa mielessään elätellyt toivoa miehen ilmaantumisesta tosielämään, mutta eihän hän ollut muuta kuin tytön oman mielikuvituksen tuote. Vain unta...unimies... Punainen Lohikäärme...
Näihin mietteisiin vajonneena Saara nousi hiljalleen ylös, mutta seuraavassa sekunnissa hän olisi voinut kirkaista. Hän tuijotti sekaisten ajatusten vallassa kämmenellään lepäävää, tulenpunaista suortuvaa...
Unimies III >>
* * *
Back to Other Stories
Back to Writings
Back to Main Page