Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille! Tänne kirjoitetut asiat ovat vain palasia minun arjestani, sisältäen minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, saatatpa hyvinkin olla aivan väärässä paikassa...

Viikko 24

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Illalla Katri tuli hakemaan lenkille. Ibumax oli juuri alkanut vaikuttaa, mutta silti ensimmäisten askelten tärähtely tuntui särkevän nekin rippeet, mitä aivoista oli jäljellä. Auts. Yllättävän nopeasti kipu väistyi (tai aivot turtuivat) ja juokseminenkin sujui. Teimme pienen, mutta melko reippaan lenkin ja saimme taas olla tyytyväisiä itseemme.

Kotona olisin halunnut katsoa leffan Voi veljet, missä lienet?, mutta Karri ei innostunut asiasta. Ilta meni sitten selatessa kanavia Salkkareiden, Frendien ja MTV:n Wannabe-ohjelman välillä. Viimeksi mainitussa teinit halusivat olla Gwen Stefaneita. Mikäs siinä, kelpaisipa minullekin yhtä hyvä kroppa ja kauniit kasvot... Ja kaikki ne miljoonat dollarit.

Tällä kertaa jaksoin katsoa Seiskankin loppuun asti.

Tiistai 10.6.2003

Eräs viikonloppu vuonna 1993
Olimme taas riidelleet Janin kanssa ja vietin viikonloppua Annin ja Annin poikaystävän kanssa sekalaisin mielin. Perjantaina ryyppäsimme Annin kanssa kaupungilla. Istuimme kirkon portailla, kuten monesti ja juttelimme Pullomummon kanssa elämän vaikeudesta. Pullomummo ymmärsi, eikä koskaan saarnannut.
Loppuillasta kuulimme lähistöltä tappelun ääniä. Kapakasta oli tullut pihalle muutama selvästi päissään oleva konkari ja nyrkit heiluivat. Hetken kuluttua välit oli ilmeisesti selvitetty ja porukka hajaantui.
Rotvallin reunalle jäi tappelun tieltä riisuttu farkkutakki myttynä lojumaan. Odotimme hetken, mutta ketään ei tullut takaisin. Lähestyin takkia. Nostin sen ja kannoin viereiseen puistoon. Tutkimme taskut; uudenkarhea kännykkä, ei muuta. Otimme puhelimen mukaan, mutta jätimme takin penkille.
Yöllä Annin poikaystävä haki meidät sovitusti kaupungilta luokseen. Vanhan puutalon ahtaassa ullakkokämpässä katselimme musiikkivideoita ja luimme Iltasanomia, kun eteen osui seksipuhelinmainoksia. Soitimme Kiihko-Kikalle ja Posliini-Pirkolle. "Aah, oih ja voih". Uskomattoman surkeaa viihdettä! Jätimme linjan auki ja kännykän pöydälle. Joitakin minuutteja myöhemmin omatunto alkoi soimata. Suljimme linjan. Ei ollut ketään, kelle soittaa, se ei ollut vielä kännykkäaikaa. Päätimme viedä puhelimen löytötavaratoimistoon heti aamulla.
Sohvalla nukutun yön jälkeen heräilin Annin ja poikaystävän kolinoihin. Empaattiset ystävät olivat valmistautuneet viihdyttämään minua, siipeeni saanutta vielä toisenkin päivän. Menimme "Ankkalinnaan" syöttämään tirppoja ja kuinka ollakaan, löysin huvimajasta lompakon. Löysin lompakosta omistajan nimen ja soitin numerotiedusteluun, josta kerrottiin omistajan puhelinnumero. Tuut. Tuut. Tuut. Tuut. Lopulta puhelimeen ärähti krapulainen ääni. Kerroin asiani, eikä lompakkonsa hukannut ollut edes huomannut hukanneensa lompakkonsa. Lupasin viedä löydöksen oikean osoitteeseen.
Ovella oli vastassa vanhalle viinalle haiseva, rähjäinen ja selkeästi pahoinvoiva nuori mies. Kysyin löytöpalkkiota, edes bensarahoja. "Mulla mitään rahaa oo!". Ei kiitosta, ei mitään. Teki mieli napata lompakko takaisin ja viskata lähimpään viemäriin. Kylläpä tuli päivän hyvästä teosta hyvä mieli!
Seuraavaksi poliisilaitokselle. Ku me löydettiin tämmönen puhelin... Juu, oli siinä muuten takkikin, mutta jätettiin se puistonpenkille... Niin ja oltiin sitten illalla kotibileissä ja joku tuntematon soitteli sillä puhelimella jonnekin, kun jätettiin se pöydälle... Ei me, juu... Että semmosta. Poliisi kirjasi kaiken tarkasti ylös. Omistajasta ei kuulunut koskaan mitään. Ehkä se ei edes huomannut seksinumeroihin soittelua ja siitä kertynyttä laskua, kun harrastaa samaa itsekin. Tai ehkä se oli vain tosi tyytyväinen edes siitä, että sai puhelimensa ehjänä takaisin?
Sunnuntaina teimme sovinnon Janin kanssa, taas kerran.

Kotona kuulin, että peli-ilta oli peruttu. Se ei haitannut pätkääkään, sillä olen viime aikoina ollut aika kyllästynyt pelaamiseen ajoittain. Tauko voi tehdä hyvää.

Mietimme, mitä tehtäisiin ja Karri ehdotti, että käveltäisiin kaupunkiin ja käytäisiin terassilla. Sää oli melko kolkko, mutta silti ajatus tuntui houkuttelevalta, joten ei muuta kuin matkaan. Tunnin kävelyn jälkeen tuntuikin jo siltä, että on oluensa ansainnut. Terassille paistoi aurinko, joka lämmitti ilmaa riittävästi, jottei tullut kylmä.

Olin päivällä saanut työpaikan henkilökunnalle tehdyn kyselyn tulokset, joiden mukaan meidän yksikön tulosrivi on miinusvoittoinen. Tulos ei yllättänyt, vastasinhan itsekin kyselyyn rehellisesti (eli samansuuntaisesti). Se kuitenkin yllätti, että enemmistö muistakin on vastannut yhtä "negatiivisesti", vaikka olen kuvitellut, että niitä, jotka pitävät työilmapiiriä huonona, on vain pieni vähemmistö. Oli jokseenkin helpottavaa huomata, ettei vika selvästikään ole minun pään sisällä, vaan työpaikassa(kin) on jotain mätää... Kaljatuoppikeskustelu pyörikin sitten lähinnä työilmapiirien ja niihin vaikuttavien asioiden ympärillä. Tuli siinä käytyä asioita aika monelta kantilta läpi ja verrattua nykyistä työyhteisöä niihin kolmeen, joissa olen aiemmin toiminut. Osa niistä asioista, jotka mielestäni ovat pielessä, ovat sellaisia, jotka olisivat helposti korjattavissa. Osan korjaamiseen saisikin jo käyttää järeämpiä keinoja, ja on myös niitä, joita ei voi kitkeä pois juuri mitenkään. Juoruilu, kateus, yhteistyöhaluttomuus, joustamattomuus, pahanilkisyys... Vain muutamia mainitakseni.

Toisen tupin jälkeen meille kävi vanhanaikaisesti. Bussi oli mennyt 5 minuuttia aiemmin ja seuraava tulisi 55 minuutin päästä... Ei muuta kuin seuraavalle terassille vielä yksille! Oli kyllä oikein virkistävää käydä tuulettumassa. Kotimatkalla puolustelin Karrille iltaa sillä, että vaikka kalja onkin epäterveellistä liikoina määrinä, niin asia kompensoituu selvästi sillä, että tuli sentään käveltyä kaupunkiin. Tunnin kävelylenkki peittoaa kolmen kaljan haittavaikutukset... Karri masensi muistuttamalla Froikkareiden biisistä Töölööseen. Tiedättehän, siitä, jossa tuulipukuinen nainen istuu kapakassa? Hän itsekin luulee kai kuntoilevansa...

Mitäpä tuohon sanoisi?

Keskiviikko 11.6.2003

Minulle jäi hyvä mieli, kun lähdin töihin.

Työpäivä meni normaalisti. Illalla kävimme ostamassa tonnikalasalaattiainekset ja teimme ison kulhollisen salaattia. Laitoimme Voi veljet, missä lienet? pyörimään ja mätimme salaattia nassuun. Ensimmäisen puoli tuntia elokuvasta vielä jaksoi katsoa, mutta neljäs veisuukohtaus ja seireenit menivät jo yli... Todella omituinen leffa, nimenomaan väärällä tapaa omituinen. 50 minuutin kohdalla lopetimme katsomisen. Koen itseni huijatuksi, sillä leffan kansi lupasi jotain aivan muuta...

Kello oli vasta kahdeksan, mutta kun kumpikin oli ihan nuutunut, menimme nukkumaan. Taisin nukahtaa välittömästi, kun pää osui tyynyyn. Nytpä tiedän, minkä leffan laitan pyörimään, jos tulee nukahtamisvaikeuksia...

Torstai 12.6.2003

Iltapäivällä pidettiin henkilökunnan kyselyn tuloksia käsittelevä kokous. Hämmentävintä oli se, että paikalla oli vain muutama harva ja valittu henkilö, eikä tuloksista ole informoitu muuta henkilökuntaa mitenkään! Kokouksen kulku oli myös mielenkiintoinen. Ensin puolitoista tuntia luennointia siitä, miten maailman ja Euroopan talousnäkymät ovat muuttuneet. Suomen BKT, uusimmat hankekuviot, kaikki muu tuli käsiteltyä, mutta ei kyselyn tuloksia. Sitten vasta, kaikkien Marttyri-korttien jälkeen tulokset (hyvin suppea osa niistä) käväisivät valkokankaalla 3 minuutin ajan. Mitään muuta sanottavaa niistä ei ollut kuin se, että henkilökunta ei nyt ole motivoituneita, eikä meitä kiinnosta työnteko. Ei siinä paljon mietitty, miksi näin on,ja kuka asiaan voisi/olisi voinut vaikuttaa. Selvästikin syy on nyt henkilökunnan, joka on niin tyhmää, että ei osaa edes noin yksinkertaiseen kyselyyn laittaa rukseja Plus-sarakkeeseen. Joopa joo. Jos kyseessä olisi ollut vain minun persus, en olisi vaivautunut sanomaan asiasta mitään, sillä selvästikään meidän mielipiteitä ei asiasta haluttu kuulla. Mutta kun näin silmissäni kaikki meidän mahtavat tiimiläiset, jotka tekevät töitä ahkerasti, valittamatta ja motivoituneena, minun oli pakko puolustaa heitä jotenkin.

Olin niin vihainen, että tärisin. Tiesin, että minun ei kannattaisi sellaisessa mielentilassa sanoa mitään, koska se tulkitaan väärin. Ei vihaisena saa koskaan tahtomaansa läpi... Silti paukutin tulemaan päälimmäiset vitutuksen aiheet koskien talon ilmapiiriä ja kyseistä suljettua kokousta... Sen jälkeen häivyin, koska minun oli pakko lähteä kimppakyydin vuoksi kotiin. Muut jäivät vielä keskustelemaan kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, paitsi itse asiasta. Olisi hauska tietää, pääsivätkö he siihen koskaan.

Ilta meni puuhaillessa kaikenlaista. Tuli arkistoitua muutamat valokuvat ja katsottua telkkaa.

Perjantai 13.6.2003

Onneksi oli kenttäpäivä, joten pääsin pois työpaikalta. Kummasti helpottaa aina, kun pääsee tekemään töitään muualle.

Töiden jälkeen lähdin Karrin kanssa ilmoittautumaan työkkäriin. Paskaa kaadettiin niskaan sielläkin. Karri saattaakin olla opiskelija eikä työtön, jos hänen täydennyskoulutuksensa lasketaan kokopäiväiseksi. On se yks perkele, että tässä maassa joka hemmetin hampparia hyysätään, mutta sitten jos joku tekee jotain ammattitaitonsa lisäämiseksi, niin "juu, et muuten by the way saa mitään korvausta, jos työt loppuu..."! On se vaan tosi kumma, että tämä nyt kokopäiväiseksi opiskelijaksi julistettu (tai melkein julistettu, päätös on vielä saamatta) henkilö on jo suorittanut yli 90 % opinnoistaan ollen samaan aikaan kokopäiväinen työssäkävijä ja veronmaksaja. Perkele.

Koska kummallakaan ei ollut suurempaa kokkausintoa, mutta sitäkin suurempi herkutteluinto, menimme pizzalle. Sitten kotiin viettämään rauhallista koti-iltaa.

...Kunnes puhelin soi:
- Ootteko menossa keikalle, Piia tiedusteli
- Hmmm... mahdollisesti?
- Mä oon ihan kypsä täällä firman kesäjuhlilla, voisin häipyä vaikka heti, kuinka pian ehditte keskustaan???
- Tunnin päästä, moi...
Ja niin sitä sitten mentiin siiderille. Ja oluille. Ja ostamaan keikkaliput. Sitten toiseen paikkaan oluille.

Koko kaupunki tuntui olevan täynnä juhlijoita, jotka olivat "karanneet" ties mistä kesäjuhlista. Uskomattoman paljon sakkia, vaikka sää oli melko kolea ja epävakainen.

Keikka oli ihan jees. Yup soitti vaihtelevasti musiikkia alkuajoilta ja viime vuosilta. Uusimmat biisit meni meikäläiseltä melko lailla ohi, mutta Homo sapiensit ja Domus perkeleet upposivat täysillä. Harmi vaan, että yleisö oli melko vastenmielistä porukkaa, lattia oli täynnä hajonneita kaljatuoppeja ja yks tollo heilutti (aluksi) täyttä kaljatuoppia metrin päänsä yläpuolella ja olo oli kuin kaljasuihkussa. Kasteli se tosin ittensäkin siinä samalla... Mutta eipä se paljon meitä lohduttanut.

Keikalta siirryimme numerobaariin ja seurasimme sinne jonottaessamme, kuinka taksikuski yritti saada korvausta sammumispisteessä olevalta nuorukaiselta, joka oli oksentanut taksin takapenkille... Tyyppi kävi välillä yrjöömässä seinää vasten, eikä tainnut tajuta taksikuskin puheesta mitään. Housut, takki, kengät ja naama oli yrjössä. Kiva varmaan herätä aamulla. Olikohan sille tarjoiltu kesäjuhlilla ilmaista viinaa?

Numerobaari oli entisellään. Aivan älyttömästi sakkia. Kävimme tanssimassakin. Tosin traditioista poiketen emme tanssineet Lasten mehuhetkeä. Onkohan se vihdoinkin poistettu soittolistalta? Kauan se siellä on soinutkin, mutta ei siinä mitään, onhan noita huonompiakin kappaleita. Sitä paitsi vaippaikäisenä ainoat "lastenlaulukasetit", joita kotona sain, oli TV räjähtää ja sitten joku toinen kotimainen kokoelmakasetti. Isäni tulkitsi Maukan koiranpennut, Juicen Myrkytyksen oireet, Lasten mehuhetken jne. ilmeisesti lastenlauluiksi. Ja loppupeleissä voikin sitten miettiä, miksi minusta kasvoi tällainen...

Kotimatkalla näimme roskalaatikkopalon ja keskustelimme kipeistä asioista. Karri halusi tietää, miksi muutamme etelään ja miksi pohjoiseen muuttamista ei ole missään vaiheessa käsitelty mahdollisuutena. Perustelin työnsaantimahdollisuuksilla yms., mutta molemmathan me tiesimme, että kyse on itsekkyydestä. Minulle omat sukulaiseni ovat tärkeämpiä kuin Karrin. Siksi.

Karrin ja illan viimeinen kysymys oli olemmeko me haudanneet ajatukset omasta lapsesta?. Vakuutin, etten minä ainakaan.

Lauantai 14.6.2003

Aamupäivällä katsoin Piian "yllytyksestä" loppuun kesken jääneen leffan Voi veljet... Se kyllä parani loppua kohti huomattavasti. Parissa kohdassa sai jopa nauraa. Sitä paitsi näyttelijäsuoritukset olivat aidosti hyviä. (Ehkä olimme viikolla vain liian väsyneitä huomataksemme sen?)

Päivä meni enemmän ja vähemmän vajaateholla orastavan krapulan ja liian vähäisten yöunien vuoksi. Puuhastelimme kaikenlaista hyödytöntä.

Sunnuntai 15.6.2003

Aamupäivän kulutimme kotona, mutta iltapäivällä lähdimme jo retkelle. Kävimme valokuvaamassa kasveja ja maisemia isolla suoalueella ja hakkuuaukeilla. Sain pari melko hyvää kuvaa hämähäkistä, jonka seittiin oli tarttunut pari hyttystä. Tietä ylittävästä ketusta en kuitenkaan ehtinyt kuvaa ottamaan. Raukka sai kauhean sätkyn, kun huomasi automme lähestyvän ja paineli tuhatta ja sataa metsikköön. Se oli ensimmäinen ketunbongaus tänä vuonna!

retkellä meni yllättävän kauan ja sen jälkeen kävimme vielä kaupassa. Kotona olimme melko väsyneitä ja löhösimme vain teeveen edessä illan. Viikonloppu oli hyvin raskas. Ei lisää perjantain kaltaista revittämistä, kiitos! ...paitsi taas juhannuksena?

Taakse Eteen