Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille. Tänne kirjoitetut asiat ovat vain minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, veikkaanpa, että et täältä löydä hakemaasi...

Viikko 15

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Työviikko alkoi lupaavasti, sillä sain paljon tekemistä. Ihanaa, kun on koko ajan pientä säpinää päällä ja hirveän paljon hoidettavia asioita. Ei tule niin paljon vilkuiltua kelloa ja aikakin lentää, eikä vain vaapu hiljalleen. Minut on kuitenkin luotu tekemään, ei vain olemaan.

On hassua, kuinka paljon työni vaihtelee eri aikoina. Itse asiassa vuodenajat vaihtelevat käsi kädessä työni kanssa. Kevät on ihanan ristiriitaista aikaa, jatkuvaa muutoksen aikaa. Toisaalta se merkitsee monessa suhteessa vanhan loppumista ja toisaalta niin monia uusia asioita alkaa. Loput ja alut ovat kiinnostavia. Muutos on jännittävää, mutta tavallaan myös pelottavaa. Kevät on kaikkea sitä.

Kesä on tavallaan pysähtynyttä aikaa. Kuitenkin kesä kestää niin lyhyen ajan, että siihen ei ehdi kovin paljon kyllästyä. Valoisat aamuyöt ovat mystisiä. Harmi kyllä, olen yleensä silloin syvässä unessa työn uuvuttamana...

Syksy on myös muutoksen aikaa... Myrskyiset, pimeät illat ovat ihanan rauhoittavia ja sielukkaita. Kynttilät. Värit. Vaeltaminen. Ajatukset. Uni.

Alkutalven ensilumi innostaa. Sitten vähitellen kaikki muuttuu harmaaksi, tylsäksi, pysähtyneeksi... Tuntuu, että koko maailma polkee paikallaan pääsemättä minnekään. Niin se varmaan tekeekin maaliskuulle asti. Kevään ensimmäisten merkkien ilmaannuttua unettava talvi alkaa väistyä. Koko mieli uudistuu ja hetken verran maailma tuntuu epätodelliselta.

Illan jumppa oli tosi tahmeaa takkuilua. Ohjelma oli laitettu kokonaan uusiksi ja välillä tuntui, että kaikki ohjaajaa lukuunottamatta oli ihan pihalla ja välillä tuntui, että myös ohjaaja oli pihalla. Ekan vartin jälkeen Katri sihahti vittuuntuneena jos me ei oltais molemmat autolla, niin mä pyytäisin, et lähdettäs kaljalle ja seuraavan vartin jälkeen mun piti tosissani rauhoitella itseäni, etten kuristaisi ketään. Vannoin, että tämä sai jäädä kevään viimeiseksi jumpaksi. Hölkkään jäätikölläkin räntäsateessa mieluummin kuin kidutan itseäni ja pientä päätäni opettelemalla uusia piruetteja. Jumppa on ihan kivaa, joo, mut muutamassa kuukaudessa sitä saa yliannostuksen.

Pikasuihkun jälkeen houkuttelin Karrin kauppaan ja ajelulle. Päädyttiin sitten ottamaan muutama kuvakin. Karri otti juuri kuvaa tehtaasta, kun yks tyyppi ajoi kännissä pyörällä ohi, heitti uukkarin ja tulikin luoksemme. Hän antoi vuolaasti meille ideoita valokuvaukseen. "Ootteko huomanneet, että toi tehdas näyttää ihan Titanicilta?" Vaikea sanoa, kun en ole Titanicia koskaan nähnyt, ehkä. "No mutta sellaiselta, tietsä, valtamerilaivalta tai joltain." Mun mielestä se näyttää huvipuistolta. "Eikä! Valtamerilaivalta. Mä oon kuvannut sitä joskus mustavalkofilmille pitkällä putkella. Ihan laivalta se näytti. En oo kyllä niitä kuvia kehittänyt. Mulla on pakastimessa jätesäkillinen filkkoja!" Ne kannattaisi varmaan kehittää? "Vittu, pitäis ensin voittaa lotossa!!!"
Sit se tyyppi häipy. Se oli just niitä ihmisiä, et jos joku ulkoiluttaa koiraa, se tulee kertomaan omia koirakokemuksiaan ja kissan ulkoiluttajalle se väläyttää kissaihmispuoltansa. Ja wappuna se on taivaassa, kun haalarikansaa riittää ja aina voi jakaa kokemuksiaan "Mä oon kans ollu yliopistossa, tietsä. Teekkari, niinku sääkin. Opiskelija, vittu tietsä."

Kuvaaminen oli aika hyistä puuhaa pakkasessa ja tuulessa, joten ajeltiin illan päätteeksi Karrin kaljan mittainen lenkki autolla. Oli ihan kiva ja kaunis ilta. Kotona sänky kutsui väsynyttä kulkijaa.

Tiistai 8.4.2003

Kotimatkalla sain näyn, joka kertoi Anttilassa olevan vielä Limonadi Elohopean 3 euron alennuslevyjä. Ostin muutama viikko sitten yhden niistä ja totesin, että musiikki kolahti tosi hyvin. Sitten myöhemmin kävin katsomassa olisiko niitä kahta muuta levyä vielä hyllyssä, mutta tietenkään ei ollut. Ja nyt, kun näyn innoittamana menin katsomaan, niin mitä löysinkään? Totta tosiaan, toista minulta puuttuvista levyistä löytyikin TASAN YKSI KAPPALE alennuslaatikosta. Voihan ihme ja kumma. Pitäisikö tässä alkaa taikauskoiseksi?

Levyn kanssa innolla kotiin kuuntelemaan. Ei kolahtanut. Ei ainakaan ensi kuulemalla. Mikään biisi ei jäänyt soimaan päähän. Aiempi levyhankintani oli Laavaa, josta olin ennakkoon kuullut biisin Ollaan kaheleita. Ekojen kuuntelujen jälkeen hurahdin täysin biisiin Katkeran rauhallinen. Oikeastaan levy on alusta loppuun aika tasaisen erinomainen. Nyt ostin siis Ahmatin, joka tuntuu vaativan useampia kuuntelukertoja. Toisaalta on aina hyvä merkki, jos musiikki ei ensimmäisellä kerralla tee vaikutusta. Yleensä muutaman lisäkuuntelukerran jälkeen sellainen musiikki iskee tajuntaan kuin leka. Eikä siihen kyllästykään sitten ihan heti.

Toista ovat hittikanavien lyhytkestoiset renkutukset. Sellaiset kappaleet, jotka jo ensi kuulemalla tuntuvat tutuilta ja jotka jäävät ärsyttävästi pyörimään päähän. Ja jos niistä pitää, niin varmaa on, että viimeistään kymmenes kerta on jo liikaa. Kertakäyttömusiikkia. Sitä, mitä minun levykokoelmastani ei löydy.

On kyllä sellaistakin musiikkia, joka on kolahtanut heti ensi kuulemalla ja joka silti kuulostaa joka kerta paremmalta tai ainakin yhtä hyvältä kuin aiemminkin. Hyvänä esimerkkinä olkoon bändi nimeltä Vilddas. Musiikki on mm. turkkilaisia vaikutteita saanutta saamelaismusiikkia. Tai jotain sinne päin? Se ei ole mitään perusjoikua, ehei. Soittimet on eksoottisia ja tyyli on sekoitus monesta musiikkilajista. Kävimme pari vuotta sitten Vilddaksen konsertissa, vaikka bändi olikin meille ennalta täysin tuntematon. Konsertin päätyttyä myynnissä oli ceedeitä ja onneksi ostimme sellaisen. Levy on soinut tosi ahkerasti. Jos eläisimme yhä C-kasettien aikakaudella, nauha olisi jo puhki. Mahtavaa musiikkia! Jos olisin joku suuri ja mahtava levy-yhtiön pomo, hankkisin bändin heti listoilleni. Sitten vain markkinointikoneisto pyörimään ja hetken päästä olisi Vilddaksen tyypeillä kysyntää... Mutta kun en ole levy-yhtiön pomo, saa Vilddas vääntää levyjä omakustannehintaan ja vain haaveilla suurten yleisöjen suosiosta. Mitä kykyjen tuhlausta, sanon minä.

Illalla pelit tiistaiseen tapaan. Mulla oli ihan paskaa kädet täynnä, vasta viimeisessä jaossa sain käteen pisteitä avauksen verran. Mälsää. Kalja tosin maistui taivaallisen hyvälle (milloinkahan se ei maistuisi?).

Saunaa ja Mullanallaa. Olen vaikuttunut siitä, kuinka samannäköiset ihmiset on valittu näyttelemään Brendaa ja sen maanis-depressiivistä veljeä (Billyä?). Aivan kuin ne olisivat oikeasti sisaruksia. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että kun Billy kiihtyy, se räpyttelee silmiään aivan samalla tavalla kuin Brenda. Niillä on hyvin samanlaiset silmät... hmmm... piilolinssit? Ja jopa näiden äiti oli hyvin uskottavan näköinen "luovuttaja" sisarusten geeneille. Ja seuraavaksi voinkin alkaa ihmetellä sitä, milloin minusta muka tuli näin tarkkanäköinen.

Nukkumaan meno taisi venähtää. Aamulla on tiedossa vaikeuksia herätä kyllin varhain kimppakyyteilemään.

Keskiviikko 9.4.2003

Huomasin juuri, että minulla on kammo hiljaisia hetkiä kohtaan ollessani puhelimessa vieraan ihmisen kanssa. Sen lisäksi siis, että minulla on kammo puhelimessa vieraan ihmisen kanssa olemista kohtaan. Huomasin sen, kun olin tänään puhelimessa vieraan ihmisen kanssa. Minun oli pakko täyttää hiljaiset hetket laukomalla jotain ihan mitä vain ensimmäiseksi mieleen juolahtavaa. Ei kovin älykästä toimintaa. Jälkeen päin tajusin, kuinka tyhmiä juttuja olin suustani päästänyt. Ei hyvä juttu, ei ollenkaan. Ja koska syy ei koskaan ole minussa, syytän vanhempiani, jotka hankkivat puhelimen vasta ollessani seitsemännellä luokalla, jolloin en ole lapsena saanut tarpeeksi kosketusta puhelimiin. Ala-asteella tappelimme aina yhden tytön kanssa siitä, kumman perhe on köyhempi, minun puhelimeton perhe vai hänen autoton perhe. Silloin olin huojentunut siitä, että isäni oli sentään muutamaa vuotta aiemmin, jo pitkälle yli kolmekymppisenä, ajanut ajokortin ja ostanut Datsun 100A:n. Muistan vieläkin, kuinka suurin osa luokan tytöistä oli kanssani samaa mieltä, että kyllä auto aina puhelimen voittaa. Hassua, kuinka noin merkityksettömät asiat voivat olla noin suuria 9-vuotiaan silmin.

Ai niin. Olen unohtanut mainita, että lauantaina ostamistamme miljoonakaloista on kuollut jo kaksi. Ostimme kaksi koirasta, joista toinen oli melko iso ja muutenkin hyvinvoivan näköinen. Se kuoli noin kaksi tuntia kuljetuspussista vapauduttuaan. Toinen koiraista, pieni ja onneton ruipelo, selvisi pari vuorokautta, mutta katosi mystisesti tiistain vastaisena yönä. Viisi naarasta porskuttaa sen sijaan kaikissa sielun ja ruumiin voimissaan. Pitää mahdollisimman pian hommata niille miesseuraa ennen kuin ne alkavat femistilesboiksi. Ei muuten niin väliä, mutta kun mä haluun niitä kalanpoikasia!

Tuli muuten taas kerran mieleen, että on se hemmetin hyvä, että työpaivä kestää vain kahdeksan tuntia. Toisaalta olis vielä hemmetin paljon parempi, jos se kestäiskin vaikkapa vain kolme tuntia. Mutta se olis jo liian luksusta.

Vuosi 197x
Tarhaikäisenä olin käytännössä kasvissyöjä. Se johtui kaiketi siitä, että tarhassa liha oli aina sellaista sitkeää ja mukana oli kaikkia epämääräisiä jänteitä ja ihraklimppejä. Useimmiten ruokana oli lihakeittoa, jossa oli lihan lisäksi vain peruna- ja porkkanapaloja. Inhosin sitä syvästi.
Meillä oli onneksi ryhmässä tyttö, joka söi mitä vain. Juuri vaipoista uloskasvaneinakin olimme jo niin ovelia, että tarharyhmällämme oli systeemi, jonka avulla me muut vältimme ällöttävien lihojen syömisen. Systeemin toiminta oli yksinkertaista. Ensin lihaa lautaselta käteen niin paljon kuin mahtuu, sitten käsi pöydän alle, jossa vierustoverin käsi jo odottaa. Ketju jatkuu, kunnes vastaan tulee "se omituinen tyttö", jonka lautaselle liha päätyy.
Joskus saimme vaihtokauppana leipää tai perunaa tai jotain muuta. Tosin tytöllä oli valta päättää, antaako meille mitään vai ei, sillä meidän oli kertakaikkiaan pakko päästä lihaklimpeistä eroon. Muuten lautanen olisi pakkosyötetty tyhjäksi. Ei ole suurikaan yllätys, että se omituinen tyttö painoi varmaan tuplasti sen verran kuin minä tai muut nirsoilijat. Siihen aikaan ruokalistat olivat aika yksitoikkoisia ja koostuivat lähinnä niistä lihaklimppipöperöistä. Ei ole ikävä niitä aikoja.

Illalla houkuttelin Karrin Heseen. Teki niin julmetusti mieli kerrosateriaa, että en voinut vastustaa kiusausta... Samalla käytiin pyörimässä erinäisillä dvd- ja cd-osastoilla, mutta ei löydetty mitään ostettavaa. "Voi pojat, missä lienet?" vaikutti lupaavalta leffalta, mutta 14 juroa on aika paljon tuntemattomasta leffasta.

Kävimme kirjastossa hakemassa matkaoppaan ja kielikurssikasetin (jos ottaisi pikakertauksen ennen lähtöä). Sitten haimme Katan ja menimme tyhjentämään kirpputoripöytämme ennen paikan sulkeutumista. Saldo oli ihan ok, 85 euroa meille ja 70 euroa Katalle. Toisaalta uskon, että jos olisimme vieneet kaiken tavaran heti aluksi myyntiin, olisi enemmänkin mennyt kaupaksi. Jossittelua? Tyytyväinen täytyy olla, että siitä itselleni niin merkityksettömästä ja turhasta rojustakin jotkut löysivät ostettavaa noinkin suuren summan edestä. Onnea vain uusille omistajille! Hinta-laatusuhde oli kyllä varmasti todella hyvä.

CSI:ssä ei ollut tällä kertaa mitään hienoja kuvankäsittelykikkoja. Olen ihan vaikuttunut, kuinka taitavia kuvankäsittelijöitä USA:n rikoslabroissa onkaan. Nehän pystyy valvontakameran videonauhalta zoomaamaan jonkun sadan metrin päässä seisovan tyypin silmän iiriksestä heijastuvan hahmonkin tunnistettavaan muotoon. Ja sitten niillä on käytössä se huippu-ohjelma, johon voi syöttää ihmisen kuvan, pyöritellä hiirtä pöydällä hetken ajan ja hups, ruudulle ilmestyy saman ihmisen kuva 13 vuotta aiemmin, ennen nenäleikkausta ja sukupuolenvaihdosta. Ja se ohjelma tietää mm. senkin, millaiset hiukset sillä ihmisellä on silloin ollut. Harmi, että mulla ei ole kyseisiä kuvankäsittelylahjoja ja -ohjelmia. Muuten pistäisin pystyyn firman, joka tekisi ihmisille valokuva-albumeita mm. hukkuneiden tai tulipalossa tuhoutuneiden tilalle. Ensin tietenkin ottaisin studiossa ihmisistä kuvat. Sitten syöttäisin ne ohjelmaan. Hetken neuvottelu asiakkaan kanssa siitä, mitä muuta kuvissa tulee olla (esineitä, paikkoja, monumentteja, lemmikkieläimiä, muita henkilöitä...) ja mitä kuvassa tapahtuu (heinäntekoa, juhannustansseihin lähdössä, kylpemistä nakuna vaaleanpunaisessa muoviammeessa, 2-vuotiaana, kuolaa poskella ja tutti suussa...). Sitten vain heilauttaisin hiirtä ja kuva ilmestyisi. Olis muuten takuuvarma bisnesidea. Rakkaille muistoillehan ei voi arvoa asettaa, joten aika paljon voisi kuvista kiskoa. Samalla voisin tehdä itselleni uuden kuva-albumin lapsuuskuvia, sellaisia, mistä ihmisiltä ei puutu päätä, mitkä eivät ole tärähtäneitä, ali- tai ylivalottuneita tai missä ei ole horisontti vinossa tai kuvaajan varjo kuvassa tai muuten vain typerä kuvakulma tai poseeraus tai jotka ei ole 10 metriä liian kaukaa otettuja, niin että itse kohde on kuvassa nuppineulanpään kokoinen. (Terveisiä äidille.)

Torstai 10.4.2003

Kimppakyydittömyyden hyötyjä:

• ei tarvitse kiirehtiä aamulla ja saa itse valita milloin tulee töihin ja milloin lähtee kotiin (liukuvan työajan puitteissa tietenkin)
• saa kuunnella musiikkia kovalla ja laulaa nuotin vierestä
• voi kuunnella kielikurssikasettia matkalla syvästi keskittyen (hah)

• kustannukset tuplaantuu (oikeastaan lähes triplaantuu, jos matkojen verovähennykset huomioidaan)
• pidemmän päälle alkaa kyllästyttää ajella yksin
• hirvien havainnointi on heikommissa kantimissa

Radiossa jauhettiin taas takatalvesta. Oi ja voi, kun räntää sataa. On se ikävää, mutta ei se, että räntää sataa huhtikuussa ole mikään takatalvi. Se on KEVÄT, ihan normaali kevät. Jos räntää sataa kesäkuussa (kuten muistan lapsuudessani tapahtuneen), se on takatalvi. Onkohan siellä kehäkolmosen sisällä jotenkin täysin erilainen ilmasto kuin muualla maassa, kun siellä joka ikinen kevät takatalvi yllättää autoilijat samoin kuin joka ikinen syksy musta jää suistaa satoja autoja ojaan. Ja talvikin tulee joka syksy yllättäen ja aikaisemmin kuin aiempina vuosina. Miksi täällä pohjoisessa niin ei tapahdu? Ja miksi kesä on aina saman mittainen, vaikka talvi aina alkaa aiemmin ja aiemmin ja takatalvi tulee aina myöhemmin ja myöhemmin? Kaikesta päätellen kehäkolmosen sisällä siirrytään hetkenä minä hyvänsä kahden vuodenajan systeemiin.

Myönnän, että kun vietin ensimmäistä wappuani täällä pohjoisessa, meinasin pillahtaa itkuun, kun lunta oli vielä yhtä paljon kuin kotiseuduilla keskitalvella. Jotenkin kuvittelin, että sellaiset arktiset olosuhteet täällä sitten on. Onneksi vuodet ovat erilaisia ja se ensimmäinen wappu on osoittautunut hyvin harvinaiseksi. Eräänä wappuaamuna olimme piknikillä räntäsateessa ja viime vuonna istuimme terassilla vähissä vaatteissa auringon lämmössä. Vuodet vaihtelee, niin se vain on.

Tiedän, että tässäkin takatalviporussa on kyse siitä pikkuseikasta, jonka vuoksi Karri, tuo pohjoisen uljas asukki, ei haluaisi millään muuttaa pääkaupunkiseudulle tai edes lähimaille. Siellä etelän metropoleissa elämä on niin hektistä. Kaikki pitäisi saada hetinyteikävastakohta. Näin käy sitten myös kesän kanssa. Heti, kun lumet lähtee ja tulee plussakelit, niin sekin on sitten jo kesä. Kalenterista viis, ulkoahan sen näkee. Kesällä paistaa aurinko. (En väitä, ettenkö itse olisi luonteeltani malttamaton.)

Niin joo, pointti oli kuitenkin se, että alkaa vähitellen vituttaa, että valtakunnalliset mediat on niin hemmetin pääkaupunkiseutukeskeisiä. Ihan kuin sitä ohjelmaa tuotettaisiin vain Helsingin liepeille. On muuten aika rasittavaa kuunnella jo ties kuinka monetta päivää itkua paskoista keleistä, kun täällä kuitenkin aurinko paistaa ja on tosi kaunis ilma. Yritin jo repiä asiasta vahingoniloakin tyyliin kärventykää kurjuuteenne, täälläpä paistaa aurinko, hähää, mutta kyllä se vaan niin on, että se jatkuva ruikutus sään harmaudesta ja koko elämän kurjuudesta ei voi olla vaikuttamatta kuuntelijan mielialaa alentavasti. Kiitos siitä mm. NRJ:lle, Radio Suomipopille, MTV3:lle ja mitähän näitä vielä olikaan?

Ihanan leuto ilta. Tuuli oli lämmin ja vettä tippui räystäistä. Menimme ostamaan toisen muistikortin kameraan, jotta Matkalla saisi kuvata enemmän. Toisaalta haluaisin ottaa vanhan kamerani mukaan, koska siinä olisi jotenkin enemmän fiilistä, kun kuvatessa olisi "vain se yksi mahdollisuus" ikuistaa hetki ja kotomaassa sitten saisi odottaa kuin tulisilla hiilillä matkakuvien valmistumista. Mutta kahta kameraa ei viitsi kantaa, joten digi vetää pidemmän korren. Jalustan raahaaminen tietenkin nyppii jonkin verran, mutta aion silti tehdä siitä sen arvoista ottamalla hienoja yökuvia...

Menimme meren rantaan. Siellä oli jäällä vettä ja lätäkön reunalla kaksi joutsenta. Pariskunta. Joutsenista lähtee yllättävän kova ääni tai sitten niillä kahdella oli meneillään tavallista meluisampi perheneuvottelu. Toinen (luulisin, että naaras) selvästikin painosti toista suostumaan maisemanvaihdokseen. Aikansa ne rääkyivät ja sitten nousivat siivilleen ja katosivat auringonlaskuun...

Mekin katosimme kotiin, koska ei siellä rannalla oikeastaan ollut kovin mielenkiintoista kuvattavaa. Aallonmurtaja, likaista jäätä, likaista lunta, pajunkissoja, ilotulitusrakettien vettyneitä kuoria, pullonkorkkeja. Ja kaksi teiniä kutemassa autossaan.

Kotikatu. Lukemista. Unta.

Perjantai 11.4.2003

Lisättäköön eiliseen kimppakyydittömyyden hyödyt ja haitat -listaukseen haitaksi se, että aamulla liikkelle pääsee aina 10 minuuttia myöhemmin kuin edellisenä. Jotenkin aamu-uutisten katseleminen unisin silmin ja unisin mielin kaikessa rauhassa tuntuu tärkeämmältä kuin päätön säntäily.

Tänään mietin, kutsuako ihmisiä huomenna kylään. En ole ala-asteen jälkeen pitänyt synttäribileitä, joten voisi olla jo aika. Toisaalta, sitten ihmisillä olisi pakottava tarve tuoda lahjoja. Minä inhoan lahjojen avaamista. Olen inhonnut siitä asti, kun lapsena isovanhemmat toivat minulle syntymäpäivälahjan ja jäivät malttamattomina odottamaan, että avaisin paketin. Minä toivoin kovasti jotain jännää, salapoliisitarvikkeita tai uusia neppisautoja tai värityskirjaa. Pettymykseni ei voinut olla näkymättä kasvoiltani, kun paketista ilmestyi prinsessanukke. Sellainen hörhelömekkoinen ja posliinipäinen hirviö, jolla ei edes pystyisi leikkimään, vaikka olisi halunnutkin. Pahoitin isovanhempien mielen ja myöhemmin sain vielä kuulla vanhemmiltani kuinka kiittämätön olin.

Jotenkin menen lukkoon, kun minulle annetaan lahjoja, enkä haluaisi aukaista niitä antajan nähden. Karrin lahjoja pelkään erityisesti, sillä Karri yrittää kovasti ostaa jotain kivaa, epäonnistuen siinä aika ajoin. Ensimmäisenä joulunamme sain häneltä kylpytakin, joka oli sellainen ihan tavallinen froteinen, kolme numeroa liian iso ja väriltään tumman sininen. Ruma romantiikantappaja. Avasin lahjan Karrin perheen edessä ja luulen, että otsani rypistyi paljastaen pettymykseni... Minä en voi sille mitään, että tunteeni näkyvät aina kasvoiltani. Minä en erityisesti kaipaa lahjoja, enkä ole pettynyt, jos minulle ei niitä anneta (Karrilta odotan kuitenkin lahjaa merkkipäivinä). Minä toivon kovasti, että jos kerran olen lahjan arvoinen, olisin myös persoonallisen ja juuri minulle mieleisen lahjan arvoinen.

Hyvän lahjan ei tarvitse olla kallis tai hieno. Mieleenpainuvimmat Karrilta saadut lahjat ovat Pieni halauskirja (jossa oli söpöjä karhuja) ja halpis-dvd, jonka nimeä en nyt muista (se oli juuri sellainen draamaelokuva, josta minä pidin kovasti, mutta Karri ei juurikaan).

Töiden jälkeen veimme auton katsastukseen. Läpi meni. Jarrut oli hyvät, samoin alusta. Vilkkujen polttimot pitäisi uusia sen vuoksi, että niiden keltainen väri on haalistunut liikaa. Ei siitäkään merkintää tullut, suosittelivat vain.

Hain myös passini, joka oli myönnetty 1.4. (toivottavasti se ei ollut mikään aprillipila). Vertailin uutta EU-passiani Karrin sinikantiseen ja totesin, että uusi on hienompi. Kukertavan pastellinpunaiset sivut oli vaihtunut vihreiksi ja etusivulla oli järvimaisema ja joutsenia. Sivuja ei enää kiertänyt Suomi Finland -tekstit, eikä passista siten enää löytynyt väärin kirjoitettua Soumi Finlandiakaan (onkohan sen avulla oikeasti koskaan varmistettu väärennettyä passia väärennökseksi?).

Illalla kävimme ajelemassa koskella ja yllätyimme positiivisesti, kun parkkipaikka olikin aurattu ja koskellekin pääsi polkuja pitkin. Otimme muutamia kuvia. Minä suunnittelin jo innolla nuotioiltaa koskella Katrin ja Tomin kanssa. Taitaa vain olla niin, että seuraavat vapaat ajat on toukokuussa, kun sitä ennen on pääsiäinen ja Matka.

Kotona tehtiin intialaista currykanaa (Maggin valmismaustepussista) ja siitä tuli ihan hyvää. Jouluinen olo. Kanelia.

Saunaan ja nukkumaan. Karrilla on huomenna koulua ja minä vanhenen taas vuodella.

Lauantai 12.4.2003

Vein Karrin kouluun ja palasin kotiin siivoamaan. Juhlasta huolimatta päätin käyttää päivän (olosuhteiden pakosta) asuntomme järjestyksen palauttamiseen. Järjestin tavaroita, imuroin, pesin 4 koneellista pyykkiä ja yhden koneellisen astioita, pyyhin pölyt, vaihdoin lakanat... Kolmelta istahdin tietokoneelle, mutta juuri kun olin avannut sen, Karri tulikin kotiin. Joimme oluet, vaihdoimme vaatteet vähän parempiin ja lähdimme kaupungille.

Kävimme syömässä kunnon pihvit ja otimme pullon punkkua. Minä söin aurajuustohärkää. Ruokalistalla mainittiin annoksessa olevan pekonipapuja ja minä kuvittelin niiden olevan jotain erikoisia papuja, mutta ne olikin pekonia JA papuja. Karri oli mielissään, kun sai sipulipihvinsä lisäksi kasan pekonia.

Söimme hitaasti ja nautiskellen. Lopuksi otimme vielä jälkiruokakahvit ja leivokset ja konjakit (oikeasti minä join kyllä Baileysin). Oli aivan ihanaa pitkästä aikaa käydä kaksistaan syömässä oikein pitkän kaavan mukaan. Tuli vanhat ajat mieleen. Kolme neljä vuotta sitten kävimme ulkona syömässä vähintään kahden viikon välein. Enkä nyt puhu hampurilaisista ja pizzasta.

Ravintolasta siirryimme kahden baarin kautta tanssipaikkaan. Se oli auennut jo kahdeksalta, mutta me olimme illan ensimmäiset asiakkaat (saavuimme puoli kymmenen jälkeen). Kai sitä on tullut tosi vanhaksi, kun ei voi ymmärtää, miksi ihmisten täytyy lähteä liikkeelle vasta puolilta öin. Ihmettelin sitä baarimikollekin ja suunnittelimme yhdessä "työväenravintolaa", sellaista, joka avaisi ja myös sulkisi ovensa aiemmin ja jossa bändit heittäisivät keikkaa jo illalla. Kuulemma suurin osa muusikoistakin tahtoisi tehdä työtänsä "ihmisten aikaan", kuten myös ravintolan henkilökunta. Ja veikkaanpa, että aika moni asiakkaistakin pitäisi siitä, ainakin arki-iltoina. Eipä silti kannata valittaa liikaa, sillä tyhjässä ravintolassakin on puolensa. Palvelu toimii ja henkilökunta on hyvällä tuulella ja jaksaa rupatella niitä näitä. Ilmaa riittää, kun tupakkeja ei käryä kolmea kappaletta neliömetrillä. Tanssilattialla on tilaa ja dj toteuttaa musatoiveita. Mihinkäs niitä muita ihmisiä tarvitsikaan?

Tanssimme tunnin verran ja lähdimme kotiin samaan aikaan, kun suuri yleisö vasta harkitsi kodeissaan ravintolaan siirtymistä. Aikaisin lähtemisessä on sekin hyvä puoli, että taksin saa nopeasti.

Kotipihalla naapurit olivat vasta lähdössä kaupungille.

Minulla oli todella kiva ilta, enkä lainkaan kaivannut sen suurempia megajuhlia. Nukahdin onnellinen hymy kasvoillani.

Sunnuntai 13.4.2003

Karri etsi munia joka paikasta. Tiesimme, että meillä oli vasta ostettu paketti jossain, mutta sitä ei vain löytynyt. Karri katsoi jääkaapistakin neljä kertaa. Minä katsoin kerran, ei löytynyt. Mihin voi munat kadota? Katsoin uudestaan jääkaapista ja siinähän se paketti nökötti, niin näkösällä keskellä jääkaappia kuin voi olla. Miten sen pystyikin olla huomaamatta? Krapula.

Aamupalan jälkeen pelasin Sim Farmia, mutta en jaksanut keskittyä siihen, joten siirryin katsomaan leffaa. Se oli aika teini, mutta ihan hyvä. Karri siivoili ja leffan loputtua autoin parhaani mukaan. Olo oli melko hutera.

Iltapäivällä kävimme kaupassa, mutta muuten ulkoilu jäi lyhyeksi, kun satoi vettä. Karri teki juustokakun ja Kata ja Juha tulivat neljältä. Sain rairuohoa ja salmiakkia ja keittiövälineitä. Pelasimme ja juttelimme mukavia. Oli kiva ilta.

Vieraiden lähdettyä kävimme pienellä iltakävelyllä ja katsoimme Haluatko filmitähdeksi ja Ykkösdokumentin. Dokkarissa seurattiin neljän pelkosenniemeläisen nuoren naisen elämää Pääkaupunkiseudulla. Se herätti jotakin ajatuksia, kun periaatteessahan Karrin kotiseudulla tilanne on sama. Väki lähtee pois ja vain todella harvat palaavat enää takaisin. Itse kannan jo nyt huolta siitä, mitä sitten tapahtuu, kun Karrin isä ei enää voi ajaa autoa ja ikä tuo sairauksia, jotka estävät asumisen kotona. Onko ainoa vaihtoehto vanhainkoti, kun jälkeläisistäkään ei ole hoitamaan ja auttamaan arjen askareissa? Kuinkahan monta lapsiperhettä kylällä tällä hetkellä enää on? Kaksi? Lähin kauppa on 20 kilometrin päässä, kaikki muut palvelut (ne vähät) ovat 50 kilometrin päässä. Ei kauppa-autoja, ei julkista liikennettä. Ei muuta kuin oma rakas koti, jossa viimeisetkin vuodet haluaisi elää. Toivoisin, että me voisimme siinä auttaa, sitten, kun sen aika on. Toivoisin, että myös päättäjät tekisivät jotain asialle. Loisivat mahdollisuuksia. Betoniviidakon ulkopuolellakin on elämää ja etenkin elämänlaatua.

Ihanan viikonlopun jäljiltä meillä on nyt sitten kotona karkkia yllin kyllin, kun virpojille varattuihin pusseihinkaan ei tullut vajetta, kun ei käynyt yhtään virpojaa. Tylsää. Nykylapset kävelevät kai mielummin käsi ojossa isin luo? Viime vuonnakin kävi vain yksi porukka, kolme Harry Potteria. Niin ne ajat muuttuvat.

Taakse Eteen