Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille. Tänne kirjoitetut asiat ovat vain minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, veikkaanpa, että et täältä löydä hakemaasi...

Viikko 20

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Tänään päivällä käytiin ulkona ja pitkillä housuilla sai jo tuskailla kuumuutta. T-paita oli sopiva varustus! Kesä tulee!! Ulkona käydessäni kuulin ensimmäistä kertaa töyhtöhyypän lentoäänen (siis niin, että tunnistin linnun töyhtöhyypäksi) ja täytyypä sanoa, että melko erikoista viserrystä sen laulu oli.

Isä muisteli Riihimäen asemalla
Isälle Riihimäen asema toi mieleen lapsuuden. Isän isä, eli minun vaarini, oli alkoholisti. Hän kuoli jo kymmenisen vuotta ennen syntymääni, humalassa ja tapaturmaisesti, tietenkin. Minä tunnen hänet vain isäni harvojen kertomusten sekä vanhan valokuva-albumin kautta. Valokuva-albumi, joka nykyisin on minulla, kertoo vaarini olleen varsinainen naistenmies, jolla oli useampia vaimojakin. Sen lisäksi löytyy "eräs" joka kaupungista. Niinä muutamina vuosina, jotka vaarini ja mummoni avioliitto kesti, hän ilmeisesti yritti tsempata ja kävi AA-kerhossa, siitä on todisteina kuvia AA-kerhon joulujuhlista.
Avioeron jälkeen lapset jäivät (tietenkin) mummolleni. Isäni oli silloin tarhaikäinen. Vaarini rakasti ainoaa poikaansa ja haki hänet monesti luvatta päivähoidosta ja vei mukanaan Helsinkiin. (Voin kuvitella, kuinka huolestunut mummoni on silloin ollut.) Silloin junamatka Hämeenlinnasta Helsinkiin kesti tunteja ja Riihimäellä oli pidempi tauko. Joka kerta vaarini hyppäsi siellä junasta käydäkseen asemalla oluella ja jätti isäni junaan vartioimaan paikkoja. Isäni oppi pelkäämään tuota asemaa, sitä, ehtisikö hänen isänsä ajoissa kyytiin junan lähtiessä... Joinakin kertoina vaarini oli juossut junan jo liikkuessa ehtiäkseen vaivoin viimeiseen vaunuun.
Kerran vaari oli myöhästynyt junasta. Isäni oli matkustanut peloissaan täpötäydessä junassa ja Helsingissä asemapoliisi oli tullut hakemaan hänet "putkaan". Vaarini oli tullut perässä tavarajunan veturissa.
Isäni oppi pelkäämään noita retkiä. Monesti perillä oli vielä majoitus parakissa remuavan äijäporukan luona. Tietenkin isäni oppi myös pahoille tavoille siellä. Mutta oli retkissä hyvätkin puolensa. Vaari hemmotteli poikaansa ja osti hienoja tavaroita, sellaisia, joihin kahta työtä tekevällä yksinhuoltajamummollani ei ollut varaa. Ja vaarin ansiosta isästäni on olemassa hienoja, oikein valokuvaamossa otettuja, arvokkaan näköisiä valokuvia.

Töistä menin suoraan lenkille Katrin luo. Juoksimme järven ympäri ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Kuvittelimme olevamme rapakuntoisia laiskan kevätkauden jäljiltä, mutta suureksi yllätykseksi jaksoimmekin juosta puolet pururadasta yhteen menoon!!! Jos unohtaa, että se on vain hikisen kilometrin pitkä matka, niin ihan hyvä saavutus. (Pitäisi varmaan mitata noita matkoja metreissä - tuhat metriä kuulostaa paaaljon pidemmältä kuin kilometri.) Sillalla annoimme hetken hengityksen tasaantua, sitten jatkoimme matkaa reippaasti kävellen, kunnes tuntui hyvältä taas juosta. Jaksoimme vielä pururadan loppuun asti ja olimme erittäin tyytyväisiä itseemme.

Lenkkeilyn lomassa vaihdoimme kuulumisia ja sain kuulla Katrin uudesta työpaikastakin. Se pääsi kesätöihin tekemään ihan oikeita töitä ihan omalla alallaan. Ensimmäisen työviikon jälkeen olo tuntui olevan yhä melko sekava ja sain muistutella, että kaikki työt vaativat totuttelujakson, eikä kukaan ole aloittaessaan valmis. Sama asia, mitä yritän huomioida omalla työpaikallani nyt, kun meidänkin tiimi on saanut uutta verta. Luulen, että minä "esimiehenä" perehdytän tulijoita vähän liiankin yksityiskohtaisesti, mutta ehkä neuvoni ovat käyttökelpoisempia kuin ympäripyöreät "me nyt tehdään täällä vähän sitä sun tätä"-heitot?

Lenkin jälkeen käväisin suihkussa ja aloin taas arkistoida valokuvia. Karri oli yhä töissä ja aloin jo ihmetellä sen viipymistä, kun puhelin soi. Karri oli jo kotimatkalla ja aivan innoissaan ulkona vallitsevasta, suorastaan kesäisestä säästä ja halusi kävelylle kanssani. Lupasin lähteä.

Menimme järvelle. Ajattelin lähtiessä, että piipahdamme vain pikaisesti ja sen vuoksi en ottanut kameraa mukaan. Ajattelin, ettei mitään kuvattavaa olisi. Virhe!!! Olisihan se pitänyt tietää. Jos laittaa sadetakin päälle, ei sada. Jos jättää pullapitkon ostamatta, tulee vieraita. Jos jättää kameran kotiin, löytyy kuvattavaa. Opinkohan sitä koskaan?

Järvellä oli harmaalokkipari (?) soidinmenoissaan. En ole koskaan nähnyt kyseistä tapahtumaa, mutta arvelisin, että ne balettitanssikuvioita muistuttavat ohilennot ja peräkkäinuiskentelut pyrstönväristyksineen olivat juuri sitä. Istuimme pitkään seuraamassa tuota näytelmää, vain muutaman metrin päässä, loistavalla kuvausetäisyydellä (meillä ei ole kuin 3x optinen zoom)...

Mutta jos toisena päivänä ottaisin kameran mukaan ja istahtaisin samalle kivelle, olisiko siellä mitään kuvattavaa?

Niinpä.

Tiistai 13.5.2003

Kotona söin ja pelasin tietokoneella korttipelejä, kunnes Karri tuli töistä ja lähdimme pelaamaan ihan oikeiden ihmisten kanssa. Tietokonevastustajat ovat sen verran huonoja, että niiden kanssa menee hermot. Oikeiden vastustajien kanssa sen sijaan pelit meni ihan hyvin. Sain olla Karrin parina ja pääsimme taas harjoittelemaan omaa tarjoussysteemiämme.

Kauppaan ja saunaan. Mullan alla on kesätauolla, eikä telkasta tullut yhtikäs mitään katsottavaa. Kumma, että vaikka aamuisin meinaa kuolla väsymykseen, niin taaskin illalla tuli keikuttua kymmeneen asti hereillä. Typerä minä.

Keskiviikko 14.5.2003

Töissä on tosi kiireistä ja tuntuu, että kaikesta juoksemisesta huolimatta pitäisi monistautua useammaksi henkilöksi, jotta ehtisi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Päivät menee tajuttoman nopeasti ja toisaalta ulkotöissä energiaa kuluu kuin varkain ja kotiin lähtiessä vasta huomaa olevansa ihan puhki.

Tänään näin uskomattoman sitruunankeltaisen keltavästäräkin ja pääsin pätemään tunnistamalla linnun (joku veikkasi, että se on keltasirkku!). Meillä on taas ystäviä. Viime vuonna olimme kapustarinnan suosiossa ja nyt näyttäisi, että perässämme seuraa muutama västäräkki.

Vein kotimatkalla yhden työkaverin asemalle ja hain sen jälkeen Karrin töistä. Menimme käymään kaupungilla ja ostimme herkkutiskistä kaikkea naminaminaposteltavaa. Pariisinperunoita, Caesar-salaattia, valkosipulipatonkia, aurajuustolohta ja mangomoussea. Kotona olikin hirmuinen nälkä! Joimme jääkaapista löytyneen vajaan valkkaripullon pois, vaikka se oli juuri se pullo, jota olisi pitänyt verrata vasta avattuun pulloon. Kävi kuitenkin niin, että se avaamaton pullo oli parvekkeella ja lämpimän päivän jäljiltä taskulämmintä. Eipä sitä olisi voinut oikein jääkaapissa olleeseen verrata. (Tarkoitus oli siis testata, kuinka paljon viinin maku muuttuu, jos siihen laittaa sellaisen pumpattavan korkin ja säilyttää muutaman viikon.)

Syönnin jälkeen Juuso soitti ja kysyi, voiko hän ottaa meidän digikameran lainaan sukulaisensa häihin. Itse asiassa myös Kata ja Juha ovat menossa sinne, mutta Juuso sillä kameralla kuvaisi. Kolmen sekunnin harkinnan jälkeen suostuin. Kata ja Juha tulivat hetken päästä hakemaan kameran. Karri piti Juhalle lyhyen oppimäärän kurssin kameran toiminnoista ja minä huutelin väliin varoituksia. Älkää sitten vääntäkö sitä putkea, ettei mene jengat! Älkää räpsikö liian nopeasti, ettei mene kortti jumiin! Älkää kääntäkö sitä näyttöä väkisin, ettei se hajoa! Älkää sitten unohtako mitään piuhoja sinne toiseen päähän Suomea! Älkää sitten kolhiko sitä kameraa! Älkää sitten heittäkö kameraa katujyrän alle! ...Lievästi sanottuna hermostutti antaa kamera lainaan. Lasken jo tunteja maanantaihin, jolloin saan rakkaani takaisin ja voin huokaista helpotuksesta, että ehjä on. Ei sillä, että pelkäisin heidän hajottavan kameran. Jos kameralle kuitenkin "sattuisi" jotain, olisi paljon miellyttävämpää olla siihen itse "syyllinen".

Kata ja Juha skannailivat vielä jotain kuvia ja heidän lähdettyä alkoikin jo CSI. Katsoin sen ja kun sitten yritin nukkua, satoi tosi rankasti vettä, enkä meinannut saada unta. Perkeleen terässinkitystä pellistä väännellyt ikkunanlaudat!

Torstai 15.5.2003

Työpäivä meni taas tosi nopeasti ja kivuttomasti. Kotona otin pikasuihkun ja lähdimme Karrin kanssa hakemaan Karrin serkkua hotellilta kylään meille. Tuomas on tullut Helsingistä muutaman päivän työmatkalle. Hän piipahti meillä vain pari tuntia, joimme teetä ja näytimme joitain valokuvia. Tuomas oli lähdössä vaeltamaan syksyllä (ensimmäistä kertaa) ja kyseli meiltä varuste- ja reittivinkkejä. Siinä se aika sitten menikin.

Kävimme pienellä ilta-ajelulla samalla, kun veimme Tuomaksen takaisin hotellille. Merestä oli jo jäät lähteneet, mutta rannalle kävi kylmä tuuli. Rannalla oli mies lennättämässä leijaa ja seurasimme iloisenvärisen leijan kaartelua ilmassa. Siitä lähti välillä hassu surina - aivan kuin leijassa olisi ollut moottori!

Illalla kaikki asiat pyörivät mielessä, enkä tahtonut saada heti unta. Kuuntelin Karrin tasaista hengitystä.

Perjantai 16.5.2003

Ala-asteella
Meidän koulu oli vanha, nelikerroksinen rakennus. Siinä oli luokkahuoneita kolmessa kerroksessa ja neljäs kerros toimi ullakkona. Siellä oli hyllyittäin vanhoja kirjoja ja suuria arkkuja, joissa oli opetustauluja. Mielenkiintoisin oli lukollinen häkki, joka oli täynnä erilaisia roolivaatteita ja rekvisiittaa, joita käytettiin pääasiassa joulu- ja kevätjuhlien esityksissä. Oli aina juhlahetki, kun äidinkielentunnilla esitettiin omia näytelmiä, sillä silloin pääsi opettajan johdolla valitsemaan kopista vaatteita. Minun suosikkejani olivat jäniksen ja muiden metsäneläinten asut, joten kirjoitin aina eläinnäytelmiä.
Ullakolla oli myös takahuone, sellainen kapea huone, jonka katto oli viisto. Siellä oli lasivillalevyjä pinossa. Minulla oli tapana kiivetä sinne koulun jälkeen ja joskus oleilin siellä niin myöhäiseen iltaan, että rakennuksesta oli jo viimeisetkin opettajat lähteneet ja ulko-ovet lukittu. Myöhemmin näytin paikan myös Tanjalle, joka oli silloin paras ystäväni. Yhdessä makasimme pehmeiden lasivillapinojen päällä, teimme läksyjä, kerroimme salaisuuksia, pohdimme syntyjä syviä... Joskus, kun tiesimme rakennuksen olevan tyhjä, pompimme ja riehuimme ullakolla kuin hullut.
Ollessani kolmannella luokalla ullakko otettiin tilanpuutteen vuoksi hyötykäyttöön ja sinne tehtiin muistaakseni erityisopetusluokka. Samoihin aikoihin aloimme myös pelätä seuraamuksia, joita tulisi, jos meidät löydettäisiin ullakolta tai koulurakennuksesta ovien sulkeuduttua. Ullakkoillat harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan.
Vaikka siitä onkin jo vuosia, muistan yhä, miten lasivilla kutitti ihoa illalla nukkumaan mennessä.

Kotimatkalla heitin yhden työkaverin asemalle ja ajelin siitä sateisen kaupungin läpi kotiin. Olimme sopineet Katrin kanssa lähtevämme ostoksille, mutta sää ei kyllä varsinaisesti houkutellut. Pakko oli kuitenkin lähteä, koska mulla oli akuutti takintarve ja viikolla jo tuntui, että kaupungista on kaikki takit myyty. Pelkkiä mummotelttoja oli jäljellä niissä kaupoissa, joissa silloin kävin.

Kierrettiin aluksi kenkäkauppoja, mutta ei löydetty Katrille sopivia popoja. Sitten oli "projekti kevättakin" vuoro. Kierrettiin käytännössä kaikki kaupat läpi. Tulos: pari sopivaa mallia jäljellä, mutta yhdestäkään ei sopivia kokoja!!! Minulle menee juuri se 38-40, mikä on yleisin suomalaisnaisen koko (ainakin, jos puhutaan nuorekkaista vaatteista). Hmm. Suunnaton vitutus ja eiku kaljalle. Normaalisti meillä on tapana käydä "palkintokaljoilla" raskaan shoppailun päätteeksi, mutta tällä kertaa ei kyllä ollut kummallakaan syytä palkita itseään hyvistä löydöistä... Murr. Meni hetki, ennen kuin verenpaine laski ja takkiasia unohtui...

Karri puolestaan meni illaksi kaverilleen pelaamaan jotain tietsikkapeliä (kannettavansa kanssa, verkossa). Minä hain hänet töistä ja siitä menimme kaupungille, missä hän otti auton "käyttöönsä" ja minä tapasin Katrin. Siinä kuskinvaihdossa minun avaimeni jäivät tietenkin virtalukkoon... Illalla sainkin sitten viestin "Yhdet avaimet jäivät autoon. Pääsetkö kotiin?" Luulin ensin, että Karri on jättänyt omat avaimensa autoon, eikä pääse siten edes kotiin sisälle. Ehdin jo manata, että onpa todella typerää jättää avaimet sisään autoon, jonka kuskin ovi ei mene kiinni ilman avainta, kunnes pari tuloksetonta puhelua ja hätiköityä tekstiviestiä myöhemmin tajusin, että kyse on niistä minun avaimistani. Onneksi en ehtinyt säntäämään linja-autolla kotiin pelastamaan "pihalla värjöttelevää" Karria...

Kun avainasiakin selvisi ja sain vihdoin yhteyden Karriin, joka kertoi heillä menevän vielä joitakin tunteja pelatessa, tunnelma alkoi parantua huomattavasti. Koska en ilman avaimiani olisi kotiinkaan päässyt, niin samapa tuo oli istuskella oluttuopin ääressä ja hölpöttää Katrin kanssa. Tosin siinä vaiheessa, kun suurin väenryntäys kapakkaan alkoi, päätimme siirtyä Katrin luo "jatkoille". Heillä kun oli kuulemma Salmixia, olutta ja siideriäkin... Ja Tomillakin sopivasti työpaikan saunailta. Hyvästi selvä elämä!

Katrilla kuuntelimme musiikkia (Firevisionia ja Billy Idolia) Katrin kaadellessa Salmix-paukkuja toisensa perään... Päähänhän ne nasahtivat. Karri tuli puoliltaöin hakemaan mua kotiin, juuri silloin, kun olimme Katrin kanssa parhaassa vauhdissa. Saimme kuitenkin hieman lisäaikaa, kun pyysimme Karria virittämään meidän tietsikan näyttämään Pietarinkuvia. Ja siinä ne menivät sivussa kaikki muutkin koneella olleet kuvat, Halti, Norja, kevät... Vaikka eipähän noihin tullut pahemmin keskityttyä, kun oli kaikkea juteltavaakin. Suunniteltiin taas kerran "kevätvaellusta". Ja vähän syysvaellustakin. Ja mökkireissua. Ja...

Kotiin päädyimme vasta muutamaa tuntia myöhemmin.

Lauantai 17.5.2003

Mun takin lisäksi ostimme Karrille pikkutakin, kahdet suorat housut, farkut, aluspaidan, kalsareita ja sukkia. Olen yhä hämmentynyt siitä, että se jaksoi sovittaa noin kymmeniä housuja ja kahta takkia samana päivänä! Kyllä se sitten vikisikin koko loppuajan, että pitäisi jo päästä pois.

Kotona syötiin ja alettiin suunnitella ohjelmaa illaksi. Ensin ajateltiin kävellä kaupungille ja käydä terassilla ensimmäistä kertaa tälle kesälle. Ilma kuitenkin muuttui epävakaiseksi ja loppujen lopuksi päätimme lähteä ajelulle. Kävimme hakemassa Karrille sixpackin ja suuntasimme suolle, jota kiertää pitkospuut. Kiersimme polun ympäri ja näimme liron, joutsenen ja västäräkkejä. Yllättävän vähän suolla kuitenkin oli elämää, joten emme sen vuoksi viitsineet käydä lintutornilla.

Kotimatkalla sen sijaan näimme metson, joka patsasteli aivan tien reunassa! En ole aiemmin nähnyt metsoa "livenä", joten kokemus oli hieno. On se vain iso lintu! Sen lisäksi näimme paljon koppeloita, ja pienempiäkin kanalintuja vilisi soratien penkoilla.

Retki venyi melko pitkäksi ja kotona kaaduin saman tien sänkyyn lopen uupuneena. Olihan raskas päivä, mutta ah, niin mukava.

Sunnuntai 18.5.2003

Kaupungilla kiertelimme isoimmat cd- ja dvd-osastot ja löysimme tarjouslaarista elokuvat Joki ja Veteen piirretty viiva. Torilta ostimme jäätelöt ja kahvit ja istuimme aurinkoisella seinustalla nautiskellen kiireettömyydestä. Pohdimme, menisimmekö terassille oluelle, mutta sitten päätimme kuitenkin palata kotiin ja nauttia oluet parvekkeella.

Ajoimme kotiin pidemmän "maisemareitin" kautta. Ajaessa ei tuntunut missään, mutta kotipihassa jalat olivat kuin kaksi pölkkyä ja takapuoli huusi armoa. Pyöräilykauden avaus on aina tuskallisen mukavaa aikaa.

Kotosalla viritimme stereoiden kaiuttimen partsille ja söimme tonnikalasalaattia. Karri lueskeli kirjaa ja minä pelailin tietokoneen kanssa Canastaa ja tuskailin tietokoneen typerää pelityyliä.

Ilta menikin sitten Haluatko filmitähdeksi -finaalin parissa. Ristiriitaiset tunteet; toisaalta tuollaista ohjelmaa on ihan mukava seurata, toisaalta sen tarkoitushakuisuus ärsyttää. En aio mennä katsomaan kyseistä elokuvaa teatteriin. Ehkä sitten joskus, kun se päätyy ale-dvd:ksi 3 euron hintaan, saatan sen ostaa. Tai sitten en.

Nukkumaan ihan liian myöhään. Blääh.

Taakse Eteen