Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille! Tänne kirjoitetut asiat ovat vain palasia minun arjestani, sisältäen minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, saatatpa hyvinkin olla aivan väärässä paikassa...

Viikko 32

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Illalla olimme kumpikin ihan puhki katki poikki kotona. Teimme ruokaa ja olla möllötimme kotona.

Tiistai 5.8.2003

Iltapäivällä meillä oli kokous, jossa henkilöstöpäällikkö tuli kertomaan matkustamiseen liittyvistä säännöistä, jotka on selvästikin tehty ilman järjen hiventä ja jotka tekevät tehokkaan työskentelyn ja ajankäytön mahdottomaksi. No, eipä siinä mitään, säännöt on sääntöjä ja niitä me aiomme tästä eteenpäin noudattaa. Tuntuu vain, että näillä säännöillä ei ehditä tehdä puoliakaan töistä. No, aika näyttää.

Illalla pelasimme bridgeä piiiitkästä aikaa. Oli ihan jees, vaikka ei tullutkaan hyviä jakaumia tai pistekäsiä. Oli minun vuoroni nautiskella pelatessa olutta, kun Karri suostui kuskiksi. Pelien jälkeen kävimme saunassa ja viimeistään saunakalja sai pään mukavasti sekaisin...

Hyvä känninalku meni kuitenkin hukkaan, kun piti kömpiä nukkumaan, jotta jaksaa aamulla taas lähteä pirteänä töihin.

Keskiviikko 6.8.2003

Töissä, eilisen kokouksen jälkimainingeissa, aloin opetella taukojen pitämistä. Siis niiden lakisääteisten taukojen, joita en ole miesmuistiin pitänyt. Kun ei kerran työnantajakaan jousta, niin en minä rupea itseäni kuoliaaksi juoksemaan. Ei ole sen arvoista, ei. Mutta oli se järjetön tunne istua keskellä mieletöntä kiirettä huoltoaseman pihalla ja katsella kellosta, että tulee puolen tunnin ruokatunti täyteen. Kaiken lisäksi se oli hel-ve-tin tylsää.... Ja ahdistavaa. Kun olisikin ollut edes jotain seuraa, mutta kun olin vielä yksin matkassa. Hohhoijaa. Täytyy alkaa pitää kirjaa tai jotakin taukoviihdykettä mukana.

Illalla kävimme Karrin kanssa kiertämässä Junttilan alelaatikot läpi pitkästä aikaa, mutta emme löytäneet mitään uusia leffoja tai musaa. Tuntui, ettei mikään houkutellut... Magnolian olisin periaatteessa voinut ostaa, mutta en sitten jaksanut. Mun täytyy olla jo sairas, kun turhuuksiin tuhlaaminenkaan ei kiinnosta.

Loppuillan makasin kotona puolikuolleena teeveen typerien saippuasarjojen "viihdyttäessä". Yhdeksän aikoihin luovutin ja aloin nukkua. Unen tulo kesti varmaan alle puoli minuuttia.

Torstai 7.8.2003

Tänään häivyn heti, kun saan suurimmat kiireet lakaistua maton alle. Onneksi onnistuin järkkäämään huomiset työni muille. Ja kuten ex-mieheni tässä tilanteessa sanoisi; huomenna en edes kuse tänne (=työpaikalle) päin.

Lähdin kotiin puoli kahdelta. Hain Karrin kotoa ja vein ulos syömään. Kebabia ja valkosipuliperunoita. Sitten kauppaan. Ei löytynyt mitään kivaa. Ei jaksa nyt. Kotiin päin mennessä pieni ohikiitävä iloinen hetki. Tajusin, että jos olisin ollut töissä päivän kaikki tunnit, olisin siellä vieläkin. Onnea senkin tajuaminen. Sitten kotiin.

Illan makasin sängyssä. Yksin, Karrin kanssa, teeveen kanssa. Kaikkia vuorotellen. Silmäluomet tuntuivat raskailta, mutta en antanut unelle tilaa. Hei, minä olen nyt lomalla, ei saa väsyttää!

Zorromurhan aikana nukahdin. Huomenna on uusi päivä.

Perjantai 8.8.2003

Karri lueskeli sotakirjaansa koko aamun. Minä keitin kolpakollisen kahvia ja menin tietokoneelle. Pelasin korttia omituista alienia vastaan, joka välillä kaivoi taskustaan tai mistä lie kyltin "We have Elvis!". Masentavaa.

Sitten soi puhelin. Työkaveri. Työasioita. Lisää ahdistusta.

En tiedä, mitä sitten tapahtui. Vitutus se kai otti ja vei? Kysyin Karrilta, lähteekö se mukaani. Minne? Jonnekin...

Ei vastausta.

Puin ja nappasin autonavaimet mukaani. Ajoin rankkasateessa reilun tunnin. Huudatin stereoita ja lauloin niin lujaa, että kurkku tuntui repeävän. Katsoin sadetta ja harmautta. En ajatellut mitään, mutta tunsin, kuinka pääkopassa jylläsi. Kuviokelluntaa aivojen aalloilla. Työasiat. Kotiasiat. Muuttoasiat. Työasiat. Häränpyllyä humps hamps toistensa yli, läpi ja lomitse. Kaikki yhtenä puurona.

Tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Milloin minusta tuli tällainen? Enhän minä ole koskaan ollut mikään tunnollinen. Minähän lintsasin lukion läpi, yliopistossa en käynyt luennoilla, ammattikorkeassa en koskaan ollut paikalla kuin pakolliset tunnit... Minun ei tarvinnut! Olin muutenkin priimus, usein luokan paras, kirjoitin ällää ja eetä ja pääsin aina tenteistä läpi. Suoritin tutkinnon ennätysajassa. Ja ihan hyvin paperein, samaan aikaan töissä käyden... Olen aina pärjännyt ja tiennyt, että pärjään... Paitsi nyt...

Olen tilanteessa, jossa en voi voittaa. Ohjaan uppoavaa laivaa. Kohti pohjaa ohjaan... Eikä siinä mitään, olen varmasti tehnyt kaiken, minkä pystyn ja enempää minulta ei voida vaatia. Miksi siis revin itseni hajalle? Mitä järkeä on hakata päätään seinään, kun tietää, että pää siinä vain hajoaa, eikä mikään muu muutu?

Minä tiedän, että minun ei kannata välittää. Minun stressaamiseni ei tee tilannetta yhtään valoisammaksi. Tiedän, että jos tänään rentoutuisin ja unohtaisin työni edes kolmeksi päiväksi, voisin paljon paremmin. Tiedän, tiedän, tiedän. Mutta mitä se tieto hyödyttää, ellei tämä paha olo väisty?

Kuka veisi kurkkuani kuristavan ja hengitystäni salpaavan möhkäleen pois? Kuka pysäyttäisi vatsani vellomisen? Kuka vaihtaisi väsymyksen iloon? Minua ei huvita, en jaksa. Jos kuulisin voittaneeni lotossa miljoonan, toteaisin ai jaa ja haukottelisin päälle. Entä sitten? Mikään ei kiinnosta.

Kohta ajan kotiin. Katsotaan, saisiko Karri hymyä irti. Sitten menen hakemaan olutta tai siideriä tai viiniä ja juon tätä pahaa oloa hetkeksi pois. Eli siirrän sen huomiseen. Ehkä fyysinen paha olo peittää tämän henkisen ahdistuksen alleen? Tai ehkä ei, mutta ainahan voi yrittää. Ja ehkä ensi viikolla kaikki muuttuu paremmaksi. Tai ehkä ei.

***
Karrin kanssa lähdimme käymään lintutornilla ennen illaksi sovittua kyläilyä Katan ja Juhan luona. Karri suostui ajamaan ja minä otin yhden siiderin matkaevääksi. Kerroin Karrille, mikä mätti. Ja kyllähän se vähän helpotti, tietenkin nettiin rykäistyn vuodatuksen lisäksi. Onpahan jotain muistoja niistä ei-niin-ruusuisista ajoista sitten, kun joskus vuosien päästä muistelen tätäkin aikaa kaiholla ja huokailen, kuinka hyvin asiat silloin ennen olivat... Se kai tämänn päiväkirjan tarkoitus on; muistaa tätä aikaa ja näitä ilmiöitä sitten joskus, kun tämä laho pää on jo pyyhkinyt kaiken datan pois. Harmi vain, että tämä kirjoittaminen jää aina niin pintapuoliseksi tapahtumien kirjaamiseksi ja kaikki ne lukemattomat ajatukset, joita pää on täynnä, jää aina kirjoittamatta... Ajanpuutteen vuoksi kai, lähinnä. Ja siksi, että ne ajatukset elävät aina silloin, kun en ole koneen äärellä.

Lintutornilla en saanut haluamaani kuvaa satojen hanhien parvista (näin sellaisen viime viikolla työmatkalla ollessani). Kymmenien hanhien parven kyllä ikuistin. Pitää ilmeisesti käydä kyttäilemässä muuttoparvien kehittymistä tulevina viikkoina.

Kotona ehdimme vaihtaa vaatteet ja sitten piti jo lähteä kyläilemään. Fiilis alkoi jo löytyä sieltä jostain toisen siideripullon puolivälin paikkeilta. Hei, lomallahan tässä ollaan, kurtut pois otsalta ja menoksi..!

Tukka hulmuten viilettäminen oli kuitenkin hieman ongelmallista, kun Karrin pyöränkumi hajosi jo alkumatkasta. Pirun orapihlaja-aidat!! (Oikeasti ne ovat mielestäni kauniita.) Loppumatkan Karri joutui taluttamaan pyörää. No, onneksi vain pari kilometriä, mutta riittävästi, jotta onnistuimme myöhästymään sovitusta ajasta.

Illan tarkoituksena oli juhlia Katan ja Juhan asunnonostoa. He olivat päättäneet hankkia rivitalonpätkän parinkymmenen kilometrin päästä, se kun olisi hieman halvempi ratkaisu. Kovasti nuo tuntuivat innokkailta, vaikka muutto on vasta reilun kuukauden päästä. Ymmärtäähän sen toki, kyllä minäkin muistan, kuinka tulisilla hiilillä oltiin, kun odotettiin oman kämppämme vapautumista. Sitä jotenkin kuvitteli, että omassa asunnossa olisi niin paljon hohdokkaampaa kuin vuokralla. No, rahaahan siinä säästyy toki, mutta kuvitelmat siitä, että sitä tulisi remontoitua ja sisustettua kämppää mieleisekseen olivat kyllä hieman ruusuisia. Onneksi asunnossamme oli ihana uusittu keittiö ja vessa ja muutenkin ihan ok tapetit ym, nimittäin neljässä ja puolessa vuodessa ei ole saatu mitään aikaiseksi. Huokaus.

Isäntäväki tarjoili meille jotakin "maailman suurinta mega-super-pizzaa", joka oli halkaisijaltaan 70 cm ja painoi varmaan yli 5 kiloa. Hyvältä maistui, mutta emme saaneet mokomaa viiteen pekkaan tuhottua. Ähky tuli vähemmästäkin.

Pizzan jälkeen iltaa jatksettiin juominkien ja juttelun parissa. Juuso pysytteli (tapansa mukaan) selvin päin, mistä saimmekin idean lähteä kaupungilla käymään. Mentiin ensimmäiseen baariin. Virhe! Olisi pitänyt vain pysytellä tutuissa paikoissa, nimittäin päädyimme kunnon teinipaikkaan, jonka asiakkaiden keski-ikä oli ehkä juuri yli 18 vuotta (ja sekin johtui siitä, että me viisi hinasimme keskiarvoa mukavasti ylöspäin - varsinkin, kun väkeä oli muutenkin vähänlaisesti liikkeellä). Koska musiikin pauhulta ei pystynyt kommunikoimaan ja koska tunsimme itsemme ikälopuiksi, lähdimme pois. Äänestimme jatkosta ja niinhän siinä kävi, että kotiin teki enemmistön mieli. Ja päätöksestähän ei voinut valittaa. No, kiva ilta kuitenkin!

Lauantai 9.8.2003

Kahdeltatoista ovikello soi ja hyppäsimme vähäisine tavaroinemme (ei jaksanut miettiä) takapenkille ja nokka kohti erämaata. Tai no, melkein ainakin.

Haimme matkalla makkarat ja namut ja tietenkin Katrin sixpackille piti hankkia kaveri... Tosin aioimme pärjätä yhdellä sixpackillä Karrin kanssa, ettei menisi ihan rappiolle koko touhu. Parin tunnin matkan jälkeen olimme perillä. Tomi kävi hakemassa kalastusluvat ja sitten etsimme sopivan laavupaikan Iijoen rannalta. Auton saikin oikein mukavasti laavun viereen (mekö laiskoja?). Ja laavu oli tietenkin ihan joen rannassa. Kaikki tarvittava lähellä, siis.

Ensimmäiseksi siivosimme laavun ja nuotiopaikan, jotta siellä pystyi olemaan. Vastassa oli tyypillinen näky; tyhjiä makkarapaketteja (miksi ihmeessä niitä ei voi polttaa makkaroiden perässä??), rikottuja pulloja, kaikenlaista sekavaa roskaa ja paskaa, josta pääsisi kyllä polttamalla eroon (tai viemällä vieressä olleeseen roskapönttöön!). Tympeää. Tuntuu oudolta, että ihmiset, jotka lähtevät sellaiseen paikkaan hakemaan luontoelämyksiä, jättävät paikan tosi siivottomaan kuntoon.

Haalimme ympäristöstä kaikkea poltettavaa, kun polttopuita ei ollut. Puuvarastossa oli kyllä isoja pölkkyjä, mutta ei sahaa tai kirvestä. Saimme illan mittaan poltettua muun puutavaran joukossa 2 halkaisijaltaan noin 40 cm:n pölkkyä... Tuntui, että muut olivat osanneet varautua tilanteeseen ja tulilla taukoa viettävät kalastajat olivatkin tuoneet halkoja mukanaan.

Päivä meni ihan mukavasti ihan vain möllöttäessä. Välillä kuvasin kasveja ja bongasin yhden tosi hienon perhosen, jonka lajia en tiedä (pitäisi etsiä se jostain luontokirjasta). Makkaran kyytipoikana tuli napattua olutta, mutta koska mukana oli vain pullo kahta tuntia kohti, aina, kun alkoi päästä nousuun, tuli piti säännöstellä oluita, joten ei siinä mitään hilpeää oloa saanut aikaiseksi. Olutnautinto on kuitenkin tuplat tavallisesta joen rannassa, nuotiolla, luonnon rauhaa ihmetellessä.

Jotenkin nämä reissut aina kääntyvät uuden vastaavan suunnitteluun. Tänä vuonna meidän syysvaellus jää väliin, kun Katri ei saa lomaa töistä ja me ei sitten jakseta Karrin kanssa lähteä kaksistaan liikenteeseen. Kuitenkin lyötiin nyt lukkoon taas yksi miniminiretki kahden viikon päähän. Paikka avoin, mutta suunnitelma selvä: yksi-kaksi yötä teltassa tai autiotuvassa jossakin rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa, Tomi kalastaa ja me muut nautimme muuten vain luonnosta. Ja sekin lyötiin lukkoon, että sitten varataan paaaljon enemmän juotavaa, ettei lopu kesken. Luonnossa on sellainen taika, että siellä harvoin saa mitään örvellyskännejä aikaiseksi, vaikka viinaa kuluisikin. (Paitsi silloin kerran, kun otin vaellukselle rommia, mutta en sitten tykännytkään siitä. Niinpä se jäi juomatta, kunnes viimeisenä iltana päätin, että nyt se kumotaan, kun sitä kerran on viikko selässä kannettu... Silloin oli aamulla krapula, mutta siitä ei puhuta.) Luonnossa tulee juotua rauhallisemmin, vähän kuin toissijaisesti. Ja juomisen ansiosta sitä pysyy paljon pidempään virkeänä, eikä pelkää jokaista syysyön pimeydestä kuuluvaa rasahdusta.

Tomi jaksoi kalastaa siihen asti, että pimeys alkoi laskeutua joelle. Seitsemän euron sijoittaminen kalastuslupaan motivoi yrittämään loppuun asti, kun saalista ei tullut koko päivänä yhtä alamittaista lukuunottamatta... Mutta niin siinä vain kaikista ponnistuksista huolimatta kävi, että taas tuli huomiseksi asiaa kaupan kalatiskille.

Kotona oltiin yhden jälkeen ja mentiin suoraan nukkumaan.

Sunnuntai 10.8.2003

En imuroinut, vaihtanut lakanoita, siivonnut akvaariota, järjestänyt paikkoja, pessyt ikkunoita jne. jne. Lista on loputon. Aina vain pitäisi sitä ja tätä, mutta kun ei iske, niin ei. Sitä paitsi viikonloppunahan pitäisi levätä työviikkoa varten, eikös vain?

Taakse Eteen