Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille. Tänne kirjoitetut asiat ovat vain minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, veikkaanpa, että et täältä löydä hakemaasi...

Pala maaliskuuta

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Muutama vuosi sitten me istuttiin iltaa Annan kanssa ja ryypättiin kotipolttoista mansikkaviiniä. Vuosia ja kilometrejä mahtui paljon välillemme ja niitä sitten kurottiin umpeen palaamalla kauas menneisyyteen. Silloin huomasin, että Anna muisti tuhottomasti yhteisiä kokemuksiamme ja tekosiamme, joita minä en. Hätkähdin. Jos parikymppisenä en enää muista, mitä olen 16-vuotiaana tehnyt, niin miten kaikkien rakkaiden muistojeni käy myöhemmin? Muistanko enää kymmenen vuoden päästä, mitä olemme vaikkapa Karrin kanssa tehneet vuonna 2003? Tuskin. Ehkä jonkin repaleisen palan sieltä täältä. Täytyy siis olla jokin parempikin arkistointimenetelmä kuin aivot. Olkoon se sitten julkisuuden uhallakin internet, ajattelin, ja perustin päiväkirjani tänne. Jo kuusi kuukautta olen sitten kirjannut tänne yhtä jos toistakin. Kuten arvelinkin, kaikki ei mennyt kivuttomasti, vaan tarvittiin kipurahat, jotka maksoin pari kuukautta sitten, kun rakkaat työtoverini löysivät sattumalta (ha!) tämän paikan surffatessaan netissä. Vieläkin naurattaa tuo surkuhupaisa sattuma, jonka seurauksena menin pikaistuksissani poistamaan pahimmat sammakot teksteistäni sekä ensimmäisen kuukauden päiväkirjaani. Silti se ei muuttanut oikeastaan mitään, näin jälkikäteen ajateltuna. Sen myönnän, että olen tietoisesti vähentänyt työpaikasta ja työtovereistani kirjoittamista, mutta muuten en kyllä ajoittain osaa ajatellakaan, että ihmiset todellakin lukevat tätä päiväkirjaani. Joku on jopa ottanut yhteyttäkin sähköpostilla ja kertonut lueskelleensa kaikki päiväkirjani sivut läpi ja odottavansa jatkoa. Ja jatkoahan on luvassa, sillä tästä kirjoittamisesta on tullut rituaalinomaista ja ah, niin helppoa. Välillä kuitenkin tuntuu, että tästä päivästä kirjoittaminen ei riitä. (Tarkoitan nyt sitä, ettei se riitä itselleni, ymmärrän toki, että jokainen sanani voi olla liikaa jollekin muulle.) Siksi saatan välillä intoutu tallentamaan tänne muistoja menneiltä vuosilta. Ja jotta ne eivät sekottuisi nykyhetkeen, kirjattakoon ne harmaalla.

Vuosi 1994
Oli keväinen, kolea ilma. Se taisi olla huhtikuuta, sitä aika, kun leskenlehtiä ilmestyy keltaisiksi läiskiksi teiden pientareille koiranpaskojen ja tupakantumppien keskelle. Koulu oli juuri loppunut siltä illalta ja Annan kanssa pohdimme, mitä tekisimme. Oli liian kylmä ulkona notkumiseen, joten päätimme liftata Helsinkiin. Tai Tampereelle. Siihen suuntaan, johon aiemmin saisimme kyydin. Kello oli yli yhdeksän ja liikennettä aika vähän, mutta silti kyyti irtosi melko pian. Helsinkiin päin.
Auto oli farmarimallinen ja kuski puhui vain hevosista, tarkemmin sanottuna ravihevosista. Yritimme vaihtaa puheenaihetta, koska hevoset ei suuremmin kiinnostaneet (mikä taisi olla miehelle pieni pettymys, sillä hän oli takuulla ajatellut noukkivansa kyytiin pari heppatyttöä). Loppumatkan puhuimme laattafirmoista ja kylpyhuoneremonteista ylipäänsä ja selvästikin ne olivat ravihevosten ohella miehen sydäntä lähellä olevia asioita. Tuusulantien rampilla kiitimme kyydistä ja jäimme liftaamaan seuraavaa.
Iso rekka pysähtyi jarrut kirskuen ja me juoksimme sen kiinni. Kuski kertoi ajaneensa jo kerran meidän ohi, silloin ensimmäistä kyytiä liftatessamme. Oli pysähtynyt sen jälkeen kahville ja matkaa jatkaessaan huomannut meidät pian uudestaan tien laidassa. Liftarityttöjä kannatti kuulemma poimia kyytiin, sillä silloin muut saman firman kuskit, joita tuli tiellä vastaan, olivat kateellisia.
Pääsimme melkein Helsingin keskustaan asti, sillä rekkakuski asui kuulemma "siellä päin". Kiitimme ja jatkoimme kävellen keskustaan. Kello oli jo yksi, eikä meillä ollut mitään käsitystä, mitä tekisimme tai minne menisimme... Mitä nyt alaikäiset edes voivat vieraassa kaupungissa tehdä ilman väärennettyjä henkkareita? Lopulta taisimme lähteä melkein heti paluumatkalle. Oopperatalon edessä kukki krookukset ja tulppaanit. Siellä vastapäätä oli ihan pieni koppi, jonka katolla oli kyltti "Oopperan grilli". Ostimme ranskalaiset ja myyjä kaatoi jäiset perunat lautaselle ja laittoi mikroaaltouuniin hetkeksi. Päälle kurkkusalaattia, sinappia ja ketsuppia. Makuelämys oli huikea.
Kun pääsimme Pikkuhuopalahden ohi, aloimme vähitellen liftata. Saimme kävellä melko pitkään, kunnes eräs taksi pysäytti. Varmistimme, ettei kyydistä mene normaalitaksaa ja kuski kertoi vain ajavansa kotia kohti (t)yövuoron päätyttyä. Oli kuulemma mukavampi ajella, kun sai seuraa (se mies oli kyllä valinnut ammattinsa oikein!). Klaukkalan rampilla se jätti meidät hyiseen yöhön. Oli hämärää ja hiljaista, vain jokunen auto ajoi ohitse harvakseltaan. Kylmyyttä torjuaksemme lähdimme kävelemään ja juttelimme samalla sellaisia juttuja, joita päivänvalossa ei koskaan tule juteltua.
Lopulta saimme kyydin rekalta, joka vei teräspalkkeja joko Rautaruukille tai sitten sieltä pois. Kuskina oli mukava nuori mies, jonka kanssa ihailimme auringonnnousua ja kävimme kahvilla huoltoasemalla. Jäimme kyydistä sillä rampilla, joka yhdistää kolmostien ja Turku-Lahti-tien. Viimeiset reilut viisi kilometriä päätimme kävellä. Kaupunki alkoi vähitellen herätä, kello lähestyi seitsemää. Koska vanhempamme luulivat meidän olevan poikaystävillä yötä, emme voineet ilmaantua siihen aikaan aamusta kotiin ilman kamalaa utelua ja ihmettelyä, joten odotimme läheisessä puistossa, että äitini lähti töihin ja menimme sen jälkeen meille.
Koska yö oli valvottu, olimme todella väsyneitä. Silti emme enää viitsineet nukkumaankaan mennä, joten jatkoimme jutustelua. Kaikki maailman asiat tuli varmasti vatvottua sinä yönä ja aamuna. Myöhemmin olen muistellut tuota retkeämme kaiholla. Se oli vielä sitä aikaa, kun oltiin aina "liian jotain" tekemään mitään. Jos ei oltu liian nuoria, niin vähintään liian rahattomia. Aina oli joku syy, minkä vuoksi elämä oli kurjaa ja vailla mahdollisuuksia... Nykyään olen riittävän vanha ymmärtääkseni, että silloin olimme vapaita kuin taivaan linnut.

Hammasta purren pakotin itseni illalla jumppaan, vaikka ei olis kyllä voinut vähempää innostaa. Yleensä mulla on tapana tehdä jumpassa kaikki, mitä "käsketään", kiinnosti tai ei, mutta tällä kertaa sarjan jauhaminen alkoi kypsyttää sen verran paljon, että jätin kaikki typerät ja rasittavat pyörimiset tekemättä. Lihasosuuden vedin kyllä sinnikkäästi ja tunnollisesti läpi. Jumppaaminen alkaa olla niin puisevaa, että se taitaa jäädä kohta kokonaan pois mun kalenterista. Odotan jo lenkkeilykelejä, vaikka tiedän kyllä, että muutaman lenkin jälkeen sekin alkaa kyllästyttää... On vaikeaa, on...

Maria Kallion jälkeen katsottiin vielä uutiset ennen kuin alettiin nukkua. Mua ei sotauutiset jaksa enää paljon kiinnostaa. Ja lopunkin kiinnostuksen tappaa se, että sotaa tulee 24/7 joka tuutista, eikä koskaan voi tietää, miten paljon uutisista on totta ja miten paljon propagandaa.

Tiistai 25.3.2003

Hmmmmm. Tämä ei sitten ollutkaan ihan "normaali" työpäivä, sillä yhtäkkiä huomasin johdattavani bussilastillista venäläisiä ympäri kuntaa. Thank god, niillä oli sentään tulkki mukana. Ja thank god, laitoin tänään päälleni sen siistimmän paidan... Sinänsä olin kuin joku kävelevä väriläiskä kaikkien niiden mustien pukujen ja nahkalippisten joukossa vihreine housuineni ja punaisine takkeineni. Tietenkin, jos olisin tiennyt tästä aamulla, olisin kaivanut räikeimmän väriset meikkini laatikon perukoilta ja sutinut luomiväriä kulmakarvoja myöten, mutta nyt piti tyytyä herättämään kummastusta meikittömänä. En vieläkään tiedä, keitä vieraat olivat. Melko arvovaltaista sakkia vissiin, jos sitä voi kultahampaiden määrästä päätellä - eräällä naisella oli nimittäin kaikki ylähampaat kultaisia (tai ainakin kullanvärisiä).

Vuodet 1990-1995
Paras (ja lähes ainut) ystäväni yläasteella oli Sanna. Sannalla oli monta isoveljeä ja sen vuoksi hän oli poikamainen (kuten minäkin) ja kiinnostunut mopoista ja autoista. Sannalla oli keltainen Solifer-mopo, jolla lähdimme seiskalla "alaikäisinä" ajelemaan. Menimme kaupungin ulkopuolelle ja pysähdyimme erään ladon luokse. Sanna kertoi, että pari vuotta aiemmin läheisestä koulukodista oli karannut tyttö ja poika ja jostain syystä he olivat menneet latoon (etsijöitä pakoon?) ja riitautuneet siellä sillä seurauksella, että poika oli pikaistuksissaan tappanut tytön. En tiedä, oliko se sama lato tai oliko tarina edes totta, mutta se tuntui jännittävältä.
Vietimme ladossa aikaa ja tutkimme paikkoja. Siellä olikin paljon vanhaa tavaraa ja kaiken sen rojun seassa matkalaukullinen pornolehtiä. Olikohan ne hylätty sinne vai "varastoitu" sinne vaimon silmien alta piiloon?
Ajelimme takaisinkin syrjäisiä teitä, mutta siltikin tunnelma oli kutkuttavan jännittävä. Kehittelimme mielessämme visioita poliisien kynsiin joutumisesta. Loppujen lopuksi jouduimme vain vanhempiemme kynsiin, kun Sannan isä oli huomannut mopon kadonneen ja oli sitten soittanut minun vanhemmille kysyäkseen, olimmeko meillä...
Mopon lisäksi Sannalla oli vanha Corolla mökillä, jonne minäkin pääsin monesti Sannan perheen mukana viikonlopuksi. Tuntui juhlavalta tankata Sannan isältään viikkorahoillaan lunastamaa 5-10 litraa bensaa Jerry-kanisterista Corollan tankkiin. Viikonloppu oli pitkä aika, joten ajelemista tuli säännöstellä huolellisesti, jottei kiintiöbensa heti pääsisi loppumaan. Aina välillä piti kuluttaa aikaa säätämällä moottoria (70-luvun autot olivat siitä mukavia, että niiden toiminnan ymmärtäminen oli melko mutkatonta). Myös autostereoiden vaihtaminen tuli tutuksi, sillä aina välillä joku Sannan isoveljistä oli rahan tarpeessa ja "hankki" Sannalle korvausta vastaan parempia poppikoneita Corollaan.
Siellä mökillä minäkin opin ajamaan autoa. Kesällä meillä oli rata kesantopellolla ja talvella kurvailimme järven jäällä. Sannan isoveljellä oli vanha VW-pakettiauto (sellainen hippimallinen) ja jäällä tuli välillä otettua skabaa, kun lääniä kerran riitti. Oi niitä aikoja! Viikolla aina suunniteltiin viikonloppuja ja nauhoitettiin radiosta C-kasetille parasta autoilumusaa.
Sannan kanssa hengattiin yläaste läpi, mutta tiet erosivat lukiossa, kun minä otin pitkän matikan ja Sanna lyhyen, ja jouduimme sen seurauksena eri luokille. Jostain syystä välimme lähenivät myöhemmin lukioaikoina ja pari kuukautta vierähti ajellen ja ryypäten. Kuskina meillä oli Sannan poikaystävä, joka jostain syystä kesti nikottelematta kaikki Sannan solvaukset impotenssista Oidipus-kompleksiin. Se oli tosirakkautta se! Emme ole Sannan kanssa pitäneet yhteyttä sen koommin, mutta välillä pysähdyn muistelemaan noita aikoja ja mietin, vieläkö Sanna on saman vätyksen kanssa yhdessä? Ja vieläkö heillä on tallella se metrin korkuinen Dobermann-patsas, jonka ostin tuparilahjaksi heidän ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa?

Töistä kauppaan -> kotiin -> Karri töistä -> pelaamaan -> kotiin -> Mullanalla -> toisen asteen yhtälön ratkaisemista -> uni.

Keskiviikko 26.3.2003

Lisää hyviä uutisia!! Pääsemme EHKÄ lähtemään kavereiden suunnittelemalle ulkomaanmatkalle, jos se järjestyy vapun tienoille! Jihuu, matka olisi juuri se, mitä nyt kaipaisin. Edes suunnitellun kaltainen pitkä viikonloppu! Toivotaan, toivotaan, toivotaan...

Illalla muistin, että passini on vanhentunut. Pitää hoitaa asia kuntoon hetimmiten. Sen lisäksi pitäisi hankkia kameraan vara-akku ja toinen isompi muistikortti. Sitten pitää selvittää, onko perillä samanlaiset pistokkeet kuin Suomessa. Ja matkavakuutuskin pitää varmaan ottaa siltä varalta, että törmätään pitkäkyntisiin. Sitten tietenkin pitää hankkia matkaoppaita ja karttoja ja opetella muutama tärkeä lause kieltä ja miettiä, mitä ottaa mukaan ja... Jotenkin on mukavaa, kun on jotakin, mitä odottaa.

Ilta meni syödessä ja katsellessa telkkaa, kaiken maailman typeriä ohjelmia. Ei ollut virtaa tehdä mitään järkevää ja sen lisäksi Karrin piti tehdä kotitehtäviä (on se niin väärin, että vaikka on opettaja, ei säästy kotitehtäviltä...). Nukahdin kesken CSI:n. Siinä oli paljon kääpiöitä ja sitten se yhden kääpiön tyttöystävä ja toisen kääpiön lapsi (jotka olivat siis yksi ja sama henkilö, joka oli raskaana). Muuta en sitten muistakaan. Taisin olla aika väsy loppuillasta.

Torstai 27.3.2003

Töiden jälkeen menin anomaan passia seuraaviksi 10 vuodeksi. Edellinen passi oli mennyt vanhaksi jo yli kaksi vuotta sitten!! Hyvin masentavaa, mutta onneksi nyt sentään pääsee käväisemään jossakin Suomen rajojen ulkopuolella. Odotan kyllä matkaa jo hullun lailla... Kuten myös tulevan viikonlopun pikavisiittiä Eetua ja Attea katsomaan sekä pääsiäisen sukulointia pohjoisessa. Tästä taisikin tulla oikea reissukevät... Sitten välissä hengähdetään vähän (?) ja sitten onkin toivottavasti edessä muutto toiselle puolelle maata. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Illalla väsäsin pari tuntia työhakemusta (tästä se lähtee) ja päivitin kolme vuotta vanhan cv:ni ajan tasalle. Pehmeänä laskuna työnhakuun päätin laittaa arpalipukkeen vetämään työpaikkaan, johon haetaan työntekijää 1.5. lähtien (tai sopimuksen mukaan). Koska nykyiset työt jatkuvat vielä kesäkuulle, ei tuosta paikasta ole paljon toivoa. Mutta ainahan kannattaa kokeilla? Tämän hakuprosessin suurimmaksi anniksi jääkin varmaan se, että nyt minulla on valmis cv (joka kaipaa korkeintaan pientä hiomista riippuen siitä, minkälaista paikkaa hakee) ja malli työhakemuksesta, vaikka enhän minä toki sorru copy-pastettamaan työhakemuksia, enpä juu... Mutta se on sanottava, että kylläpäs minä näytän helvetin hyvälle paperilla! (Tai sitten minä olen vain helvetin hyvä tuomaan asiat esille myönteisessä valossa vai pitäisikö suorastaan käyttää sanaa "loisteessa"?)

Karri halusi tehdä tuliaisiksi juustokakun (sellaisen sairaan hyvän, johon tulee kookosta ja ananasta), kun periaatteessahan me mennään Liinan ja Ilmarin talon tupareihin (tai siis Liinan piti järjestää jotkut megabileet, mutta niin vaan jäi juhlat järkkäämättä, olipas yllätys), eikä meillä ole muuta lahjaa. Samalla tulee testattua uusi vuokakin, joka me hankittiin, kun tavalliset vuoat on aivan liian suuria kahdelle hengelle ja sopivan kokoisen vuoan puuttuminen on lievästi sanottuna rajoittanut leipomisintoa, kun sitten niitä piirakoita saa syödä viikon putkeen tai heittää puolet kompostiin. Muutenkaan en käsitä, miksei esim. jauhelihaa voida myydä alle 400 g pakkauksissa ja miksi nykyään leipäpaketit on aivan tajuttoman isoja ja miksi puolen litran jäätelöpaketit on kokonaan kadonneet valikoimista... Onhan se kiva, että suuret lapsiperheet saa tuotteita sopivan suuria määriä, mutta entäs sitten yksinäiset ihmiset? Meitäkin on sentään ruokapöydässä kaksi, mutta silti tuntuu, että aina joutuu tekemään ruokaa liian suuret annokset (tai heittämään ylimääräiset raaka-aineet pois, kun ei ole pakastintakaan). Ja sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset on ylipainoisia!

Kotikadussa oli yksi hauska kohtaus. Hannes oli juuri ilmoittanut serkulleen ryhtyvänsä liikekumppaniksi elämysmatkailukeskukseen ja siitähän serkku innostui, että "tätähän pitää juhlistaa" (maljoilla) ja säntäsi hakemaan laseja ja juotavaa. Teemu ja Hannes vilkaisivat toisiaan ja Teemu sihahti, että "se tuo sitä väinönputkisumppiaan, ei kyllä juoda!". Jänöserkku toikin kuohuviiniä ja kyllä oli ukoilla muikeat ilmeet siinä vaiheessa, kun huomasivat saavansa Alkon laatutuotetta... Yksi häiritsevä seikka Kotikadussa on nykyisin. Siihen on alettu ympätä yli-dramaattisia ja salaperäisiä naishahmoja. Ensin oli se Danny, joka ei puhunut yhtään mitään, vaikka olis asiakas jotain kysynyt (tosi luonnotonta) ja nyt, kun kissa on palauttanut sille kielen, niin eikös Kainuun pöpeliköstä löydy seuraava hameväen edustaja, joka vaan hymyilee, eikä puhua pukahda mitään. No okei, se "metsän täti" on varmaan joku Teemun mielikuvituksen tuote (?), mutta silti se on tosi epäluonteva henkilö. Mun mielestä tollaset tyypit on turhan scifejä Kotikatuun. Tai minnekään. Typerää.

Kun vihdoin sain työhakemuksen hiottua valmiiksi, piti vielä pakata tavarat, koska huomenna lähtisin töistä suoraan kohti etelää. Eipä sitä kait mitään oikein osaa tarvita tuollaisella 3 päivän pikareissulla, kun luvassakin on vain lelukopan äärellä konttaamista ja ulkoilua (lähinnä leikkipuistoissa). Silti pakkaamisen jälkeen oli vahva tunne, että jotain hyvin tärkeää unohtui...

Perjantai 28.3.2003

Alkumatka sujui ihan hyvin. Pidempi tauko pidettiin Tuurissa, jossa vierähti yli tunti kyläkaupassa, joka olikin melkoinen megamarkkinakeskus! Loppumatkasta pyörittiin vähän turhaan. Pirun keltaisten sivujen reittipalvelu, kun ajo-ohjeisiin ei ole voitu merkitä teiden numeroita saati paikkakuntia, joilla piruetit pitäisi suorittaa. Etsittiin sitten hetki reittiä Pirkkalasta Lempäälään, kun ajo-ohjeessa oli vain: "käännös oikealle Lentokentäntie" ja kyseessä oli eritasoliittymä, josta ensin olisi pitänyt kääntyä oikealle ja sitten vasemmalle. Tosi yksiselitteistä! Onneksi turhaa kiertoa tuli vain 2 x 1,9 km (kiitos ajo-ohjeen, johon oli merkitty seuraavaan käännökseen kuljettava matka). Pitäisi ostaa uusi karttakirja, kun edellinen on jo melkein 20 vuotta vanha ja tiet ovat hassusti vaihtaneet nimiä ja sijainteja ja olemassaoloaan... Paikkakunnat ovat (onneksi) sentään pysyneet vanhoilla paikoilla.

Kaiken lisäksi viimeiset 3 tuntia ajettiin pimeässä, mikä ei ollut kovin mukavaa, kun oltiin jo valmiiksi väsyneitä ajamisesta. Ainoa radiokanava, jonka autoradiomme löysi, oli YleX, jossa ihmiset soittivat mielipiteitään kellojen siirtämisestä kesäaikaan. Melkein tunnin kuuntelimme samoja jorinoita eri suista. Mieleenpainuvin oli naissoittaja, joka oli ihan kännissä. Se kertoi olevansa kesäaika-talviaika -systeemiä vastaan ja ihan vaan kapinoidakseen siirtää kellonsa vasta viikkoa myöhemmin oikeaan aikaan. Se jankkas samat asiat varmaan kymmenen kertaa ja juontaja vaan höpötti mukana. Laatuohjelma!

Perillä oltiin vasta yhdeltätoista. Nukkumisesta ei olisi tullut kuitenkaan heti mitään, joten katsottiin Liinan kanssa Vetelehtijöitä. Kerran olen aiemmin tätä laatusarjaa SubTV:ltä katsonut ja eikös se sattunut olemaan juuri se sama jaksokin. Kerrassaan älykästä ohjelmatarjontaa. Katsookohan tuotakin kukkua joku oikeasti??? Toivottavasti ei.

Lauantai 29.3.2003

Aamupalan jälkeen menimme naapurissa olevaan leikkipuistoon. Ilma oli jo tosi keväinen. Kävelimme leikkien jälkeen pienen lenkin lähiseudun omakotitaloalueella. Rakennustyömaat näyttävät yhä olevan poikien mielestä tosi pop ja kaivinkoneita voisi tuijottaa varmaan tuntikausia.

Päiväruoan jälkeen kävimme Hong kongissa ja ruokakaupassa. Honkkari oli pieni pettymys, kun me jotenkin luultiin sen olevan erilainen. Tai ainakin Karri oletti sieltä löytyvän enemmän airsoftkamaa ja armeijan ylijäämätarvikkeita. Ei ostettu muuta kuin muovinen jyrä Eetulle ja Atelle hiekkalaatikkoleikkeihin.

Illaksi tehtiin uunimakkaraa ja lohkoperunoita. Maustetut lohkoperunat olivat huono valinta, sillä Eetu ei suostunut syömään niitä. Atelle kyllä kelpasi oikein hyvin, mutta se syökin kuulemma mitä tahansa. Aamiaisella sen suurinta herkkua on oliivit, joita se söisi varmaan kilon, jos vain antaisi. Oliivia ja mansikkajugurttia, nami nami, yök.

Illalla lämmitettiin sauna. Atte hoki: "minä en halua saunaan, kun minä olen pieni" ja kerran syynä oli se, että Atte oli pieni iso. Sitten kuitenkin sen joutui kiskomaan sätkivänä ja potkivana saunasta pois, kun ei sitä oikein yksinkään voinut sinne jättää...

Puuhantäyteisen päivän jälkeen pojilla kesti about 10 sekuntia, että uni tuli. Itsekin sippasin ihan täysin jo kymmeneltä.

Sunnuntai 30.3.2003

Aamupalan jälkeen porukat tulivat (ne halusivat tulla moikkaamaan meitä, kun me ei tällä kertaa ehditä pysähtyä Hämeenlinnassa). Aamupäivä meni sisällä leikkiessä. Karri pakeni viereiselle pellolle kuvaamaan, kun kuuden aikuisen ja kahden lapsen mölyt olivat liikaa. Muutenkin sen oli vaikea sopeutua kellon mukaan elämiseen (kuudelta-seitsemältä herätys, yhdeksältä aamupala, kahdeltatoista päiväruoka, sitten Atte päiväunille, neljältä iltaruoka, kahdeksalta iltapala ja sen jälkeen pojat nukkumaan). Vaikka ihan samanlaistahan se meilläkin kotona on: aamulla kuuden jälkeen herätys, sitten töihin, neljän jälkeen kotiin ja noin kymmeneltä mennään nukkumaan. Ruoka-ajatkin on jotenkin vakiintuneet sopiviin väleihin. Ainoastaan viikonloppuisin rytmi vaihtelee sen mukaan, mitä milloinkin tehdään.

Iltapäivällä käveltiin porukalla Ilmarin ravintolaan syömään, viimeistä kertaa. Ilmarin yhtiökumppani oli pari viikkoa sitten ilmoittanut haluavansa myydä ravintolan ja koska Ilmarilla ei ole rahaa ostaa sen osuutta, eikä tiedossa ketään mahdollista ostajaa/työntekijää, ne päätyivät myymään ravintolan pois. Yksin sitä ei kuitenkaan olisi voinut pyörittää. Tämä olikin sitten jo kolmas ravintola, jonka Ilmari on perustanut ja myynyt sitten, kun se on saatu niin menestyväksi, että myydessä on saanut hyvät rahat. Harmi vain, että nyt Ilmari ja Liina olivat muuttaneet ravintolan lähistölle, eikä heillä ollut mitään suunnitelmia myydä ravintolaa pois. Muutama kuukausi sitten molemmilla oli töitä ja asuntona oli melkein kokonaan oma rivitalonpätkä. Nyt molemmat on työttömänä ja asunnostakin on velkaa yli 150 tonnia. Jesh. Mitä tästä opimmekaan? Ei kannata suunnitella mitään, kun ei se kuitenkaan toteudu...

Takaisin palattuamme porukat lähtivät. Me leikimme poikien kanssa vielä illan ja huomenna olisi meilläkin lähtö kotiin, nyyh. Poikien lempileikkejä on junilla ja autoilla ajaminen ja erilaiset rakennustyöt. Atte rakentaa junarataa ja palikkatorneja ja Eetulla on Brion Builder-setti, jossa on puupalikoita ja renkaita ja niistä voi rakennella kaikenlaista. Illalla se keksi, että se kuution muotoinen palikka on omena ja tapit ovat matoja. Sitten se hihkui innosta ja selitti: "minä tökin omenaan tosi, tosi monta matoa", kunnes yhtäkkiä se sai jonkin inhonväristyksen, heitti palikan sivuun, hyppäsi metrin taaksepäin ja kirkui "minä pelkään matoja!!". Sen jälkeen se oli oikeasti kauhuissaan, lähes sokissa, jos palikkaa tai rakennustappeja yritti siirtää sen läheisyyteen. Mahtava mielikuvitus. Onneksi lopulta tilanne rauhottui, kun Karri taikoi madot takaisin tapeiksi... Huh.

Illalla yritimme jo selittää, että lähtisimme huomenna takaisin kotiin. "Miksi?" Kun pitää mennä töihin. "Miksi?" Kun töissä on käytävä. "Miksi?" Jotta saisi rahaa. "Miksi?" Jotta voisi ostaa kaikenlaista. "Miksi?"

Pojat varmaan oppivat vihaamaan töitä, kun aina, kun joku lähtee pois, selityksenä on, että pitää mennä töihin. Täytyisi varmaan keksiä jotakin parempaa selitykseksi ensi kerralla. Vaikka että Morrison ei voi olla yksin kotona. Sitten ne kysyisi, miksi me ei oteta sitä mukaan. Koska se ei voi matkustaa niin pitkää matkaa. "Miksi?" Koska sen tulee kylmä ja se pelkää, eikä sille ole perillä paikkakaan. "Miksi?" Koska se nyt vaan on sellainen. "Miksi?"

Poikien ja Karrin vielä leikkiessä menimme hakemaan Liinan kanssa polttopuita liiteristä. Pitkä matkustusaika aiheuttaa aina sen, että sitä kuvittelee jostain syystä olevansa paljon kauempana kuin todellisuudessa onkaan. On kuin olisi vähintäänkin ulkomailla. Siitä syystä, kun Liina totesi "onpas valoisaa", minä aloin ihmetellä äänen, että "miten voikin olla näin valoisaa??", vaikka samaan aikaan ehdin jo järkeillä, että etelämpänähän pitäisi olla lyhyempi päivä kuin pohjoisessa. Nauroimme kippurassa liiterissä, kun Liina tokaisi, että "johtuiskohan siitä, että kelloja on siirretty". Kesti varmaan vartti ennen kuin saimme koottua itsemme, jotta pystyimme kantamaan polttopuita sisälle. Mekö yliväsyneitä?

Ilmarin kotiuduttua töistä juttelimme tulevaisuudensuunnitelmista (joita kellään muulla kuin sillä ei tunnu olevan) ja menimme aika myöhään nukkumaan. Aamulla nostettaisiin kytkintä. Työt odottavat, blääh.

Taakse Eteen