Nykykäsityksen mukaan planeettakuntien muodostuminen on normaali tapahtuma tähden kehityksen aikana, joten omassa Linnunradassammekin saattaa hyvinkin olla miljoonittain planeettakuntia kiertämässä kenties hyvinkin paljon omasta Auringostamme poikkeavia tähtijärjestelmiä. Viime aikoina on saatu nimittäin viitteitä siitä, että myös monitähtijärjestelmät (kuten kaksoistähtijärjestelmät, joissa kaksi tähteä kiertää toisiaan) saattavat omistaa järjestelmää kiertävän planeettakunnan, mikä osaltaan lisäisi räjähdysmäisesti mahdollisten planeettojen lukumäärää - useimmat tähtijärjestelmät koostuvat nimittäin useasta tähdestä toisin kuin oman Aurinkokuntamme järjestelmä.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että useiden nuorten tähtien ympärillä on pölykiekko, oletettavasti samanlainen kuin mistä aikanaan oman Aurinkokuntamme planeetat ja pienemmät taivaankappaleet muodostuivat. Lisäksi 90-luvun puolivälistä alkaen on muutamien lähitähtien ympäriltä löytynyt viitteitä planeettakunnista; muutaman tällaisen tähden ympäriltä on melkoisen suurella varmuudella pystytty havaitsemaan suuria, Jupiterin kokoluokkaa olevia planeettoja. Tällä hetkellä ilmeisesti 9 tähtijärjestelmästä (oman Aurinkokuntamme lisäksi) ja kahdesta ns. pulsaritähden järjestelmästä on löydetty vakuuttavat viitteet jättiplaneetoista, joten yhä enemmän ja yhä pienempiä planeettoja alkaa varmasti löytyä kiihtyvällä tahdilla tutkimuslaitteiden ja -menetelmien koko ajan parantuessa. Oletettavaa siis on, että aurinkokuntien määrä jo pelkästään omassa Linnunradassamme on huikea.

Viimeisimmät tutkimustulokset ovat antaneet viitteitä siitä, että ennen niin tyypillisenä aurinkokuntana pidetty oma Aurinkokuntamme saattaakin olla omituinen ja harvinainen ilmiö. Uusista löydetyistä planeetoista kaikki ovat valtavia kaasumaisia järkäleitä, joista osa kiertää Aurinkoa uskomattoman lähellä, kun taas oman Aurinkokuntamme planeetoissa on niin kiviplaneettoja kuin kaasujättiläisiä, jotka kiertävät kaukana Auringosta tasaisin välein.

Ongelmana planeettojen etsimisessä on se, että planeettoja ei voida havaita näkemällä (siis sähkömagneettisena säteilynä näkyvän valon alueella), sillä planeettakunnan omistavan tähden tai tähtien valo on niin voimakasta, ettei suurtakaan planeettaa voida suoraan havaita. Tämän johdosta planeettoja joudutaankin etsimään kiertoteitse. Yleisimmin käytetty tutkimustapa on tähän mennessä ollut emotähden tai -tähtien liikeratojen tutkiminen. Raskaat planeetat nimittäin vaikuttavat tähtensä rataan niin, että siihen tulee pieniä poikkeamia, näiden koon riippuessa planeetan massasta. Nämä poikkeamat voidaan havaita tähden lähettämän sätelyn spektrissä nk. spektriviivojen siirtymänä. Tässä menetelmässä, kuten suorassa näköön perustuvassa havainnoinnissakin, on ongelmana se, että mitä pienempiä planeettoja on, sitä vähemmän ne jättävät itsestään jälkiä tutkijoiden nähtäväksi.

Suoran havainnoinnin ja spektriviivojen tutkimisen lisäksi on jo ehkä lähitulevaisuudessa mahdollista havaita planeettoja tutkimalla tähtien kirkkauden vaihteluita hetkillä, jolloin planeetta kulkee tähden ohi Maasta katsottuna. NASA suunnittelee nk. Kepler-projektia, jossa kiertoradalle lähetettäisiin tällaista havainnointimenetelmää käyttävä kaukoputki, mutta projekti on vielä suunnitteluvaiheessa. Neljäntenä keinona on tutkia planeetan vaikutusta tähden näennäiseen liikkeeseen taivaalla, mutta tämä vaatisi laitteistolta valtavaa erotuskykyä. Kuitenkin pian mm. Havaijin ja Chilen peilikaukoputkijärjestelmien oletetaan kykenevän havaitsemaan em. tavalla uusia planeettoja. Lisäksi tulevaisuudessa (v. 2009-) avaruuteen voidaan rakentaa valtava optinen inferferometri, jolla voitaisiin teoriassa havaita lähitähtien ympäriltä Maan kokoisia planeettoja. Omana elinaikanamme saattaa vielä toteutua kaavailu, jossa avaruuteen lähetettäisiin vieläkin suurempi ja tarkempi laite, joka pystyisi näkemään planeettojen pintaa ja mantereita... ja elämää?

Alkuun.