Kirkas,
kirkkaampi,
KIRKA
1996:
Kirka Babitzin oli kymmenvuotias ja Paul Ankan konsertissa Linnanmäellä, kun Se iski häntä siihen missä intialaisnaisilla on kastimerkki. Pikku Kirill huumaantui Ankan poppiksesta niin paljon, että ammatinvalinnan ohjaajan työ ja jatkokoulutuksesta kertovat tiiliskivet tulivat tarpeettomiksi. G-avain oli löytänyt lukkonsa, Kirkasta tulisi muusikko.
Langat hanskassa
Kirkan suosio on aina ollut tasainen kuin antiikin maapallero. Isoja käyrän kohoamisia on saatu todistaa mm. vuonna 88, kun Suru pyyhittiin silmistä pois. Menestys ei kuitenkaan ole saanut mopoa karkaamaan käsistä.
Vara-Jeesus?
Suomalaisilla on tapana lähetellä suosikkiartisteilleen postia. Käytettyjen pitsikalsareiden ja pehmonallejen lisäksi mukaan mahtuu tunnustuspitoista materiaalia. Paljon kokeneet esiintyjät voisivat hankkia psykiatrin punaisen sohvan ja rentoutuskasetin.
(Tähti 5/1996, teksti: Jussi Tuomola)
Sinivalkoinen rockjärkäle vauhdissa!
- Olen kauan halunnut laulaa melodista rockia, eritempoista, ei mitään sekoilumusaa. Olen aina arvostanut Beatlesia ja Rollareita juuri niiden melodisuuden takia. Nyt minulla on valmiina älppärillinen sataprosenttisen suomalaista melodista rockia englanninkielellä laulettuna.
Onko sinulla mitään rockmuusikkojen ammattitauteja?
Mitä maailman tapahtumia seuraat?
Myös nuorten tilanne askarruttaa Kirkaa.
Tapani Kansa on kiinnittänyt huomiota alati liikkuvien keikkamuusikkojen maantieongelmiin, poliisin käytökseen ja sakottamiseen. Onko sinulla vastaavanlaisia kokemuksia maanteiltä?
(Suosikki 11/1987, teksti: Heidi Kärkkäinen)
Hyvä Kirka, hyvä! Minäkään en omista ajokorttia, enkä kiellä itseltäni suklaan ja lihan syöntiä!
väriä väriä enemmän väriä
Se viikko oli kovin sitruunainen Kirka Babitsinin kohdalla, päivyrissä perjantain lehdellä merkintä 'sitruunan luovutus', eli valokuvaajien ammatillisen paheksunnan osoitus, ja pojalla päällä villapuseron alla sitruunainen paita.
Se sitruunainen paita Kirkan päällä ei ollut mikään harvinaisuus, hän pitää kirkkaista väreistä, kaikista hehkuvista; lempiväriä ei ole. Hänen vapaa-ajan asunsa ovat yksinkertaisesti vapaita: villapuseroa ja mukavaa housua; esiintymisasut hyvinistuvia pukuja, teetettyjä.
(Hopeapeili nro 17, 24.4.1969, teksti: Raila Kinnunen, Johannes Runeberg)
Takaisin kotisivulleni
Page created October 8, 1998
- Ei yksinkertaisesti jäänyt enää mitään muuta mitä olisin voinut tehdä, kestostara kertoo.
Pari vuotta Linnanmäen kohtaamisen jälkeen Kirkalla oli jo bändi ja tavoitteet planeetoissa. Loppu on suomalaista musiikkihistoriaa. Seurasi hittejä, tyylinvaihtoja ja tähän asti 25 julkaistua albumia. Eikä mies aio hyytyä. Nyt on auki Tie huomiseen.
-Tie huomiseen kertoo uudesta ajasta. Olin kolme vuotta hiljaa miettien omassa pienessä maailmassani, että mistä repisin tuoreutta putkeen. Turhauduin samanlaisiin, vaikkakin hyvin myyviin ja tiomiviin levyihin. Nyt mulla on vino pino uusia säveltäjiä ja koko levyn staili on entisestä positiivisesti poikkeava.
- Tässä hetkessä on muutakin tuoreutta. Mä vedin 29 ja puoli vuotta röökiä, nyt se on loppunut ja poskiontelotkin on operoitu. Ääni soi kirkkaammin. Ennen en parin tunnin keikan jälkeen pystynyt edes puhumaan.
Kirka on musiikillinen kameleontti. Popin ja iskelmän välillä mies syntyi villiksi muutama vuosi takaperin. Tukka venyi ja prässit vaihtuivat nahkaan ja niitteihin. Euroviisuissakin on käyty Hengailemassa, mutta jokavuotiset laulun herätysjuhlat saavat kritiikkiä nilkkaan.
- On hienoa pystyä vaihtamaan tyyliä ja jopa kieltä. Se on mulle henkilökohtaisesti rikastuttavaa, ja varmasti yleisöllekin palkitsevaa.
- Euroviisut on sellainen foorumi, joka ei Suomelle yksinkertaisesti toimi. Sieltä pitäisi vain uskaltaa jäädä pois. Vaikka se kuinka olisi ikkuna ulos maasta. Se voi olla vähän liian iso ikkuna.
- Mulla on mutsin puolelta niin paljon slaavilaista verta, että pystyn suhtautumaan melkein kaikkeen optimistisesti ja rauhallisesti. Julkisuus on pysynyt hallussa, enkä edes jaksa masentua, jos joku heittää kuraa.
- Positiivinen asenne riittää lankojen käsissä pitämiseen. En ole tarvinnut psykiatria tai rauhoittavia. Enkä mä vissiin ole vielä alkoholisoitunutkaan.
Positiivista asennetta tarvittiin kivitalollinen vuonna 68 Vehmassalmella, jossa 18-vuotias baby-babitsin oli Ison D:n kanssa samalla keikalla.
- Valokuvaajat käytti siihen aikaan magnesiumjauhoa salamoissa tai jossain. Se oli mielettömän tulenarkaa kamaa. Meidän keikkabussin kuski kaatoi sitä tavaraa ämpäriin ja bensaa perään, luotiin vähän savua nääs. Se iski yhtäkkiä helvetillisen räjähdyksen. Iso Marshall-vahvistin ja rumpalin naama paloivat, bussikuskin millin pystytukka oli, mkäli mahdollista, vielä enemmän pystyssä ja lavastuksen takaseinä kaatui Vehmassalmen tanssilavalle. Paloautot tulivat tunti palon sammuttamisen jälkeen ja ambulanssit silloin, kun jengi oli ehtinyt taksilla sairaalaan.
- Jossain vaiheessa noi jutut kävi pelottamaan tosi paljon. Mua lähestyivät itsemurhakandit, rakkaansa menettäneet ja sairaat. Välillä tuli totaalisia Jeesus-fiiliksiä. Henkisesti se olisi hienoa pystyä olemaan joku vara-Kristus, harmi vain, se on mahdotonta. Levyn tekstien puitteissa ja suorassa kontaktissa keikoilla voi tietysti yrittää sanoakin jotain.
- Mä uskon, että broidin kuolema ja avioliittojutut saattaa kasvattaa jengin luottamusta muhun. Ajetut kilometrit näkyy päälle. Mun mielestä kuolema on elämiseen liittyvä asia, itsestäänselvyys, joka unohtuu silloin kun elämä on kivaa. Sinne me kaikki ollaan menossa.
Kirkalla on haave. Hän haluaisi olla se suomalainen, joka sotkee Eurooppaan kinttupolun suomalaisten artistien kuljettavaksi. Se onnistuu isolla hitillä.
- En mä halua mitään Macarena-menoa, kunhan saisi sellaisen todestaotettavan breikin aikaan, jota muut voisivat seurata.
Kirka haluaa myös nähdä, että seuraava muusikkopolvi pääsee eteenpäin ulkomailla. Tai ainakin sen pitää hoitaa kotikioski vielä paljon edeltäjiään paremmin. Niin kuin Paul Anka Lintsillä.
1987:
Kirka Babitzin: "60-LUVUN KAPPALEISTANI MUISTAN LAVAT, HYSTEERISET IHAILIJAT, BEATLESIT...
Kirka puhuu uudesta The Spell -älppäristään, jonka musiikillisen annin takana ovat vanhat yhteistyökumppanit Edu Kettunen, Kassu Halonen, Esa Kaartamo ja Kisu Jernström. Tämän loppusyksyn ja talven hän keikkailee The Kids -yhtyeensä eli Esa Palosaaren, Riku Kukkosen, Juha Nauhan ja Mikko Rintasen kanssa. Kirka kehuu bändiään luomisvoimaiseksi.
- Kaverit ovat minua noin kymmenen vuotta nuorempia ja he tuovat jatkuvasti uusia nauhoja mukanaan ja inspiroimme kaikki toisiamme. Työmme on hyvin vuorovaikutteista - The Kids ei ole taustabändi vaan minä olen osa sitä. Enhän minä olisi mitään ilman bändiä, enhän voisi yksin mennä laulamaan minnekään!
Vanhana konkarina Kirka tuntee työnsä haittapuolet, mutta pitkistä matkoista, epäsäännöllisistä työajoista ja jatkuvasta epävarmuudesta huolimatta hän on aina yhtä innostunut työstään.
- Kai tässä täytyy olla vähän hullu jaksaakseen. Hyvin monet muusikot pohtivat pitkään niitä levyjä, jotka eivät ole myyneet, mutta minä ajattelen aina, että mitä siitä - tehdään ensi kerralla parempi. Keikalla me pyrimme antamaan yleisölle täyspainoisen annoksen, sellaisen, että jokainen tuntee, että nyt olemme antaneet kaikkemme.
- Monet kärsivät valvomisesta ja töiden tuomista paineista, mutta minä olen toistaiseksi onnistunut välttämään ne jutut - kun tulen kotiin, olen fyysisesti niin väsynyt, että nukahdan heti. En ole kovinkaan urheilullinen, en halua hölkätä tai jumpata, mutta viihdyn ulkona - minusta on kiva kävellä. En ole mikään terveysintoilija, vaan uskon siihen, että terve kroppa sanoo mitä se haluaa. Jos minun tekee mieli suklaata, syön sitä, jos haluan liharuokaa, syön lihaa. Tärkeintä on, että pää pysyy selvänä. Tässä bisneksessä on monta ihmistä, joilla on taipumusta masennukseen, sillä tämän on niin kova ala.
Tulvatko aloittelevat laulajat pyytämään sinulta neuvoja?
- Kyllä, hyvin usein. Minulle tuodaan demonauhoja ja pyydetään sanomaan mitä mieltä olen niistä.
Sanotko rehellisen mielipiteesi?
- Minä olen aina rehellinen. Jos homma toimii, sanon sen ja ellei se toimi, sanon senkin. Tietenkään en kehota ketään lopettamaan hommaa heti, jos en pidä jostain. Enhän minä ole mikään auktoriteetti, voin vain kertoa mitä mieltä itse olen.
- Kaikki ydinaseden riisuntoihin tähtäävät neuvottelut kiinnostavat minua. Seuraan myös kauhulla maailman sotatilanteita.
Mitä mieltä olet Suomen pakolaispolitiikasta?
- Kyllä tänne mahtuisi enemmän ihmisiä, sillä täällähän on lääniä vaikka millä mitalla. Tietenkään se ei yksin riitä, tarvitaan resursseja, joilla pakolaiset koulutetaan ja heille on löydettävä työtä. Ihmisen, joka tulee vieraasta kulttuurista, ei ole helppoa sopeutua Suomeen ja meidän on tultava näitä ihmisiä puolitiehen vastaan. Tietenkin Suomi on rauhallinen maa ja jos tänne tuodaan ihmisiä eri räjähdysalttiilta alueilta, se saattaa tuoda muassaan terroririskin, mutta siitä huolimatta Suomi voisi lisätä pakolaiskiintiötään.
- Suomi on maa, jossa aina sanotaan ettei ole rahaa kun on jostain tärkeästä asiasta kysymys ja sitten sitä rahaa pumpataan ihan typeriin kohteisiin kuten johonkin yhtymään, joka kuitenkin menee konkurssiin... Tulee mieleen joku Valco, joka on kansallinen häpeäpilkku.
- Nuorille ei koskaan ole kunnon tiloja. Kun nuorille suunnataan rahaa, niin se raha menee yleensä urheiluun, mutta on muistettava, etteivät kaikki halua urheilla. Monet haluavat kuunnella levyjä, katsella ja kuunnella bändejä ja kokoontua ihan muuten vaan, eikä siihen löydy paljonkaan mahdollisuuksia. Muistan oman nuoruuteni, jolloin hengattiin tuolla Tennarilla (Tennisanttilan yläkerrassa sijainnut nuorisotila), mutta ei sekään hääppöinen paikka ollut. Kaupungeilla ja kunnilla olisi paljon tekemistä tässä asiassa.
Radiosta kuulee usein vanhoja 60-luvun kappaleitasi. Mitä itse ajattelet kuunnellessasi niitä?
- Voi, jos rupeaisin kertomaan kaiken, joka käy mielessäni, tässä tarvittaisiin varmasti psykiatria. Joskus minua hirvittää. Kun on näinkin kauan ollut alalla, niin on oppinut jotain, ainakin mitä laulamiseen tulee, eikä omia virheitään aina kuuntele kovin mielellään jälkikäteen. Toisaalta ajattelen usein niitä tilanteita, joissa olen laulanut niitä lauluja, lavoja, keikkoja ja sen ajan hysteerisiä ihmisiä huutamassa eri lavojen reunoilla. Sitten minulle tulevat mieleen myös omat sen ajan suosikkini, Beatlesit, Rollarit ja Bluessection.
- Ei ole. Liikun useimmiten bändin kanssa bussilla, emmekä ole ajaneet ylinopeutta kuin joskus vahongossa. Pyrimme luonnollisesti noudattamaan lakia.
Ajatko itse?
- En. Minulla ei ole ajokorttia. Olen pian toistakymmentä vuotta pärjännyt ilman sitä. Olen joskus suunnitellut sellaisen hankkimista, mutta minähän aina suunnittelen kaikenlaista...
1969:
Kirka Babitsinin, 18-vuotiaan laulajan pukeutumisen motot: värikästä, istuvaa, mukavaa.
Edellisenä yönä oli Kirka kotiutunut mistä lienee jyväskylästä, oulusta tai punkalaitumelta, laulamasta, huudattamasta minihametyttöjä. Keikkoja on Kirkalla keskimäärin viisi viikossa, ja silloin juuri uusi LP tekeillä.
Kirka tuntuu mukavalta ja mutkattomalta ja nuorelta. Toistaiseksi hän asuu vanhempiensa ja lukuisten sisarustensa kanssa Pakilassa mutta etsii parhaillaan hyvää ja hyvänhintaista asuntoa itselleen.
Auton takapenkillä, D-tuotantoon matkalla, hän ei tahdo malttaa istuallaan pysyä kun näkee katukäytävällä kaksi mahtavaa koiraa: Kato, kaks koiraa, juku. Keikoistaan hän puhuu innostuneesti ja paljon, parin tunnin kuluttua on lähtö Tampereelle.
Kun on päästy Dannyn kammioon, vahvasti sisutettuun 'Johtajanhuoneeseen', syöksyy Kirka pikavauhtia levysoittimen luo, ja Tom Jones alkaa toistaa joka nurkasta että kas, siitä vaan.
- Housuja on Suomesta jokseenkin mahdotonta löytää valmiina, ne ovat mielettömän leveitä. Sama vika on paidoissa.
- Pophenkilön asema velvoittaa tavallaan myös pukeutumisessa, siinäkin on yritettävä seurata aikaansa ja toteutettava uusia ideoita. Minusta tuntuu että yleisöllä on odotuksia myös poplaulajan pukeutumisen suhteen.
Niin että jos joku haluaa pukeutua samaan tapaan kuin idolinsa, tulevat Kirka Babitsinia ihailevat samalla pukeutumaan värikkäästi, nuoresti, iloisesti. Ja muodikkaasti.
Kirkan virallinen kotisivu
Last updated December 7, 2006
Get your own Free Home Page