Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille! Tänne kirjoitetut asiat ovat vain palasia minun arjestani, sisältäen minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, saatatpa hyvinkin olla aivan väärässä paikassa...

Viikko 26

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Töiden jälkeen kysyin Katria lenkille, mutta sielläkin juhannus oli vaatinut veronsa, eikä energiaa löytynyt. Ei haitannut lainkaan, kun itsekin olin ihan puhki.

Kotona Karri oli saanut kirjeen, jossa tylysti ilmoitettiin, että siihen paikkaan, johon se oli viime keskiviikkona kutsuttu haastatteluun, olikin torstaina jo valittu joku. Että se siitä sitten. Ei voi sanoa kuin että onpa kusipäistä touhua, että ensin soitetaan ja sovitaan haastattelusta, mutta ei voida seuraavana päivänä ilmoittaa, ettei tartte tulla. Paskiaiset.

Niin että se siitä sukulaisvisiitistäkin. Ei sinne nyt kannata lähteä, kun työhaastattelureissuja voi tulla koska vain uusia, eikä jatkuvasti voi matkustaa (siinähän loppuu lomapäivätkin kesken...). Olin niin innoissani matkasta, että vituttaa helvetisti. Niin juu, tietty sekin vituttaa, et meni yks työpaikka sivu Karrin suun... Vittu.

Illalla teimme vieläkin juhannusjämistä gourmet-aterian. Possun sisäfilepihvejä, uusia perunoita ja valkosipulikastiketta. Njam. Hoidin juhannuksena syntyneitä vieroitusoireita värkkäämällä tietokoneen ja kuva-arkistojen parissa. Olipas mukavaa "pitkästä" aikaa!

Illan päätteeksi katsoimme Seiskan. Minä kyllä kuivaharjoittelin nukkumista vähän väliä.

Tiistai 24.6.2003

Tänään soitin Liinalle ja kerroin huonot uutiset. Jos tästä jotakin hyvää hakee, niin Liina ei onneksi ollut ehtinyt kertoa vierailustamme pojille. Ne olisivat varmaan itkeneet viikon matkamme peruuntumista. Ne kuulemma kyselevät joka päivä, milloin tulemme, eivätkä voi ymmärtää, miksemme tule, kun mummi ja pappakin pääsee jatkuvasti käymään "kaukaa". Milläpä ne voisivatkaan ymmärtää, pikkuiset? Kun ei sitä aina aikuinenkaan jaksa ymmärtää, miksi sen pitää olla niin. Tänään taas hoin itsekseni ei mene enää kauaa... ihan kohta me jo asutaan kivenheiton päässä... usko pois, ei mene enää kauaa... Voi kunpa voisin jakaantua kahdeksi. Toinen asuisi täällä, missä on paljon kavereita ja muutenkin ihan hyvä olla. Ja toinen muuttaisi sinne kauas, minne täällä on ainainen kaipuu. Voi kunpa...

Kotona odotti painajaismainen ylläri; palauttamaton veroehdotus. Vitunvitunvittu. V-käyrä alkaa hipoa maksimia. Vielä, kun sain kuulla, että Karri mitä todennäköisemmin diagnosoidaan opiskelijaksi, eikä työttömäksi, niin olo oli sitä luokkaa, että teki mieli pakata kamat ja muuttaa korpeen erakoksi. Tai vetää ittensä kiikkuun. Tai heittäytyä kunnolla pummiksi (tosin sitäkään ei pysty tekemään vuoteen, kun sossukaan ei myönnä mitään, kun on normiylityksiä, sillä viime vuoden palkka lasketaan tämänhetken käyttövaroiksi).

Veroehdotuksen unohtamisesta en voi kyllä syyttää kuin itseäni ja sitä, että olen joutunut veroilmoituksesta veroehdotuksen piiriin viime vuonna. (Veroilmoitukset muistin aina palauttaa säntillisellä tarkkuudella.) Vituttaa vaan, että vaikka nyt vein ilmoituksen heti postiin, sitä ei varmastikaan käsitellä. Ja siinä jää matkakorvaukset saamatta. Ja niitä olisi tullut pikaisesti laskettuna noin 1000 euroa. Vittu.

Opiskelija/työtön -taistelusta minulla on sen verran kokemusta, että iltalukiota käydessäni kävin pätkätöissä ja kun sitten tuli pidempi aika ilman töitä, en saanut työttömyyskorvausta, koska työkkärin mielestä olin päätoiminen opiskelija. Hassua vain, että Kela luokitteli minut sivutoimiseksi opiskelijaksi, jolle ei myönnetä opintotukea. No, säästyipä nekin valtion rahat jollekin juopporetkulle. Tai kotona makaavalle työttömälle ei-kiinnosta-opiskella-kaljanjuonti-ja-chattaily-on-kivempaa -lippisluuserille. En ole katkera, mutta...

Illalla äiti soitti ja valitti, etten ollut vastannut viime keskiviikkona puhelimeen. Just juu. Huudettiin puhelimessa toisillemme vartin verran ja se siitä. Ei varmaan soita enää tänne päin. Enkä minä sinne päin, ei ole ollut tapana. En kuulemma kerro sille koskaan mitään, enkä koskaan soita. Sanoin, ettei ole mitään asiaa, enkä viitsi soittaa turhanpäiväisiä moi-olin-taas-töissä-niin-kuin-eilenkin-ja-toissapäivänä -puheluita. Ihan niin kuin se ei sitä tietäisi. Ja muuttoaikeista en ainakaan kerro, ennen kuin ne ovat muuttumassa todeksi. En kestä sitä jatkuvaa mitä-mitä-miksi -kyselytulvaa. Joo. Äiskän kanssa ei ollakaan otettu kunnolla yhteen sitten yläasteen. Vaikka en voikaan sietää sen alituista hössötystä.

Inhottavinta siinä puhelussa oli se, että Karrin vanhemmat kuulivat kaiken ja näkivät minusta aivan uuden puolen. Sellaisen, josta en voi olla kovin ylpeä. Ne kun olivat taas tulleet meille yöksi.

No ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Peli-illassa kasaantui kaikki pistekortit mulle ja sain pelata aimo tukun täyspelejä taidokkaasti (no, vähän tuurillakin) kotiin. Voitin turnauksen ennätyspistein!

Keskiviikko 25.6.2003

Illalla mieli oli jo parempi ja vitutus hellittänyt. Kyllä tämä taas tästä... Jos ei muuten, niin hammasta purren. Periksi ei jumankekka anneta!

Koton aoli vain Karri, joka ei osannut sanoa, mittä vanhukset liikkuvat. Hioimme kolmetuntissuunnitelman, jonka jälkeen Karri soitti äidilleen. ja onneksi soittikin! Ne onnettomat olivat menneet väärälle linja-autopysäkille ja kaiken lisäksi olivat juuri hyppäämässä sellaiseen bussiin, joka (sen lisäksi, että oli menossa väärään suuntaan) olisi mennyt niin kaukaa kotiamme, että mahdollisuudet löytää pysäkiltä meille olivat häviävän pienet. Oivoi. Karri oli aamulla kyllä neuvonut ne linjat, joilla meille pääsee ja vielä oikean pysänkinkin.

Kävimme pelastamassa vanhukset kaupungilta ja palasimme parin kaupan kautta tekemään ruokaa kotiin. Tänään väsättiin tonnikala-herkkusienisalaattia ja toffeejätskiä ja ne maistuivat jopa Karrin isälle, vaikka hän raavas, keski-iän saavuttanut miehenköriläs onkin.

Täyden mahan kanssa olikin mukavaa rojahtaa tietokoneen ääreen katselemaan valokuvia (Karrin äidin pyynnöstä). Tarja jaksoi katsoa kuvat, mutta Veli torkkui jatkuvasti heräten katsomaan vain pääsiäiskuvat (ne, joissa olimme heidän luonaan kylässä). Itseänikin väsytti tosi paljon, mutta kuvien katselun jälkeen piristyin hetkeksi ja lueskelin kirjaa ennen unen tuloa.

Oli mukava mennä nukkumaan, kun ei enää vituttanut juurikaan.

Torstai 26.6.2003

Yritin nostaa lintua ja pohdimme, kuka sen ottaisi hoiviinsa. Työkaverin lapsetko? Niillä on joskus ollut jotakin siipirikkoisia muistaakseni. Lintu ei hievahtanutkaan, kun nostin sen hansikkailla maasta. Käänsin sitä, jolloin huomasin, että sillä on voimia nostaa päätään! Vaikka se näytti aluksi todella heikkokuntoiselta... Ja hups, hetken päästä lentokyvytön poikanen lähti juoksuun kädestäni! Että niin kuolemankielissä se sitten olikin... Menimme vain halpaan!

Onneksi autonrengas oli mennyt muutaman sentin päästä... Ja onneksi emo löytyikin hetken päästä ja tuntui huolehtivan poikasestaan tarkasti. Poislähtiessämme kävelin auton edellä ja tarkistin, ettei poikanen leiki kuollutta renkaan edessä... Onneksi se viipotti autosta poispäin. Taisi oppia, että vaikka ensimmäisenä tulevasta, metelöivästä möhkäleestä selviäisikin, perässä voikin seurata hiljaiset iskujoukot!

Töiden jälkeen keksimme lähteä ajelulle vähän kauemmaksi, Suviseuroihin. Idea tuli Päivämies-lehdestä, joka oli kolahtanut postiluukkuun. Pakkohan kyseinen megatapahtuma on katsastaa ennen kuin muutetaan pois... Minä sain Karrin suostumaan kuskiksi ja otin muutaman Sandelsin mukaan virvokkeeksi. Poppi soimaan ja menoksi! Tien päällä huomasi kyllä, että paikalla tulee olemaan tuhansia matkailuautoja ja -vaunuja, sillä niitä kulki jatkuvana jonona Muhosta kohti. Ja autoissa oli päitä kuin pirun kelkassa...

Lähemmäksi päästyämme meidän ei todellakaan tarvinnut seurata opasteita, käännyttiin vain jonon perässä, niin päästiin kyllä perille. Näky oli aika uskomaton! Valkoinen teltta- ja vaunumeri keskellä suurta peltoaukeaa. Mitä lähemmäksi pääsi, sitä paremmin huomasi alueen suuruuden ja väenpaljouden... Tie kulki alueen keskeltä ja koko ajan sivuille kääntyi teitä eri rauhanyhdistysten omille leiriytymispaikoille. Oli pakko laittaa radiokin kiinni ja kuunnella kaiuttimista kauas kantautuvaa saarnaa. Provinssit ja RMJ:t kalpenevat kyllä näiden kemujen rinnalla...

Alueella oli todella pelottavaa. Aivan uskomaton määrä ihmisiä, joiden keski-ikä oli varmaan alle 20. Varmuuskopioita kirmaili siellä täällä, varmaan moni jo hukassa vanhemmiltaan. Ja naisista tuntui lähes jokainen olevan pieniin päin... Hetken mietimme, kysyisimmekö liikenteenohjaajilta, onko syntisille ja vääräuskoisille omaa parkkipaikkaa, mutta ajoimme kuitenkin vain alueen läpi. Jotenkin siellä ahdisti niin paljon. Yritämme kuitenkin valmistautua henkisesti viikonloppuun, jos vaikka jaksaisi käväistä alueella kävelemässä ja valokuvaamassa... Harvoin sitä 80000 ihmistä telttailee samalla pellolla.

Kotona olimme melko myöhään, mutta jaksoimme silti valvoa vielä pitkään. Huomennahan on jo perjantai. Ja mikäs siinä oli ollessa, kun olohuoneen lattiakin osoittautui mukavaksi paikaksi.

Perjantai 27.6.2003

Viikonlopun agendana on käväistä Suviseuroissa ja elokuvissa. Mun Finnkinon vapaalippu umpeutuu maanantaina. (Sain sen muuten yhdeltä lestadiolaiselta työkaverilta, kun se ei jostain syystä sitä tarvinnut.) Vuoden se on lompakossa kulkenut, enkä sinä aikana ole muka elokuviin ehtinyt. Ja nytkin on stressi siitä, jos se jää käyttämättä... Hö. Joskus taannoin sitä tuli käytyä elokuvissa jatkuvasti. Se voi tosin johtua siitä, että kaverin isoveli oli leffateatterissa töissä ja antoi meille joskus alennusta, jos kukaan ei huomannut.

Kotona pelailin tietokoneella ja odottelin Karria kotiin. Emme jaksaneet lähteä minnekään tai oikeammin emme keksineet mitään paikkaa, minne mennä. Elokuviinkaan emme jaksaneet lähteä, huomenna sitten.

Karri alkoi katsoa telkkaa ja vihjasi, että saattaa ottaa nokosetkin. Minuakin väsytti, joten kömmin hänen kanssaan peiton alle. Ei siinä kauaa mennyt, kun Karri piristyi ja minä vaivuin koomaan. Karri yritti kysellä, aionko nukkua koko illan ja se tuntui parhaalta vaihtoehdolta. kuulin, kun ovi kävi ja Karri lähti pyöräilemään... Illan mittaan havahduin muutamia kertoja Karrin kolinoihin, mutta muuten nukuin tyytyväisenä aamukolmeen asti. Silloin käänsin kylkeä ja päätin jatkaa uniani.

Lauantai 28.6.2003

Päivällä lähdimme käymään kaupungilla. Tarkoitus oli mennä pyörillä, mutta juuri ulos astuessamme alkoi satamaan, eikä pilvi näyttänyt kovin pikkuiselta. Päätimme napata auton. Kirpputoreilta ei löytynyt mitään, mutta Anttilan ale-laatikosta Karri löysi yhden sotaleffan kokoelmiensa jatkoksi. Kävimme kahvilla ja suunnittelimme iltaa. Jos menisi thaimaalaiseen syömään ennen elokuvaa. Niin ja elokuvista valitsimme Johnny Englishin, kun Karri ei halunnut katsomaan puhelinkoppielokuvaa ja se olisi ollut se toinen mahdollinen leffa.

Ennen syöntiä veimme auton kotiin ja yritimme soitella muutamille kavereille, jos he olisivat vaikka lähteneet elokuviin. Osa oli toisella puolen Suomea ja osaa ei kyseinen elokuva innostanut.

Tein taas saman virheen kuin viimeksikin thaimaalaisessa. Otin sitä currykanaa, jonka tulisuus on kaksi chilipalkoa. Lusikoin puolet annoksestani maistamatta mitään. Suu oli tulessa ja jos kanapaloja jäi mutustelemaan, tilanne vain paheni. Puolessa välissä suuni oli ilmeisesti turtunut niin, ettei tuntenut enää tulisuutta. Jos olisin tuntenut kieltäni, olisin todennäköisesti havainnut sen olevan turvoksissa. Tai jotain? Mutta loppuannos maistui jo suussa hyvälle. Ja jälkkärijäätelö sammutti lieskat suustani ja kurkustani lopullisesti.

Elokuva oli tylsä lukuunottamatta niitä muutamia kohtauksia, joissa sai nauraa. Kuten se, missä Rowan Atkinsonin esittämä agentti pisti itseensä vahingossa lihasrelaxanttia ja mongersi maassa taltuttamansa rikollisen kanssa... Elokuvateatteri oli täynnä 6-10-vuotiaita, karkkipussejaan rapistelevia pellavapäitä, jotka aikaansaivat kimeän naurunremakan takaa-ajokohtauksien aikana, mutta vakavoituivat ja pitkästyivät romanttisten kohtausten aikana.

Elokuvan jälkeen käväisimme yksillä ja lähdimme kävelemään kotiin. Ostin ärrältä olutpullon matkaevääksi. Sen voimin sitä jaksoikin ihan hyvin kitisemättä kotiin asti.

Kotona katsoimme telkkaa, kunnes uni tuli.

Sunnuntai 29.6.2003

Jotta voisin ajaa pyörällä, tarvitsen nopeusmittarin. Sellaisen, mikä mittaa aikaa, matkaa ja keskinopeutta. Se on ainoa keino huijata itsensä polkemaan tuhatta ja sataa... Ainoa keino kilpailla jotakin vastaan. Olen omistanut ainakin viisi digitaalista mittaria, mutta niillä on taipumus joko hajota tai joutua hukkaan talven aikana. Viimeisin mittari varastettiin minulta kaksi vuotta sitten kaupan pihasta ennen kuin siihen oli ehtinyt kertyä kahtasataa kilometriä. Siitä muistuttaa vain sen teline pyöränsarvessa, sekä etupyörän pinnoihin kiinnitetty magneetti (mitähän joku tekee sillä mittarilla ilman niitä?). Pitkäaikaisimpaan mittariini kertyi 1200 kilometriä yhtenä kesänä, mutta sitä mittaria en enää talven jälkeen löytänyt mistään.

Lähdime kauppaan ostamaan minulle mittaria. Halvin malli maksoi 25 euroa, mikä tuntuu melko kalliilta, kun joskus niitä on ollut 6 eurolla. No, ehkä se on laatu, joka maksaa, mutisin laittaessani mittarin ostoskärryyn... Karrille löytyi maastopuku sotaleikkejä varten (se on menossa pelaamaan taas tänään). Lisäksi ostin paristoja cd-soittimeeni.

Karrin lähtiessä pelaamaan, minä menin pyörävarastoon asentamaan mittariani. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin. Kaikki aiemmat mittarini ovat olleet tyypiä osat paikoilleen ja menoksi, mutta tämän kanssa sain pania ihan tosissani. Sensorin asentaminen oikeaan kohtaan tuotti suunnattomia vaikeuksia. Siirsin sitä noin 25 kertaa ja pyöritin rengasta aina yhtä heikoin tuloksin. Vasta, kun uskalsin laittaa sensorin lähes pyrivään magneettiin (ja pinnoihin) kiinni, mittari alkoi näyttää nopeutta. Sitten vielä johdot nippusiteillä runkoon kiinni ja tyytyväinen ilme naamalle.

Hain kotoa cd-soittimen, johon valitsin In-gridiä. Sitten suuntasin baanalle. Mitähän tästä tulisi? Poljin hiki otsalla kuuden kilometrin päähän, pidin juomatauon ja lähdin takaisin. Ei minulla ole vielä kuntoa heittää 20 km putkeen. Mutta silti tämä olisi jo hyvä alku.

Kotona olin hyvin tyytyväinen itseeni. Pesin pyykkiä ja astioita ja arkistoin kuvia. Sain tyhjennettä kovalevyä melkein 2 gigaa polttamalla arkistoituja kuvia levyille. Hyvä minä.

Karrin palattua pelaamasta kello oli paljon. Kävimme vielä ennen kauppojen sulkeutumista ostamassa viinereitä, jotta Karri voisi huomenna tarjota työkavereilleen läksiäiskahvit. Kysyin, miltä ajatus viimeisestä työpäivästä tuntuu. Ei miltään... helpottaa. Eikö oel yhtään haikea olo? Eei.

Illan päätteeksi Kajon omituisia pätkiä ja pätkä sähköputkimiestä, joka onkin oikeasti kaapelihäiskä.

Taakse Eteen