Taakse Eteen
Olet päätynyt päiväkirjani sivuille. Tänne kirjoitetut asiat ovat vain minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, veikkaanpa, että et täältä löydä hakemaasi...
Viikko 17
Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | SunnuntaiMaanantai 21.4.2003
Aamulla heräilimme kaikessa rauhassa ja aloimme laitella valokuvia tietokoneelle ja muokata niitä. Minä en olisi millään malttanut lopettaa hommaa, mutta kun Irja tuli kylään miehensä kanssa, lähdimme keittämään kahvit tunturiin. Tai ei se paikka oikeastaan tunturia ollut, sellainen harju paremminkin. Irjan koira oli aivan sekopää, se kun saa niin harvoin juosta vapaana. Sen meno näytti siltä kuin joku valkea ohjus olisi lentänyt puoli metriä maanpinnan yläpuolella ympäriinsä... Keppiä se karvapallo ei kyllä osannut hakea ollenkaan. Karri yritti opettaa sitä, olemattomalla menestyksellä.
Kahvittelun jälkeen palasimme talolle ja Irjan sakin lähdettyä me aloimme Karrin kanssa laittaa ruokaa illaksi. Valkosipuliperunoiden muhiessa uunissa minä laitoin kuvia ja muu nuoriso pelasi vanhusten tutkiessa Tarjan käsityöprojekteja. Pikku hiljaa valuimme grillikotaa kohti. Laitoimme kotaan tulet ja Karri alkoi paistaa possupihvejä, joita me muut söimme sitä mukaa, kun niitä valmistui. Naminami. Viinikin oli tosi hyvää ja meni päähän... Kata, Juha ja Juuso lähtivät taas yöksi mökille ja me muut jatkoimme juopottelua kahviliköörin ja kotiviinin (yöh...) voimin. Kahden aikoihin könysimme nukkumaan.
Tiistai 22.4.2003
Heräilimme yhdeksän aikoihin, juuri sopivasti toivottamaan Juhan vanhemmille hyvää matkaa. Myös Juha ja Juuso lähtivät, tosin vain laskettelemaan päiväksi palatakseen sitten illalla takaisin.
Me keräsimme tavaramme, pakkasimme auton ja lähdimme haikein mielin kohti kotia. Tarjakin oli melko surkeana, mutta sellaista se on... Onneksi aina välillä pääsee käymään kylässä kuitenkin.
Matka meni tosi kivuttomasti. Rovaniemellä pidimme ruokatauon ja kävimme samalla kirjaston poistomyynnissä, jota Lapin radiossa mainostettiin ja joka osoittautui melko surkeaksi. Rovaniemen liikennejärjestelyjä ei kyllä voi paljon kehua. Kirjastolle ajoin vahingossa yksisuuntaista "kujaa" ja kirjastolta lähtiessä tie loppui yhtäkkiä huoltoaseman pihamaalle, josta käännyimmekin sitten suoraan ohitustien rampille. Muuten ihan hyvä, mutta suunta vain oli väärä. Kartasta olisi tietenkin saattanut olla apua... Siltikin haluan syyttää huonoja merkintöjä ja typerää poronsarven muotoista asemakaavaa. Kenenhän idea sekin on ollut???
Kotona olimme kuuden jälkeen. Kävimme kaupassa hakemassa Morrisonille sapuskaa ja kurvasimme väsyneinä kotipihaan. Kannoimme matkatavarat vuoreksi keskelle olohuoneen lattiaa (josta ne palaavat omille paikoilleen ehkä jo ensi viikolla) ja aloimme katsoa telkkaa. Hassua, että kylässä voi kyllä olla vaikka ikuisuuden ilman teeveetä, mutta kotona sitä jämähtää ihan huomaamatta toosan eteen... Nyt olimme kyllä niin väsyksissä, että emme muuta olisi jaksaneetkaan tehdä.
Illan päätteeksi saunaan ja kymppiuutisten jälkeen unta palloon. Taas yksi loma takana, byäääh.
Keskiviikko 23.4.2003
Aamulla väsytti ja harmitti töihin lähtö. Muutaman päivän loma oli rikkonut rutiinit, eikä tavaroita tahtonut löytyä ja vähän väliä piti jäädä miettimään, mitä kaikkea pitää muistaa ottaa mukaan töihin. Hankalaa. Onneksi sain ajella yksin töihin, joten en ollut kimppakyytiaikatauluista riippuvainen. Muuten olisi saattanut tulla kiirus...
Työpäivä meni melko huomaamatta. Aluksi piti päästä takaisin työmoodiin muistelemalla viime viikon työpäiviä ja tekemättä jääneitä töitä. Sen jälkeen vain kiinni töihin ja sitä rataa. Iltapäivällä pidettiin palaveria porukalla, katsottiin hieman tulevaisuudennäkymiä.
Kotiin päästyäni totesin Karrin olevan vielä töissä. Söin kinkkuvoileipiä ja kuuntelin uusinta cd-hankintaani, Yup:n Lauluja metsästä. Ihan hyvältä kuulosti, mutta silti olen sitä mieltä, että ei ole Homo Sapiensin voittanutta. Sillä levyllä on sopivan rankka ote.
Eipä siinä kauaa mennyt, kun Karrikin valui kotiin ja lähdimme heti käymään kauppakierroksella etsimässä matkalaukkuja. Tähän asti olemme tehneet kaikki reissut rinkan kanssa, mutta jostain syystä Karri on nyt päättänyt, että me tarvitaan sellaiset laatikot, joissa on pyörät alla. Pikainen hintakartoitus osoitti kovien laukkujen maksavan hunajaa, joten päädyimme tutkailemaan kankaisten hintoja ja malleja. Viidennestä liikkeestä mukaamme lähti setti, jossa oli kolme sellaista kankaista, pyörillä liikuteltavaa laatikkoa, jotka menivät kätevästi sisäkkäin (joten on jopa olemassa marginaaliset mahdollisuudet, että setin pystyy ujuttamaan meidän kattoa myöten täyteen ahdettuun varastohäkkiin). Hinta oli kohtuulliset 140 juroa.
Kotona teimme pikaista tonnikalapastaa (purkki tonnikalaa + vihanneksia, pussi tomaattipastaa ja sopivasti mausteita + pestoa). Joimme jääkaapissa olleen puolikkaan valkkaripullon pois. Karrin mielestä viini oli kunnossa, mutta minä maistoin siinä taas sellaisen omituisen terävän ja alkoholimaisen sivumaun, jonka epäluuloisena kuvittelen johtuvan tyhjiön käytöstä.
Pitäisi ilmeisesti tehdä testi:
A) Hankitaan kaksi samanlaista viinipulloa.
B) Avataan toinen pulloista, tyhjennetään puolilleen ja laitetaan tyhjiö.
C) Säilytetään pulloja 3-4 viikkoa jääkaapissa.
D) Avataan molemmat pullot, kaadetaan viiniä pulloista laseihin.
E) Maistellaan, vertaillaan ja havaitaan lopuksi, että säilytys ei ole muuttanut viinin makua.
F) Unohdetaan ennakkoluulot, eikä enää ikinä koskaan kuvitella, että vajaana säilytetty pullo olisi "pilaantunutta".
Illan päätteeksi CSI ja kymppiuutiset...
Torstai 24.4.2003
Muistin aamun alkajaisiksi, että olisi varmaan pitänyt ne kesänakit vaihtaa eilen alle... Sitten töihin päästyäni alkoi sataa lunta ja hetken jo näytti taas talviselta, mutta eipä sitä kuitenkaan kauaa kestänyt. Nyt paistaa aurinko!
Töissä on taas vaihteeksi pirun mukavaa, kun töitä pukkaa ja koko ajan on mielekästä tekemistä. Kaiken lisäksi vauhti sen kun kiihtyy kesää kohti... Työpäivät menee paljon nopeammin silloin, kun koko ajan saa juosta paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Mä varmaan kuolisin tylsyyteen, jos olisin vaikkapa jonkun butiikin myyjä. Kerran päivässä tulisi joku edustusrouva puudeli kainalossa ostamaan leninkiä ja seuraavan tuloon voi kestää tunti tai viikko tai vuosi... Ja muuta ei voi odottaessa tehdä kuin viikata vaatteita ja järjestellä rekkejä tai kutoa sukkia... Tai hirttäytyä silkkihuiviin.
Päivällä Katri viestitti olevansa flunssassa, joten illaksi sopimamme lenkki peruuntui. Minähän tietenkin olisin voinut mennä lenkille yksinkin, mutta se olisi osoittanut liiallista aktiivisuutta, joka ei sovi luonteelleni. Sitä paitsi olen itsekin aika flunssainen (tai allergianuhainen). Kyllä minulla selityksiä riittää.
Kotona totesin Karrin olevan yhä töissä. Halusin tehdä aurajuustolohta ja lähdin kauppaan sitä tietä pitkin, jota Karrin työmatka kulkee. Ajattelin, että hän kävelisi vastaan, mutta tien päässä jouduin sittenkin soittamaan hänelle töihin. Olen kahden minuutin päässä työpaikaltasi, tule ulos, niin mennään kauppaan, jookos?
Käväisimme sitten dvd-osastollakin. Karrille Mr. Bean ja mulle Oman elämänsä sankari. Karri vinoili taas nössödraamamaustani, mutta kun minä en mahda sille mitään, niin en viitsi pyristellä vastaankaan. Minulla on pehmeäkin puoleni, valitettavasti.
Kotona nautimme naminamiruokaa ja naminamiviiniä. Päivän huono uutinen oli Kotikadun jääminen kesätauolle. Mutta eihän vielä ole kesä!!!
Karri halusi välttämättä katsoa ohjelman Jos sais kerran, kun siinä oli Jope laulamassa Pikku-Hiacesta. Se on kyllä hauska kappale, jonka (tarkoituksenmukainen?) rimmaamattomuus pilaa kuitenkin osan kuuntelunautinnosta. Onneksi kertosäkeessä sentään on sanapari paitoja-aitoja. Minä katsoin alkua omasta leffahankinnastani ja tykästyin (taas kerran) hyviin lapsinäyttelijöihin. Minä pidän sellaisista karhean resuisista reppanoista, joilla on olosuhteisiin nähden epätodellisen innostunut ja katkeroitumaton mieli.
Karrin ohjelman päätyttyä aloimme katsella valokuvia tietokoneelta. Vaikka silmät lerppuivat, oli pakko sinnitellä (aivan kuin ne kuvat sieltä koneelta yön aikana katoaisivat), vaikka tiesi aivan hyvin, että valvomalla liian myöhään aamusta tulisi synkeääkin synkeämpi...
Perjantai 25.4.2003
Voihan väsymys.
Aamuisin töihin matkatessa pysyy paremmin hereillä, kun katselee vastaantulevia autoja ja opettelee tunnistamaan niitä. Minulla on rekisterikilpimuisti. (Se on varmaankin jäänne siitä, kun lapsena keräsin rekisterinumeroita sekä siitä, kun teininä istuin kirkon tai lääninhallituksen portailla ja ohi ajavista autoista piti muistaa, missä oli Se Söpö Kuski ja missä istui ajoittain tyttöystävä kyydissä. Hyödyllisiä tietoja 15-vuotiaan elämässä.)
Kun olen oppinut muistamaan rekkarin, seuraava askel on muistaa auton merkki ja väri. Vasta viimeisenä kiinnittyy huomio kuljettajaan. Minulla on paljon "tuttuja" aamuisin sekä iltapäivisin. Osa on vuosien varrella käynyt niin läheisiksi, että melkein tekee mieli nostaa kättä autojen kohdatessa. Hölmöä? Varhaisimpia tuttavuuksia on taivaansininen Peugeot NET-***, jota ajaa nuorehko, lippispäinen mies (kylmimpinä talvipäivinä hänellä oli pipo). Joinakin aamuina kohtaamme aikaisemmin ja silloin vilkaisen huolissani kellosta, olenko myöhässä. Toisina aamuina kohtaamme normaalia myöhemmin, jolloin tiedän hänellä olevan jo kiire töihin.
Mutta on paljon muitakin. Musta volvo VII-***, harmaa Citroen BZL-***, hopeanvärinen VW INF-***, vihreä VW Transporter AIY-***...
Toinen lukunsa on ohittajat. Tunnen useimmat jo kaukaa heidän ilmestyessä taustapeiliin. Punainen Toyota SJE-*** (jonka takapenkillä istuu nuori tyttö), valkoinen VW OGU-***, tummanvihreä VW MIA-***... Joka aamu toivon heidän ajavan tutkaan, mutta vielä niin ei ole käynyt. Varsinkin aamuruuhkissa he aiheuttavat melko kiperiä tilanteita. Ja vain muutaman minuutin tähden.
Vuosi 1990
Kaupungilla alkoi pyöriä sininen kuplavolkkari, jota ajavaan nuoreen herraan me olimme kaverimme kanssa, ah, niin söpön viattomasti korviamme myöten ihastuneita. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut poikaa, eikä tiennyt, missä hän asui. Viikkokaudet etsimme joka paikassa autojen seasta sinistä kuplaa, mutta harmiksemme näimme sitä vain rinksalla.
... Kunnes kerran olimme pyöräilemässä ystäväni kotinurkilla ja huomasimme sinisen kuplan erään maalaistalon pihamaalla. Se oli etsimämme kupla! Kummasti reittimme alkoivat kulkea talon ohitse ja joskus jäimme kyttäämään pusikkoon, olisiko pihalla liikettä. Ihastus sinisen kuplan kuljettajaa kohti roihusi ja hän muuttui mielissämme aina yhtä sujuvasti SinäMinän ja Reginan hömppätarinoiden prinsseiksi.
Tuli syksy, koulut alkoivat ja pääsin enää harvoin käymään kaukana asuvan ystäväni luona. Sininen kupla nostettiin talviteloille. Portailla istuskelu muuttui kylmenevän talven myötä autojen takapenkillä istuskeluksi. Oli inttihinttiä ja amisrassareita, viattomia yhden illan ajeluja. Talven mittaan sinisen kuplan prinssi unohtui, lapsellisen typerien kuvitelmien karistessa samalla.
Vieläkään en tiedä, kuka tuo ihana poika oli. Jos olisimme olleet kännykkäkauden teinejä, olisimme tietenkin selvittäneet heti aluksi auton omistajan ja hänen kännykkänumeronsa. Olisin saattanut uskaltautua lähettämään hänelle tekstarin nimettömänä. Sitten olisin kaupungilla hänen ohiajaessaan hymyillyt varovaisesti, mutta naiivin varmana siitä, että hän tunnistaisi minut viestistä. Samoja vaaleanpunaisia kuvitelmia ja hölmön tyttömäisiä tekoja eri paketissa?
Aamupäivällä eilinen lohiruoka oli vielä tuoreessa muistissa ja ajattelin, että tänään ei tarvitse herkutella, vaan voitaisiin pärjätä ihan leipälinjalla. Mutta iltapäivää lähestyttäessä vatsa alkoi ilmoitella tarpeistaan ja sen jälkeen ajatukset pyörivät eri ruokalajien ympärillä...
Kotimatkalla hainkin sitten kaupasta tortilla-ainekset ja kotipihassa törmäsin Karriin, joka oli tyhjentämässä postilaatikkoamme. Yhdessä ryhdyimme heti ruoanlaittoon. Minä tein guagamolen ja salaatin Karrin keskittyessä papu-liha-tomaattikastikkeeseen. Tällä kertaa tulisuus osui aivan nappiin (Karri innostuu joskus liikaa...). Ruoka oli tajuttoman hyvää ja kyytipoika, Corona-olut, myös. Nami. Itse asiassa maissioluet muistuttavat melko paljon vehnäoluita, joten ne sopivat varmaankin hyvin kesäiseen janoon limen kera.
Illan arkistoin kuvia. Sain monta kansiollista valmiiksi ennen kuin aloin kyllästyä. Sen jälkeen luovutin vuoron Karrille, joka teki oman osansa. Tankkasin lisää tortilloja. Ne ovat siitä mukavaa ruokaa, että vaikka niillä saakin itsensä ähkyyn, tila on lyhytaikainen, kun ne sulavat niin nopeasti.
Kävimme saunassa ja minä katsoin Escortin. Melkoista sosiaalipornoa. Jostain syystä olen katsonut jo muutaman jakson, vaikka en edes pidä sarjasta. Ehkä se johtuu uteliaisuudesta? Ne jaksot, joissa käytiin escortien kotona, olivat aika hämmentäviä. Nostan hattua sille tytölle, joka uskalsi kieltäytyä päästämästä vieraita kotiinsa. Entä olisinko itse halunnut kiertää toisten koteja omin nokkineni? Ehkä. Olisinko penkonut kaappeja etsien luurankoja samalla raportoiden kameralle löydöksiäni? Tuskin. Silloin, kun kävimme katsomassa nykyistä asuntoamme kiinteistönvälittäjän kanssa, asukkaiden ollessa poissa kotoaan, minulle tuli ahdistunut olo. En avannut kaappeja enkä kurkistellut sängyn alle, koska en olisi halunnut myöskään kenenkään muun tekevän niin omassa kodissani. Koti on pyhä. Myöhemmin, kun teimme kaupat asunnosta, meille tuli Karrin kanssa sellainen olo, että olisikohan pitänyt käydä asunto läpi tarkemmin? Onneksi muuttaessamme saimme kuitenkin olla tyytyväisiä asuntoon.
Lauantai 26.4.2003
Raukea aamu. Ei kiire minnekään.
Päivällä lähdimme luontoretkelle. Kävimme lintutorneilla ja otimme valokuvia. Emme paljon bongailleet, sillä professionaalit loivat ahdistavan tunnelman jo pelkällä olemassaolollaan. Yhteen lintutorniin ei voinut edes haaveilla pääsevänsä, kun nämä kaiken kokeneet ja kaiken nähneet olivat blokanneet koko kulkutien jättimäisine kaukoputkineen ja keskustelivat asiantuntevasti eri linssiratkaisuista. Ne olivat juuri niitä, jotka kykkivät rannassa pari viikkoa taukoamatta (jos eivät satu olemaan jossain Nuorgamissa bongaamassa sinne eksynyttä erittäin harvinaista Siperiantöyhtötirppiäistä) ja jos joku amatööri uskaltautuu lintukirja kainalossa paikalle, ne pilaavat välittömästi löytämisen ja tunnistamisen ilon kommentoimalla tympeän muka-avuliaasti tyyliin:"no se on merihanhi, se on ollut siinä koko aamun".
Toiselta lintutornilta löysimme kalastajien kylän. Vieri vieressä punaisia pikkumökkejä kaislojen keskellä. Kymmenittäin valkoisia verantoja ja pitsiverhollisia, pikkuisia ikkunoita. Kesää odottavia veneitä, verkkoja ja aurinkotuoleja. Mutta ei ristin sielua. Merkillisellä tavalla paikka muistutti jotain hylättyä, menneisyyteen jämähtänyttä, kuollutta kylää. Omalla tavallaan se oli pelottavakin... Mutta kesällä varmasti täynnä elämää.
Kotona ehdin siirtää kuvat tietokoneelle ja säätää värit ja kontrastit (oli muuten tosi hyviä kuvia!!) ennen kuin lähdimme Matkansuunnitteluiltaan Tommin ja Piian luo. Myös Esa oli tulossa, joten koko matkaseurue olisi koolla. Menimme bussilla, kun tiedossa olisi viiniä tai muita iloliemiä ja ruokaa.
Perillä meille tarjoiltiin, mitäpäs muuta kuin Tortilloja!! No eipä tuo haitannut, niitä voisi syödä vaikka joka päivä! Syönnin lomassa suunnittelimme, mitä perillä tehtäisiin. Kellään ei tuntunut olevan mitään pakollisia käyntikohteita, minä haluaisin nähdä yhden palatsin ja kaupungilla me tietenkin kiertelemme. Minä en ole yhtään ehtinyt tutustua kaupunkiin ennakolta, enkä varmaan jaksa/ehdi enää ennen matkaa, joten olen melko vietävissä. Se on vain hyvä asia, sillä jos minulla olisi tietoa turistikohteista ja muusta elämänmenosta, minulle syntyisi pakkomielteitä joitain paikkoja kohtaan, ja kun matkassa on muitakin kuin minä, se olisi perin hankalaa ja myös epämiellyttävää muille. Olen ajatellut asian niin, että nyt mennään lauhkeana muiden mukana liikoja nurisematta ja sitten joskus, jos siltä tuntuu, kaupunkiin voi tehdä uuden matkan. Sitä paitsi olemme perillä vain 3 vuorokautta, joten ei siinä kauhean paljon edes ehdi kiertämään.
Loppuilta menikin sitten xboxin viihdyttäessä. Rallia, katukisoja ja japanilaistytön elämää. Ihan kivaa, mutta pidemmän päälle passivoivaa.
Lähdimme kotiin (jo) puoliltaöin.
Sunnuntai 27.4.2003
Onneksi aamulla ei ollut krapula. Päivä kului siivotessa, pestessä pyykkiä, arkistoidessa kuvia, vaihtaessa kesärenkaita ja katsoessa teeveetä. Kävimme myös ajelulla kaupungilla ja olin yllättynyt, kuinka vähän siellä oli haalarikansaa liikkeellä. Eikös se ole jo wappu alkanut? On oikeastaan hyvä vain, että olemme Matkalla vappuna. Muuten iskisi ahdistus siitä, että on jo ikäloppu ja kasvanut ulos haalareista. Niille ei ole enää tarvetta, koska enää ei mennä viittä päivää samoissa vaatteissa kotibileistä toisiin ja ryömitä nelivedolla, jos tilanne vaatii. Enää ei väsähdetä puun juurelle eikä istuta pussikaljalla. Sillä enää ei ole paikkoja eikä kavereita... Kaikki on jo niin vanhoja. Tänä vuonna kaverit ovat varmaan varanneet jonkin hienon saunaosaston vappuaatoksi ja maistelevat siellä singlemaltejaan ja varovat pitämästä liian hauskaa, sillä perjantainahan olisi taas työpäivä. Kukaan ei kirmaa saunasta pihalle alasti eikä kukaan sammu pöydän alle. Hienoa ja sivistynyttä ... ja helvetin tylsää. Onneksi ei tarvitse osallistua.
Illan päätteeksi katsoimme Fargon. Minä nukuin viimeiset minuutit. Leffa oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin muistin.