Taakse Eteen
Olet päätynyt päiväkirjani sivuille. Tänne kirjoitetut asiat ovat vain minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, veikkaanpa, että et täältä löydä hakemaasi...
Pala maaliskuuta
Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | SunnuntaiMaanantai 3.3.2003 Kevättä rinnassa
Mä oon jotenkin harvinaisen hyvällä tuulella. Johtuukohan se lisääntyneestä valosta vai mun paremmasta atopiatilanteesta vai kivasta viikonlopusta vai näiden yhteisvaikutuksesta vai mistä? No, onko sillä niin väliäkään - päivä tai pari töitä, niin kyllä se olo tästä normalisoituu... Nyt ois aika optimaalinen hetki jäädä lomalle... Hmmm. Olis kyllä tosi ihanaa ja lomapäiviäkin olis varastossa, mutta työtilanne ei harmi kyllä salli moista. Hö!Tästä fiiliksestä tulee elävästi mieleen teinivuodet. Silloin sitä heti kevään ensimmäisten merkkien ilmaannuttua julistettiin juhlavasti kesä alkaneeksi vaihtamalla iloisenväriset tennarit jalkaan... ja niillä tallusteltiin sitkeästi kesään asti vaikka olisi satanut jääpuikkoja niskaan. Oi niitä aikoja.
Kevään vaikutuksista puheenollen, Morrisonilla on joku "juoksuaika". Se kaipailee selvästi naisseuraa... Välillä tuntuu, että se on kiinnostunut kaikesta, mikä liikkuu. Pitäisiköhän ostaa sille joku "pumpattava" lelu? Kumppania ei oikein enää voi hankkia, kun Morrison on jo niin vanha ja siinä olis suuri riski, että ne ei tulis edes toimeen keskenään. Silloin, kun Janis (Morrisonin edesmennyt vaimoke) vielä eli, sekin oli keväisin ajoittain pulassa Morrisonin kanssa, vaikka ne muuten elivätkin sulassa sovussa.
Työpäivä meni ihan jouhevasti, kun Anni tuli taas yllättäen käymään. Höpötettiin varmaan pari tuntia maailman menosta. On se vaan kummallista, että normaalina työpäivänä kenelläkään ei ole mulle asiaa, mutta heti, kun Anni tulee käymään, niin ihmisiä pörrää ovella kuin kärpäsiä lantakokkareessa...
Töiden jälkeen kiiruhdin suoraan jumppaamaan. Parin kuukauden tauko ei ole ollut hyväksi harrastukselle. Ensinnäkin sain lihakseni nopeasti väsyksiin ja toiseksi aivot kramppasi sarjoja tehdessä. Yhtä kidutusta koko jumppa. Ei houkuttele menemään enää koskaan, mutta kun liikuntamahdollisuudet on talvella rajalliset, niin pakko kait se on jaksaa.
Jumpan jälkeen kävin kaupassa. Parkkeerasin autoni 90-luvun alun Opelin viereen. Auto oli käynnissä. Vilkaisu kuskin paikalle osoitti arvaukseni oikeaksi: noin nelikymppinen mies jurotti autossaan varustautuneena McLaren-lippiksellä, jonka lippa oli tietenkin hartaasti väännelty pään muotoon sopivaksi. Kaikessa rauhassa tein ostokseni ja kun palasin autolleni noin 15-20 minuuttia myöhemmin, sama auto jurnutti tyhjäkäyntiään ainoana erotuksena se, että nyt kuskin ikkunaa oli veivattu 2 cm auki ja sieltä leijui tupakansavua ulos. Vaikka vaimoa ei näkynytkään, pystyin kuvittelemaan hänet elävästi mielessäni, samoin kuin heidän kotinsa ja koko parisuhdehelvettinsä.
Jos vajoaisin joskus samaan jamaan, ampuisin itseni mieluummin kuin jatkaisin turhaa eloani.
Illalla katsoin Maria Kallion ja alkua elokuvasta Full metal jacket. Se vaikutti hyvältä, mutta uni vei voiton.
Tiistai 4.3.2003
Aamulla väsytti tolkuttomasti. Jotenkin selvisin kuitenkin sängynpohjalta ylös ja sain raahattua itseni ulos asti. Odottelin sitten kimppakyytiä huoltoaseman pihalla klo 7:06, kun pihaan kurvasi taksi ja sieltä kömpi ulos pari keski-ikäistä miestä. Pian he palasivat taksiin kassit kilisten. Läheisissä liikennevaloissa taksi oli rinnallamme ja sen takapenkillä nämä kaverukset kumosivat jo ensimmäistä litran olutpulloa. Taksissa vallinnut iloinen ja eloisa tunnelma oli melkoinen vastakohta omalle nuutuneelle olotilalleni ja sai minut pohtimaan sitä, missä kohtaa virhe on omalla kohdallani tapahtunut, sillä eihän se nyt voi olla normaalia, että moisen näyn nähdessään tuntee pientä kateutta. Eihän? Minunhan pitäisi olla kateellinen silloin, kun joku ikäiseni, kaunis, nuhteeton, älykäs ja viehkeä neiti lähettää itsestään mainoslehtisen, jossa nelivärikuvien ja yhteiskunnallisesti arvostettujen ihmisten lausuntojen avulla selvitetään, kuinka monilla elämän eri saroilla hän onkaan menestynyt ja kuinka pitkälle hän onkaan edennyt nuoresta iästään huolimatta...
Toisaalta minä tunnen pientä ylpeyttä siitä, että olen aina hoitanut asiani hyvin, vaikka en mikään huippumenestyvä uraihminen olekaan. Olen kuitenkin opiskellut itselleni ammatin ja ollut jo vuosikausia aktiivisesti työelämässä opiskelun rinnalla. Kun tulee puhetta nuorisotyöttömyydestä tai syrjäytymisestä, minun on helppo ottaa halveksiva asenne ja julistaa, että kyse on vain nuorten laiskuudesta ja siitä, että yhteiskunta päästää toiset liian helpolla. Mutta miksi olen niin kärkäs tuomitsemaan muita? Peitänkö sillä vain omaa katkeruuttani siitä, että olen jo nuorena kuin loppuunajettu kehäraakki, jonka unelmilta on siivet nypitty. Kun joku tulee innoissaan kertomaan visioitaan, minä tuhahtelen, että Onpas naiivi ja lapsellinen ajatusmaailma. Ja tämä oma yletön pessimismini, jota kutsun kyvyksi nähdä asiat realistisesti, tekeekin minusta sitten jotenkin paremman? Ha! Sitä paitsi en varmaan edes kykene keneltäkään peittämään pintani alla kyteviä pelkoja; olenko sittenkään riittävän hyvä/tehokas/kyvykäs/erikoinen täyttämään ne odotukset, joita nykyajan dynaaminen ja menestyjiä rakastava työelämä minulle asettaa? Musertavaa on myös tietoisuus siitä, että jos minä nyt putoaisin tästä oravanpyörästä, minä voisinkin yhtäkkiä olla vain yksi syrjäytynyt nuori lisättäväksi jo ennestään synkkiin tilastoihin. Pelottavaa.
Vaaliuutisia: Käteeni osui lehti, jonka sivulla oli pieni vaalimainos, jossa oli tämänhetkisen ykkösehdokkaani kuva. Ja voihan surku, tyyppi oli kuin ilmetty Mattiesko Hytösen ja Esa Saarisen risteytys (prosenttisuhtein 80-20)! Ja tämä oli sentään puolueen ehdokkaista se ei-julkihomo (ei, minulla ei ole mitään homoja vastaan)... Mä en ala. Just kun mä löydän itselleni sopivan ehdokkaan, niin sitten paljastuu tällaista. Siis ulkonäöllähän ei ole merkitystä, mutta sillä toki on, aiheutuuko oman ehdokkaan kuvan näkemisestä inhonväristyksiä vai ei. Jaahas.... Nyt sitten pitäisi ratkaista, pystyykö elämään asian kanssa vai palaako lähtöpisteeseen äänestyspäätöksen suhteen.
Töiden jälkeen mentiin ostamaan Karrille ja mulle uudet ulkoilupuvut. Mä sijoitin kyllä just syksyllä ison kasan rahaa vaelluspukuun, mutta se on niin erähenkinen, ettei sitä oikein ilkeä kaupungissa käyttää. Sitä paitsi se haisee savulle. Ja oli niin kallis, että mieluummin "säästän" sen niihin extremeolosuhteisiin, joita varten sen hankin. Mun pitäis mennä tutkituttamaan pääni, on nimittäin aika huolestuttavaa, että minä, vannoutunut mustiin pukeutuja, ostin marjapuuronpunaisen puvun. Ajatuskin kuvottaa, mutta minkäs teet, kun se puku vaan oli hieno... Karrille sentään ostettiin musta puku. Me ollaan nyt sitten noustu uudelle tasolle parisuhteessamme, kun meillä on samanlaiset tuulipuvut. Puuttuu enää kävelysauvat, niin parisuhdeharmonia on täydellinen. Oih.
Pelaaminen oli vaihteeksi tosi kivaa (parilla tuopillahan ei toki ollut mielialaa kohentavaa vaikutusta).
Kotona kävin saunakiellosta johtuen vain suihkussa. Tai no, kyllä mä saunassakin käväisin. Ihan hetken vain. Alalauteella. Uhallakin (ja muahan ei mitkään lääkärit määräile...).
Saunan jälkeen katsoin sivusilmällä hautausurakointia ja selasin samalla tänään tullutta "kotia ja muuta hyödyllistä hömppäotteella"-naistenlehteä, jonka hitsi vieköön erehdyin tilaamaan puhelinmyyjältä pari viikkoa sitten vastoin yleisiä periaatteitani. "Kun oli niiiiin hyvä tarjous" (Näillä sanoin perustelin mielenhäiriötäni Karrille.) Vitsi! En olis uskonut tilaavani ikinä yhtikäs mitään puhelinterroristilta. Pahinta tässä on se, että mulla olis vieläkin mahdollisuus perua tilaus, mutta jostain mystisestä syystä mä en edes harkitse sitä, vaikka tiedänkin, etten tule niitä lehtiä lukemaan, vaan ne hautautuvat siihen samaan eteisessä kohoavaan roskavuoreen kuin kaikki muukin postiluukusta tipahtava. Muistan vieläkin sen, kun eräs naapuri tuli pihalla vastaan ja kyseli, eikö me olla saatu jotakin tiedotetta, kun hän oli sen "jo aikoja sitten henkilökohtaisesti meidän postiluukusta tipauttanut". Kotona sitten todettiin, että se lappunen, joka oli keskellä eteisemme lattiaa, ja jonka ilmaantumisajankohtaa kumpikaan meistä ei osannut nimetä ja jonka yli oltiin sujuvasti pompittu mennen tullen, oli kuin olikin naapurin mainitsema tiedote. Mistä se yhtäkkiä siihen tupsahti?
Keskiviikko 5.3.2003
Koko kroppa on kuin murjottu. Sattuu kylkiin. Vatsalihaksiin. Etureisiin. takareisiin. Selkään. Jenkkakahvoihin. Käsivarsiin. Joka fucking paikkaan!!! Auts. (Jumpassa käynti on tervehenkinen harrastus.)
Viime päivinä olen saanut niin useita merkkejä mielenlaatuni järkkymisestä, että päätin (taas kerran) kääntyä asiantuntijoiden puoleen. Jos suurin osa nettitesteistä onkin hömppää, niin nytpä löysin ehdottoman tieteellisiä, erehtymättömiä ja täysin tarkkoja testejä www.testimaa.comista. Pitäisiköhän nämä tulokset jo ottaa vakavasti ja mennä hakemaan jonkinlaista lääkitystä:
- 61 % psykopaatti
- 61 % aktivisti
- 57 % insinööri
- 54 % inhetero
- 43 % hyvä ihminen
- 39 % amis
- 35 % friikki
- 30 % narkkari
- 26 % massateini
- 22 % tosi mies
Karri oli käynyt kaupassa! Ja tuonut mulle karkkipussin! Nam.
Kävelimme illalla kaupungille ja testasimme samalla uudet puvut. Hyvinhän nuo kahisivat. Matka meni pohtiessa vaalitaktiikkaa (sekä omaa että ehdokkaiden). Mun poissulkeva menetelmä ehti taas matkan aikana laittaa boikottiin muutaman ehdokkaan, mm. poliitikkonaisen, jonka vaalimainos oli heilui huteran näköisenä erään auton katolla ja keski-ikäisen miesehdokkaan, jonka vaalikortti oli ripustettu liikennevalotolpassa olevan "paina tästä valot vihreiksi"-nappulan taakse. Olisi kiva nähdä tutkimus, jossa on mitattu erilaisten vaalimainoslippusten ja -lappusten vaikutusta saavutettuun äänimäärään. Villi veikkaukseni voisi olla, että niillä "ostettu" ääni tulee aika huikean kalliiksi. Mua ainakin ärsyttää se mainosroskan määrä, mikä yksiin vaaleihin tarvitaan, eikä meidän postiluukusta ole vielä kolahtanut mainosta, joka olisi houkutellut äänestämään. Toisaalta kaikilla ehdokkailla ei ole suuria summia laittaa kampanjoihinsa ja ongelmaksi muodostuu sitten se, ettei niiden "lupauksia" näy missään. Voihan sitä ajatella niinkin, että jos ehdokkaan kampanjalla on paljon tukijoita, niin ehkä ehdokkaalla on sitten jotakin oikeaa annettavaa kansanedustajana? Tai sitten ehdokas on vain kunnon ketkuilija, joka on luvannut taustajoukoilleen kuun taivaalta sitten, kun hänestä tulee kansanedustaja ...ja äänestää kuitenkin ryhmäkuria noudattaen oli kyse mistä tahansa. Äh. Politiikka ei ole reilu peli.
Tällä hetkellä aikomukseni on äänestää sitä puistattavan näköistä liberaalia. Kakkosvaihtoehtona on äänestää tyhjää, mutta jos siihen ratkaisuun päädyn, pidän huolta, että teen sen tyylikkäästi. Hmmmm. On hauskaa pohtia tapoja saada äänestyslippunsa näkymään kymppiuutisten loppukevennyksenä... Sykkisiköhän runosuoli sen verran, että voisi värkätä poliittisesti kantaaottavan öö-luokan riimirunon? Vesivärisetin installoiminen vaalikopin kaltevalle kirjoitustasolle voisi vaatia liikaa ponnistuksia, mutta ehkä vahaliidut voisi sujauttaa povitaskuun... Hmm. Hyviä ideoita riittää, mutta parhaita en tietenkään voi täällä paljastaa, sillä silloinhan ne "vuotaisivat" julkisuuteen ja joku voisi varastaa ideani. Hah! Ihanvarmaanjustjootoki.
Kaupungilla kierrettiin Junttila ja Stockka (kun muut paikat oli joo kiinni). Ei ostettu mitään. Mua alkoi naurattaa, kun muistin päivällä tekemäni massateini-testin. Siinä kysyttiin jotenkin näin, että "Hengailetko usein kaupungilla ilman syytä?" ja mun oli pakko vastata kyllä. Niin usein tulee käytyä hiplaamassa tavaroita huvikseen. Huvittavinta on se, että Karri itse haluaa kyllä musiikki-, dvd-, peli-, astia-, sisustus- jne. osastoille, mutta vaateostoksille sitä ei saa kirveelläkään. Vieläkin hölmistyttää eilinen, kun sain sen niin helpolla mukaan ostamaan ulkoilupukuja!
Bussilla kotiin. CSI. Uni.
Torstai 6.3.2003
Aamulla muistin nähneeni unta pitkästä pitkästä aikaa. Uni oli painajainen. Esiinnyin kauhuleffan päätähtenä (olin sellainen Angelina Jolien näköinen supersankari) ja leffan juoni oli yksinkertainen; hämähäkit valloittivat maapallon ja minä tuhosin hämppypopulaation viime tipassa. Tosin uni päättyi leffan kuvauksia edeltäneisiin harjoituksiin, joissa minun piti oppia käsittelemään yhä suurempia ja karvaisempia hämähäkkejä ja niitä oli joka puolella ja ne roikkuivat seittiensä varassa katosta ja kiipeilivät paljaita jalkojani pitkin ja hyi olkoon. Kammottava uni. Ja tämä kaikki vain siitä syystä, että Anttilassa oli joku Araknofobian tyyppinen leffa myynnissä ja minä satuin näkemään sen kannen vilahdukselta.
So be careful. Leffaosastolla vaanii vaara ja ennen kuin huomaatkaan, olet varaamassa aikaa psykiatrille valvottuasi jo 23. yön peräkkäin toistuvien painajaisten seurauksena... Hope not!
Töiden jälkeen menin jumppaamaan (jo toisen kerran viikon sisällä!). Tällä kertaa jumppa oli oikein mukavaa ajanvietettä. Sarja oli aika helppo, mutta silti hauska ja musiikkikin oli piristävää. Loppuvenytysten aikana soi November Rain ja melkeinpä tuo veti fiiliksen nostalgiseksi... Oih.
Jumpan jälkeen hain Karrin kaverin luota, missä se oli ollut suunnittelemassa yhtä huippusalaista projektia. Kävimme pikaisesti kaupassa ja minä singahdin kotona pikasuihkuun, jonka jälkeen Kotikatu jo alkoikin. Hannes ajoi partansa pois ja Maija oli saanut valmiiksi romaaninsa Yön kuningatar (hih), josta Janne ei oikein tykännyt. Kimmolla oli Steissiliivi ja Lauralla mase. Jarkko ei suostunut menemään eskariin, mutta onneksi Pertti-vaari oli kaveri.
Kotikadun jälkeen tehtiin tunnin verran kaikkea kivaa. Sitten minä laitoin Kentin levyn soimaan ja ehdin kuunnella sen loppuun asti ennen kuin uni tuli. Milloinkohan ne alkaa soittaa Pärloria radiossa? Se on niin hyvä biisi, että olis syytä.
Perjantai 7.3.2003
Tänään rohkaisin itseni ja kävin aamulla vaa'alla kahden kuukauden laihdutustauon jälkeen. Ja mitä uniset silmäni näkivätkään? Paino olikin vain 58,0 kg!! Weird. Motivoidakseni itseäni uuteen rutistukseen kerrattakoon tähän mennessä tapahtuneet:
Kesän lopulla huomasin, että kaikki vaatteet puristivat ja olo oli melko pönäkkä. Punnitsin itseni ja karmeus paljastui: painoin 65,5 kg ja olin siis painavampi kuin koskaan aiemmin! Kasvatin itseinhoni äärimmäiseen huippuunsa ( joka sattui syyskuun puoliväliin), jolloin vihdoin alistuin tosiasioiden edessä ja aloitin laihduttamisen. Jouluun asti punnitsin kaikki ruokani ja laskin syödyt kalorit. Samaan aikaan pyrin lisäämään kulutustani ja kuntoani liikkumalla noin kaksi kertaa viikossa. Paino putosi tasaisesti ja joulun alla painoin 59 kg. Jouluna en seurannut syömisiäni. Tarkoitus oli aloittaa vuoden vaihteen jälkeen uudestaan, mutta sitten tuli kaikenlaista motivaationtappajaa tielle. Oli työmatkaa, sairastumista, laiskistumista ja saamattomuutta. Lopulta en enää edes yrittänyt keksiä tekosyitä laihdutustauolle, kun tiesin, että jo pikkurillin kynnen katkeaminenkin riittäisi minulle perusteeksi jättää jumppa väliin. Motivaatio oli miinuksella, jos mahdollista. Syksyllä olin luonut erikoisen suhteen vaakaani, sillä se oli kalorinkulutus ja -saantitaulukkojen ohella suurin innoittajani, jolla oli aina silloin tällöin uutta positiivista kerrottavaa laihdutustilanteesta. Kun motivaatiopula iski, huomasin, että yhtäkkiä vaakakin muuttui isoksi sängyn alla luuraavaksi möröksi, joka sieltä esiin tullessaan tekisi hirmutekoja ja jota sen vuoksi ei saanut sieltä pois päästää. Kaksi kuukautta vierähtikin sitten autopilotilla. Välillä kului pitkiä aikoja, jolloin en uhrannut laihdutukselle ajatustakaan. En kyllä paljon muillekaan asioille - tammi-helmikuu meni jotenkin rämpiessä tyhjäkäynnillä. Mutta sitten koitti uusi uljas maaliskuu, jonka aikana olen aktiivisesti yrittänyt löytää hukattua motivaatiota. Maanantaina tapahtui eräänlainen käänne, kun menin taas jumppaan. Eilen menin jo toista kertaa ja tarkoitus on jatkaa jumppaamista. Sitten, kun kelit sallii, aloitan taas lenkkeilyn ja tavoitteena on pystyä kesän loppuun mennessä juoksemaan tunnin ajan (yhtäjaksoisesti) ja nauttimaan siitä. Vaikeinta uudelleen aloittamisessa on se, että pitäisi taas alkaa rajoittaa syömisiään. Ruokien punnitseminen ei innosta ollenkaan, mutta jos huhtikuuhun mennessä en saa painoa alas muulla tavoin, niin silloin kaivan taas exceltaulukot tietokoneen kätköistä ja keittiövaa'an kaapin perukoilta. Painonpudotukseen en halua asettaa mitään aikatavoitteita, mutta olisihan se hienoa, jos juhannuksena elopaino olisi alle 55 kiloa ja kesän lopussa 52 kiloa. Lupaan tosin olla pettymättä, vaikken koskaan saavuttaisikaan tuota maagista 52 kiloa, jonka olen ottanut tavoitteekseni siksi, että sen verran painoin 18-kesäisenä.
Jepjep. Tavoitteet on asetettu, nyt kaivattaisiin tekoja. Motivaatio on kolmen luokkaa asteikolla 1-10. Saas katsoa mitä tästä tulee (tai sitten ei).
Töiden jälkeen mentiin kaupungille Karrin kanssa. Käytiin kaupassa ostamassa ruokatarpeet huomiseksi, kun Piia ja Tommi olivat tulossa syömään meidän luokse. Koska meillä ei ollut mitään varsinaista suunnitelmaa, mitä tarjoaisimme, niin ruokaosastolla kului aika paljon aikaa ja vieläkin enemmän minun raskaan työviikon jäljiltä olevia hermonrippeitäni. Onneksi perheriidalta vältyttiin ja saimme ruoatkin hankittua.
TV-ilta. Seitsemän kuolemansyntiä, Maailman ympäri, Heikoin lenkki.
Lauantai 8.3.2003
Aamulla heräsin jo kahdeksalta. Tuli nukuttua 9 tuntia, mutta silti väsytti. Siivosin Morrisonin kopin ja ehdin ihan vähän siivota muutakin kaaosta Karrin apuna ennen kuin minun piti lähteä kaupungille shoppailemaan Katrin kanssa. Tiedossa oli raskas rupeama, sillä Katrin piti löytää vaatteet häihin, jotka olisivat jo viikon päästä.
Kaupungilla pelasin haastavaa "kävele keskustan läpi ottamatta yhtäkään käteesi tyrkytettävää vaaliliparetta matkasi varrelta". Alkumatka oli hankala, jouduin jopa kieltäytymään muutamasta esitteestä, mutta sitten homma alkoi luonnistua ja lopussa olin jo niin taitava, että sivuutin Naistenpäivän kunniaksi ruusuja jakavat vaaliapinat metrin päästä, eikä minulle edes yritetty tunkea ruusua käteen. Hyvä minä!
Onnistuin löytämään Katrin väkijoukosta ja suuntasimme kulkumme lähimpään rättikauppaan. Uskomatonta, kuinka huonosti toiset myyjät osaavat "lukea" asiakasta. Seurasin sivusta, kuinka suuren vaatekaupan myyjätär esitteli Katrille toinen toistaan järkyttävämpiä vaateparsia, eikä osannut yhtään hakea hyllystä oikeanlaista kudetta, vaikka Katri tyrmäsi kukikkaat röyhelövaatteet kerta toisensa jälkeen. Loppuhuipennuksena myyjä ehdotti sellaista farkkutakin mallista samettista "jakkua", jossa oli kukertavan ruskeita kukkasia. Sehän olisi ollut tosi tyylikkään näköinen häissä!
Lopulta löydettiin Katrille sellainen musta ihan ohut sifonkikankainen (tai vastaava) paita, jonka alle metsästettiin kirkkaan punaista narutoppia heikoin tuloksin (onneksi löydettiin sellainen 8. vaatekaupasta). Lopuksi piti vielä löytää avokkaat. Sekin voi olla vaikea tehtävä. Menossa oli jo 4. liike ja n. 18. avokaspari, kun päätin puuttua peliin ja kehoitin Katria ottamaan ne, mitkä sille parhaiten istui jalkaan. Se tepsi, joten vihdoinkin operaatio Juhlavaate oli suoritettu ja pääsimme hyvin ansaituille oluille. Totesin, että budjettini ei olisi kovin paljon pidempää rupeamaa kestänytkään, sillä nytkin ihan huomaamatta olin onnistunut haalimaan mukaani yhdet housut, paidan ja repun (yhteensä 130 e). Toisaalta mun pitäisi vielä löytää uusi kevättakki ja kengät, joten ei se rahanmeno tähän pääty...
Yhden oluen jälkeen minun oli poistuttava kotiin auttelemaan Karria illallisvalmisteluissa. Kerroin Katrille potevani hieman huonoa omaatuntoa siitä, että jätin aamulla Karrin yksi siivoamaan kotiin, johon Katri totesi, että "eikös se ole kuitenkin ihanaa mennä puhtaaseen kotiin?". Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin lisäsi kyynisesti:"...vaikka toisaalta, mitäpä minä siitä tietäisin?". Ei taida Tomi kovin usein siivota.
Ehdin juuri sopivasti kotiin auttamaan Karria ruoanlaitossa. Tein sellaisia avokadotahnalla täytettyjä tuulihattumaisia jutskia ja valkosipuliperunat.
Vartin yli sovitun ajan saimme Tommilta viestin, jossa hän kertoi heidän myöhästyneen bussista ja tulevan tunnin myöhässä. Se ei oikeastaan haitannut yhtään, kun me oltiin ruokailukin ajoitettu vasta siksi. Pääsimme sitten heti syömään, kun he tulivat. He toivat pari punkkupulloa ja kun niiden lisäksi oli hankkimamme 3 litran valkkaritörppö, ei ollut vaikeaa ennustaa, että huomenna olisi krapula.
Söimme lohta, aurajuustokastiketta, valkosipuliperunoita, salaattia, lisäkevihanneksia, marinoituja valkosipulinkynsiä, avokadotuulihattuja ja tiramisua. Oikein maukas setti, josta vieraatkin tykkäsivät. Ruoan jälkeen arvuuttelimme, milloin erinäiset suurmiehet olivat kuolleet ja totesimme samalla, että Elvis oli kelpuutettu tietosanakirjaan, mutta Morrison, Hendrix ja Marley eivät olleet tarpeeksi tärkeitä henkilöitä niille sivuille. Minä olen vakuuttunut, että Jim kuoli 1971, mutta Henkasta ja Bobista en kyllä mene takuuseen. Öö. Aukkoja yleissivistyksessä?
Ilta meni katsellessa valokuvia ja mm. Aknestikin dvd:tä. Sitten Karri, tuo pahuuden kirottu ruhtinas, keksi soittaa karaokea tietokoneella ja humalatilastamme johtuen veisasimme Tommin kanssa viisuja kuorossa nuotin vierestä. Ja kaikkien riemastukseksi tapahtumasta on useampi videopätkä taltioituna. Argh. Karri sai siis kostettua viime kerran, kun otin videota Karrista ja Tomista, jotka örvelsivät tuhannen päissään ...David Beckham!
Sunnuntai 9.3.2003 Ei pulaa krapulasta
Krapula. Pää särki ja olo hutera. Toisaalta, kaikkihan tässä maailmassa maksaa, joten krapula on kai sitten oikea hinta hauskanpidosta humalassa. Olisipa vain mukava tietää, kuinka paljon alkoholinkulutus laskisi, jos "maksu" pitäisi suorittaa etukäteen? Voisi olla, että ei ainakaan ihan yhtä usein tulisi juotua, kun ottaa huomioon, että ryyppääminen ei edes aina takaa sitä, että olisi hauskaa.
Lähdimme päätä selvittämään raittiiseen ulkoilmaan. Kävelimme keskustaan. Ei huvittanut edes kuvata, kun oli niin kylmä tuuli ja tylsän harmaa ilma. Menimme pizzalle ja koska meillä ei ollut kelloa mukana, missasimme tietenkin bussin ja kun olisimme joutuneet odottamaan seuraavaa yli puoli tuntia, päätimme kävellä takaisin kotiin. Matkalla törmäsimme sattumalta Juhaan, joka oli loppusuoralla 40 km hiihtourakassaan. Kannustimme parhaamme mukaan väsynyttä matkaajaa.
Kotona pyykkäsimme, pelasimme ja katsoimme telkkaa. Minä sippasin kesken Pelastakaa sotamies Ryanin, mutta eipä tuo harmita, kun olen leffan nähnyt ennenkin. Vaikka hyvä elokuvahan se toki on.