Taakse Eteen
Pala helmikuuta
Maanantai Tiistai Keskiviikko Torstai Perjantai Lauantai Sunnuntai
Maanantai 10.2.2003
Karrilla on mun vanha kännykkä vuodelta 1997 tai jotakin. Se on olemassa vain siksi, että se nyt sattuu toimimaan yhä ja siksi, että joskus minä vaadin Karria kantamaan sitä mukana, jotta Karriin saisi yhteyden. Karri inhoaa sitä vehjettä ja uuden ostaminen ei häntä kiinnosta. Minua kiinnostaisi kyllä (vaikka inhoankin puhelimessa puhumista, se joskus helpottaa elämää kummasti). Puhelimen ostoprosessi menisi niin, että minä ostaisin itselleni uuden ja Karri perisi (jo kolmatta kertaa) minun vanhan. Minä hankin ensimmäisen kännykkäni heti, kun gsm-puhelimet tulivat markkinoille, se taisi olla vuosi 1994 ja se päätyi Karrille vuonna 1997. Meillä on se puhelin vieläkin kotona. Joskus se tulee kaappia penkoessa vastaan ja silloin alkaa hymyilyttää, kun muistaa, kuinka hieno lelu se joskus oli... Oi niitä aikoja!
Koska Karri siis inhoaa kännykkäänsä, ei hän yleensä huolehdi siitä, että siinä olisi virtaa tai että se kulkisi mukana. Siksi huomasimmekin vasta tänään, että siihen oli soitettu lauantaiyönä ja jätetty vastaajaan viestikin. Soittaja oli taloyhtiömme tuorein leski. Hän ilmoitti, että avovaimonsa on kuollut ja kehoitti meitä nyt olemaan tyytyväisiä, kun pääsimme vihaamastamme henkilöstä eroon. Enää meidän ei tarvitsisi häntä häädöllä uhkailla, kun häntä ei enää ole. "Nyt saitte, mitä toivoittekin...". Mitähän tähän sanoisi? Vaimoke on juuri kuollut ja ensimmäinen, mitä tulee mieleen tehdä, on ilkkua siitä naapureille... Paras laittaa puhelu suuren surun ja järkytyksen piikkiin (vaikka eipä se ääni langan toisessa päässä kovin järkyttyneeltä saati surevalta kuulostanutkaan...).
Hassuinta asiassa on se, että silloin, kun pariskunnan meno yltyi sietämättömäksi ja taloyhtiön hallitus sai sekä osakkeenomistajilta että vuokralaisilta valituksia, jotka johtivat kirjallisen varoituksen antamiseen, Karri mietti ihan tosissaan muuta ratkaisua kertoa heille, että he ovat tuhoamassa elämäänsä ja itseään toiminnallaan. Mutta miten lähestyä ihmistä, joka hyökkää heti päälle ja uhkaa tappaa? Jos ihminen on aina kaatokännissä, niin hyödyttääkö hänelle edes sanoa mitään? Tuskin. Eikä Karri suinkaan ollut ainoa, joka olisi halunnut jotakin muuta ratkaisua asiaan. Talossa oli muutamia asukkaita, jotka aiemmin olivat pariskunnan läheisiä ystäviä, mutta pariskunta oli loukannut heitä ja riitaantunut kaikkien kanssa. Vihaisuudestaan huolimatta osa tunsi kai jonkinlaista surua siitä, millaiseksi pariskunnan elämä oli muuttunut. Vaan tuskin tuntee enää, sillä varoituksen jälkeen pariskunta on polttanut loputkin sillanrippeet takanaan. Surullista?
Illalla kävimme katsomassa, kun vuoden luontokuva julkistettiin. Samalla näytettiin kilpailuun lähetettyjä kuvia laidasta laitaan. Hieman harmitti, että kuvat vaihtuivat niin nopeaan tahtiin, että yksittäiseen kuvaan ei ehtinyt lainkaan keskittyä. Tilaisuudessa oli muutama luontokuvaaja esittelemässä näyttelyjään ja olihan heillä ihan hienoja kuvia. Itse en kyllä jaksaisi kykkiä jossakin männynlatvassa päiväkausia, jotta saisin kuvan kotkan pesinnästä. Varsinkin, kun samanlaisia kuvia on jo olemassa tosi paljon. Ihmetyttää, miten reilu enemmistö luontokuvista on aina niin tavanomaisia. Onko niitä persoonallisia ideoita niin vaikea toteuttaa? Vai tasapäistyykö se kuvaajien joukko, kun heillä on omat yhdistyksensä, joissa aktiivisesti puidaan luontokuvausta ja -kuvia? Vai karsitaanko ne erilaiset kuvaajat ja kuvat aina pois näyttelyistä ja kilpailuista?
Vuoden luontokuva on Kaakkurin lento, joka on digikameralla otettu. Nyt on siis ainakin luontokuvauksen saralla annettu selkeä signaali, jonka mukaan digitaalinen kuvaaminen on yhtä arvostettavaa kuin perinteinenkin. Ihan joka pojan ulottuvilla se ei kuitenkaan vielä harrastuksena ole, sillä digitaalijärkkärit kaikkine luontokuvauksessa tarvittavine putkineen maksaa hunajaa... Mutta ehkä kymmenen vuoden päästä matti ja maija meikäläisilläkin alkaa jo olla niihin varaa. Myös minulla, toivottavasti! Tällä hetkellä luontokuvaamiseni on tuomittu keskittymään kohteisiin jotka
a. ovat melko hitaita liikkumaan ja
b. joiden lähelle pääsee.
Eli käytännössä kasvit, sienet ja isoimmat ja rohkeimmat ötökät. Kesäksi ajattelin hommata kameraan makrolinssisetin - sellainen on kuulemma saatavana G2:seen. Voi, kun olisi jo kevät!
Kotona katsottiin Maria Kallio videolta ja mentiin nukkumaan aika myöhään...
Tiistai 11.2.2003
Yö meni aika huonosti nukkuessa. Morrison metelöi vähän väliä... Aamulla syykin selvisi. Se oli änkenyt itsensä koppinsa ylähyllylle nukkumaan ja oli varmaan ollut monta kertaa vaarassa pudota sieltä. Typerä otus.
Töissä olin taas tosi väsyksissä, mutta sain silti yllättävän paljon tehtyä. Työnteko tuntuu taas vaihteeksi puuduttavalta ja yksitoikkoiselta. Viikot menee vain viikonloppua odotellessa... Olis ihana ottaa lomaa ja matkustaa jonnekin, mutta se ei onnistu, kun Karrilla ei ole mitään mahdollisuutta lomailla... Sen lomat paloivat taas vuoden vaihteessa työnantajan vaihtuessa. Ja kaikki sen jälkeen kertyvät lomapäivät se joutuu käyttämään koulujuttuihin... Siitä johtuen meidän Keski-Euroopan matkakin on jäissä. Tommi ja Piia lähtevät kesällä kaksistaan johonkin reissuun ja automatkaa yritetään järkätä syksyllä uudestaan. Tuskin siitä silloinkaan mitään tulee. Vituttaa, kun ei ole pitkiin aikoihin päässyt matkalle. Viimeisimmät kunnon ulkomaanmatkat tein vuonna 2000! Tallinnaa ja Ruotsin rajan ylittämistä ei lasketa. Se on ihan sama kuin kävisi Kuopiossa tai Kotkassa. Yhtä eksoottista. Vaikka tällä hetkellä Kuopio ja Kotkakin kelpaisivat. Kun pääsis edes jonnekin!
Illalla pelattiin. Tuli aivan paskoja kortteja ja pelitkin meni miten sattui. Ei mikään mukava pelikerta. Alkaa taas pelaaminenkin kyllästyttää.
Mikään ei oo kivaa.
Keskiviikko 12.2.2003
Tämä paikka nauratti tänään...
Mä en pidä jenkeistä enkä niiden itseriittoisesta asenteestaan. Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka voivat ihannoida USAa ja joiden elämässä suurin haave ja päämäärä on päästä käymään siellä. Mua ällöttää se, että Suomi on Euroopan minijenkkilä. Enkä mä voi käsittää, miksi suomalaisten teinipoikien pitää yrittää niin kiivaasti näyttää köyhiltä neekereiltä...
Kun ei tajuu, niin on varmaan parempi, ettei edes yritä.
Pitäisi varmaan lopettaa persoonallisuustestien tekeminen, sillä se ei voi olla hyväksi mielenterveydelleni. Viimeisimmän tekemäni, "Mikä eläin olet?"-testin, mukaan olen PIIKKISIKA. Piikkisian persoonallisuus, soveltuvuus eri työtehtäviin sekä harrastukset osuivat pelottavan kohdalleen. Päätin sitten kokeilla, millaisen tuloksen saan, jos syötän testille Karrin persoonaa mielestäni parhaiten kuvaavat vastaukset. Karri on pöllö! Huhuuuuuuu...
Vai että pöllö ja piikkisika? Parempi sekin kai kuin apina ja gorilla? ...Riitelivät torilla...
Illalla katsottiin telkkaa. Ei sieltä kyllä tullut muuta kuin tylsiä vaaliohjelmia. Miksiköhän kansaa ei innosta äänestää, kun kellään ehdokkailla ei tunnut olevan mielipiteitä mihinkään asioihin ja jos onkin, niin sitten puuttuu selkärankaa sanoa niitä ääneen... Anneli sentään uskalsi sanoa suoraan, että Suomen ei tule missään nimessä harkita liittymistä Natoon. Piste siitä Annelille! Mitä järkeä on muuten katsoa vaalitenttejä, joissa esillä ovat vain kehä kolmosen väärällä puolella olevat ehdokkaat? Ei mitään. Eli taas tuli tuhlattua tunteja elämästään totaaliseen turhuuteen.
Torstai 13.2.2003
Aamulla odottelin aikani kimppakyytiläistä, kunnes tuskastuneena kaivoin puhelimen laukusta ja soitin hänelle:
Minä: Oletko sä tulossa töihin tänään vai et?
Juho: En. Etkö sä ole saanut mun viestiä. Mä laitoin sulle viestin jo tunti sitten...
Minä (karjuen): En mä oo mitään viestiä saanut!!
Juho: Etkö? Ihanko totta? Kyllä mä laitoin...
Minä: No en ole saanut! Mä lähden nyt ajamaan.
Juho: Anteeksi kauh
Puhelin: Klik.
Hiljaisuus. Vittuuntunutta kaasutusta autoa säälimättä. Stereot huutamaan Kärleken väntaria NRJ:iltä.
Se, joka ei ole kuolemanväsyneenä joutunut herämään puolta tuntia liian aikaisin ja kiertelemään ja kaartelemaan 40 km/h nopeusrajoitettujen lähiöiden läpi hakeakseen kimppakyytiläistä turhaan, voi pitää turpansa kiinni tästä asiasta. Mulla on täysi oikeus olla syvästi vittuuntunut. Piste.
Lähdin tänään aikaisemmin töistä, kun tuntui, että leuat repeää haukotellessa. Nyt on taas sellainen kausi, että sitä on aivan tajuttoman väsynyt koko ajan ja työ on vain otsa rypyssä puurtamista. Poissa on se draivi, jolla viime viikolla pystyi siirtämään vaikka vuoria tarvittaessa. Nyt pelkkä töihin raahautuminen on jo itsessään suuri koettelemus, joka imee kaikki voimat. Blääh.
Mä ajattelin, että lenkkeily kauniissa kevätsäässä ja raittiissa ilmassa olisi juuri se lääke, joka vetämättömään tilaan auttaisi. Sovin treffit Katrin kanssa ja kaikki meni suunnitelmien mukaisesti, kunnes juuri sillä hetkellä, kun lähdimme juoksemaan, taivas repesi. Kirjaimellisesti. Niskaan satoi kerralla kaikkea sitä, mitä voi vain kuvitella. Räntää. Vettä. Rakeita. Lunta. Vuorotellen ja yhtä aikaa. Lenkin jälkeen olimme kuin uitetut koirat. Sepäs piristi.
Hain kotimatkalla Karrin töistä ja kävimme kaupassa hakemassa jotakin helposti ja nopeasti valmistuvaa ruokaa. Päädyimme maistamaan uutta kaksiosaista tee-se-itse-kastikeratkaisua, jota telkassa mainostetaan. Mauksi valitsimme Mexicanan ja lihaksi possusuikaleita. Ruoka valmistui hetkessä ja oli ihan ok, kun ei keskittynyt maistamaan sitä etikkamaista, keinotekoista ja einekselle ominaista hapanta vivahdetta. Ehkä joku tuore vihannes olisi ollut oiva lisä kastikkeeseen? Joka tapauksessa ruoka oli arkiseksi pikaratkaisuksi oikein maukasta ja plussaa oli se, että chili maistui hyvälle, mutta ei ollut liian tulista.
Illalla katsottiin Kotikatu, uutiset ja Jos sais kerran. Viimeksi mainittu palautti Karrin mieleen lapsuuden traumoja. Heti, kun Eini alkoi laulaa omaa hittiään, Karri tokaisi:"Ei perkele, täähän on se sama tyyppi, joka laulaa sen Hänen ihanissa silmissään, minä Keurusselän sinen nään...". Se biisi oli kolmen vuoden ajan soinut päivittäin Karrin koulutaksissa, kun sillä taksikuskilla ei ollut kuin se yksi kasetti, jolla se biisi siis oli. Kysyn vain, että missä olivat lastensuojeluviranomaiset silloin?
Perjantai 14.2.2003
Tapoin oravan.
Silti uskottelen itselleni, että kyllä se elossa selvisi. Ajoin viittäkymppiä pikkutiellä, kun orava lähti vasemmalta ylittämään tietä. Viimeinen havaintoni siitä on, kun se oli siirtymässä keskiviivan yli minun kaistalleni ollessani juuri kohdalla. Tein pienen väistöliikkeen, mutta jos orava ei itse tajunnut pysähtyä tai kääntyä, niin se siitä oravasta sitten. Paska säkä! Paikka oli sellainen, etten voinut pysähtyä ja tarkistaa, miten oravan kävi... Sitä paitsi: Mikä on todennäköisyys, että orava törmää auton renkaaseen ja jää kitumaan? Olematon. Ja mitä minä olisin sille voinut tehdä? Olisin kuitenkin surkutellessani sitä onnistunut itse jäämään rekan alle. Ja nyt, koska en ole sitä littanaa, autonrengaskuvioitua karvarukkasta nähnyt, voin kuvitella, kuinka se pikkuotus hymyillen nakertaa pähkinää kuusen oksalla täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Näin myös kolme hirveä tiellä, mutta en edes yrittänyt ajaa niiden päälle. Näkyvyys oli hyvä kauas ja ehdinkin pysähtyä bussipysäkille katselemaan, kun ne ylittivät kaikessa rauhassa tietä. Onneksi muita autoja ei ollut liikkeellä ja sain tarkkailla niiden menoa aika kauan... Uljaita eläimiä!
Kotimatkalla vein näytteitä ja hain samalla Karrin, koska sen työpaikka oli naapurissa. Menimme kuvaamaan keskustan lähistön puistoon. Oli ihan nätti ilma, mutta kuvausideat olivat melko vähissä. Otin vain pari säästämisen arvoista kuvaa - toisen rannan puusta ja toisen puunlatvoista ja kuusta (oih, mitkä riimit).
Sitten kävimme ystävänpäiväkahveilla (minä tosin join kaakaota, koska olin päättänyt olla pe-su ilman kahvia), jotka törppö vaaliorja onnistui pilaamaan typerillä kommenteillaan ja koko kahvilaa terrorisoivalla käännytystyöllään. Kaiken säälittävintä oli se, että tunsin ehdokkaan, jonka taustajoukoissa tämä mies vaikutti. Ei voi kuin todeta, että alas pitää ihmisen vajota, jotta pääsisi eduskuntaan...
Illalla tehtiin valkosipuliperunoita ja pihvit ja ostettiin vähän parempaa viiniä hyvän ruoan kunniaksi. Siinä se ilta sitten menikin hyvästä seurasta nauttiessa. Perjantai on viikon paras päivä.
Lauantai 15.2.2003
Aamulla, 11,5 tunnin maratonunien jälkeen, syötiin tuhti aamupala ja valmistauduttiin lähtemään pulkkamäkeen Katan, Juhan, Juuson ja jälkimmäisten veljesten vanhempien kanssa. Pian Kata ja Juha tulivatkin hakemaan meitä ja ajelimme talviurheilukeskukseen. Siellä olikin pulkkamäki täynnä polvenkorkuisia laskijoita. Etsittiin hieman hurjempi mäki vähän matkan päästä ja saimmekin laskea ihan rauhassa. Kun laskeminen alkoi kyllästyttää, lähdimme tutkimaan lähimaastoja. Kiipesimme reippaina hyppyrimäkeen, mutta puolessa välin matkanteko tyssäsi. Ensin Karria alkoi hirvittää ja hetken päästä sama tapahtui minulle. Otin muutaman maisemakuvan ja lähdin haparoivin askelin takaisin alas. Virhe tapahtui siinä, että katsoin puolessavälissä alaspäin ja huomasin, että metalliritilästä tehtyjen rappusten alla oli aika paljon vapaata pudotusta... Vanhemmiten olen muuttunut todella arkajalaksi korkeiden paikkojen suhteen. Voisipa melkein sanoa, että minulla on kammo korkeita paikkoja kohtaan. Lapsena minä rakastin kiivetä kerrostalomme seinässä olevia tikkaita pitkin viidennen kerroksen korkeuteen siskon vahtiessa talon kulmalla, ettei vanhempamme vain sattuisi tulemaan paikalle. Nykyisin rohkeus taitaisi pettää viimeistään toisen tai kolmannen kerroksen kohdalla.
Hetken päästä Kata ja pojat tulivat mäen luo ja saimme yllytettyä heidät ylös asti. Juusoa ei pelottanut lainkaan, mutta muiden kiipeämistä oli hauska seurata alhaalta. Mitä ylemmäs he pääsivät, sitä lujemmin kaiteeseen tarrauduttiin ja kiipeäminen muuttui melko tutisevaksi. Otin muutamia kuvia alhaalta ja osasta tuli hauskojakin.
Hyppyrimäki oli ahkerassa käytössä. Siellä oli junnuja treenaamassa sekä yksi vanhempi mies hyppimässä ilmeisesti omaksi ilokseen? Karri sai muutaman melko onnistuneen otoksen mäkihyppääjästä (en ole kade, enpä...).
Nälkä läheni uhkaavasti, joten siirryimme katokseen paistamaan makkaraa ja nauttimaan minttukaakaota. Makkara maistui tosi hyvälle pitkästä aikaa! Harmi vain, että heti kun ei pysytellyt liikkeessä, iski kylmyys. Melko pian pakkasimmekin tavarat ja itsemme autoon ja lähdimme Katan ja Juhan luo.
Vietimme illan juoden valkkaria ja jutellen ja pelaillen. Koska Juuso oli meidän kuskina, pääsimme vaihtamaan paksut ulkoiluvaatteet kevyempiin ja samalla haimme kioskilta olutta ja kantapaikasta pizzat. Ilta oli niin mukava, että maltoimme lähteä kotiin vasta kahden aikoihin. Taas jäi yöunet melko lyhyiksi...
Sunnuntai 16.2.2003
Aamulla kävimme kirpputoreilla, mutta ei löytynyt mitään ostettavaa. Ilma oli tosi suttuinen, mutta silti otimme kameran ja kävimme toivorikkaana kävelyllä. Minä en löytänyt mitään kuvattavaa. Mälsää.
Päivällä pesimme monta koneellista pyykkiä. Monta jäi vielä pesemättä. Minä tein valkosipulikeittoa. Tuli oikein hyvää. Karri katsoi sotadokumentin. Yhdessä käsittelimme kuvia ja poltimme yhden ceedeellisen arkistoituja kuvia.
Tänään ei enää särkenyt päätä. On melko huolestuttavaa, että kahvilakosta seuraa nykyisin kahden vuorokauden jomotus. Tai sitten se johtuu siitä, että olen tulossa sairaaksi? Pää on täynnä räkää ja kurkku kipeä. Tulisi edes kunnon kuume, niin voisi jäädä kotiin lepäämään. Inhottavinta on, jos nyt on sitten kaksi viikkoa tällainen mukaflunssa, joka aiheuttaa unettomia öitä ja kurkkukipuja aamuisin.
Illalla en osannut päättää, mitä katsoisin telkasta, mutta onneksi Karri ratkaisi asian houkuttelemalla mut kävelylle ja kuuta kuvaamaan. Menimme järven jäälle, jossa totesin, etten vieläkään osaa ottaa hyviä kuvia pimeässä. Tavallaan kuvista tulee kyllä hienoja, mutta silti niistä on vaikea iloita, kun tietää, että joku toinen olisi saanut paljon parempia aikaiseksi. Olosuhteita ei kyllä ainakaan voi moittia, sillä kuu ja pilvet olivat todella upeita ja sää tarpeeksi lauha, jotta sekä sormet että kamera tarkenivat loistavasti. Kokeilin kyllä 4-5 eri valotusaika-aukkoyhdistelmää/kuvauskohde, mutta siltikään en ihan saanut toivomaani tulosta. No, säästämisen arvoisia kuvat kuitenkin olivat, vaikkei niistä loistavia tullutkaan.
Kotona tsekattiin kuvat läpi ja mentiin nukkumaan vähän ennen kymmentä.