Taakse Eteen

Olet päätynyt päiväkirjani sivuille! Tänne kirjoitetut asiat ovat vain palasia minun arjestani, sisältäen minun mielipiteitäni ja näkemyksiäni. Jos tulit tänne hakukonetta käyttäen, saatatpa hyvinkin olla aivan väärässä paikassa...

Viikko 37

Maanantai | Tiistai | Keskiviikko | Torstai | Perjantai | Lauantai | Sunnuntai

Ja töissä se vasta vaikeaa olikin hypätä heti ohjaksiin ja päättää, mitä tehdään, missä ja millä kokoonpanolla. Onneksi muut tuntuivat tietävän kaiken minua paremmin, joten sain vain mennä virran mukana. Hyvä niin. Pakkoko sitä on aina kaikesta kaikkea tietääkään?

Ruokatunnilla Liina soitteli ja kyseli, milloin lähden käymään kylässä. Olen päättänyt joku kerta ennen talvea ajella katsomaan poikia, vaikka Karri ei mukaan pääsekään. Ikävä on niin suuri, että en voi olla lähtemättäkään. Liina kyseli nyt asiaa siksi, että Eetun kummi oli palannut viikonloppuna Suomeen oltuaan vuoden ulkomailla ja kun oli tullut kummin vierailusta puhe, Atte oli tietenkin olettanut, että hänen kumminsa on tulossa kylään. Silmät säihkyen ja intoa puhkuen Atte oli kertonut kaikille, että "kummi ja Kal-li tulee", ennen kuin asia oli vihdoin valjennut hänelle. Sen jälkeen Atte oli alahuuli väpättäen kysellyt "miksei ne tuu?". Voi pientä! Atte on jotenkin käsittänyt asian niin, että minä olen se Kummi ja Karri on vain "setä". Ja se on jotenkin vaikeaa ymmärtää, että kaikilla voi olla oma kummi. Ja että Atella niitä on vieläpä kaksi; minä ja Karri.

Töiden jälkeen kävin kotona vaihtamassa lenkkivaatteet ja ajelin Katrin luo. Vaikka koko päivän oli ollut jotenkin vetämätön olo, niin virtapiikki iski lenkillä ja teki mieli pinkoa aivan mieletöntä vauhtia eteenpäin. Yleensä minä olen se, joka valittaa Katrin liian nopeasta kävelyvauhdista, mutta nyt olivat osat vaihtuneet... Omituista. Sitäpaitsi jaksoin juosta kitisemättä tosi pitkän matkan.

Lenkiltä palatessa hain Karrin töistä ja kävimme ruokakaupassa. Ostin tonnikalasalaattiainekset ja hedelmiä. Karri kysyi ostoskärryyn vilkaistuaan "ootko sä dieetillä?". Kai minä yritän olla, vaikkakaan en laihdutuskuurilla, vaan pikemminkin terveyskuurilla. Jos söisi taas vaihteeksi vähän monipuolisemmin. Tai ainakin yrittäisi.

Kotona, suihkussa käväistyäni, väsäsin salaatin ja linnoittauduin ison lautasellisen kanssa katsomaan Salkkareita Karrin lähtiessä pelaamaan sählyä. Salkkareiden jälkeen tuli joku uus sarja, jossa oli Hannele Lauri. Paremman puutteessa sekin meni. Ja vielä Speden parhaat perään. Sohvaperunuus kunniaan!

Karrin kanssa katsoimme vielä alkua elokuvasta. Tosin minä nukahdin ensimmäisten mainosten aikana.

Yöllä heräsin omituiseen kolinaan. Virottuani huomasin sen kantautuvan olohuoneesta. Siellä paloi valotkin. Kolina vain jatkui ja sitten alkoi kuulua jo outoa piippailuakin. Kysyin, mitä Karri puuhaa. "Mitäs luulisit? ...Otan palohälyttimestä patteria, kun siitä alkoi loppua virta ja se sanoo vähän väliä piip". Nukahdin saman tien uudestaan. Minua piipitys ei ollut haitannut lainkaan, ennemminkin Karrin öinen kolistelu jakkaran kanssa katonrajassa...

Tiistai 9.9.2003

Tällaisena aamuna haluaisi käpertyä peiton alle, kullan kainaloon ja sanoa huithait pahalle maailmalle, joka sälekaihdinten takaa väijyy viatonta ihmislasta...

Työpäivän jälkeen sitä taas huokaisi helpotuksesta, kun pääsi kotiin. Paperitöiden tekeminen tuntuu taas kesän "oikeiden töiden" jälkeen melko pitkästyttävältä ja tylsältä. Kahdeksan tunnin jälkeen tuntuu kuin olisi ollut töissä vuoden yhtä menoa. Aika ei kulu, ei sitten millään... Mutta katsotaanpa tilannetta kuukauden-kahden kuluttua. Sitä on omassa toimistokammiossaan kuin kala vedessä, eikä osaa muuta kaivata.

Illalla jättäydyin kotiin Karrin lähtiessä peli-iltaan. Ei jaksanut napata tällä kertaa. Sitä paitsi uskon, että pojat olivat vain tyytyväisiä, kun saivat välillä pelata keskenään. Eipä tartte kuunnella "akkain kaakatuksia". Aivan kuin minä muka kaakattaisin! Pois sellainen minusta...

Karrin palattua käväistiin saunassa ja linnoittauduttiin teeveen eteen katsomaan Ajankohtaista kakkosta. Siinäpä se ilta sitten menikin. Hohhoijaa.

Keskiviikko 10.9.2003

Onneksi sentään hääpäivä on hukkunut muistikapasiteettia täyttämästä.

Tiedä sitten, tuliko muisto Jannen syntymäpäivän aiheuttaman ohikiitävän menneiden aikojen mieleenpalautumisen vai vallitsevan säätilan yhdenkaltaisuuden synnyttämän elävän muistikuvan vuoksi, mutta siltikin upposin kesken päivän haikeasti muistelemaan sitä kymmenen vuoden takaista syyspäivää, kun Annan kotipihan valkeat kuulaat olivat kypsyneet ja sillä oli niitä muovipussillinen mukana koulussa.

Se taisi olla aamun ensimmäinen välitunti, kun soitimme Annan poikakaverille Jarille, että hakisi meidät pois. Aurinko paistoi ja vaahterat ja pihlajat olivat pukeneet syksyisen värikkäät juhlapuvut ylleen. Istuimme tunnin, kaksi tai monta kaupunginpuiston huvimajassa ja aina syötyämme omenan koitimme tähdätä kodalla suurinta tammea. Osumatta.

En muista, mitä puhuimme tai puhuimmeko edes vai olimmeko vain. Enkä muista, oliko kyse edes yhdestä päivästä. Vai oliko samanlaisia viisi tai kymmenen? Mutta se tunnelma on porautunut elävänä mieleeni.

On myös toinen muisto.

Vein Jamin huvimajaan. Tai oikeastaan tapasimme ensimmäisen kerran siellä. Olimme tehneet treffit yhtenä iltana puhelimessa. Silloin oli puhelinyhtiöllä muistaakseni 059-palvelu, jossa pystyi keskustelemaan tuntemattomien kanssa. Se oli sitä dinosaurusten ja hirmuliskojen aikakautta, kun televisiossa ei pyörinyt typeriä chat-"keskusteluja". Kerran olin Jannen luona ja yöllä sen sammuttua (tai nukahdettua, ihan miten vaan) kaipasin virikkeitä, joten pienessä nousuhumalassa soitin 059:iin. Siellä oli vain Jami. Hetken päästä siirryimme varmuuden vuoksi privaattilinjalle, ettei kukaan muu pääsisi kuuntelemaan salaa. Istuin pihassa kirsikkapuun alla ja juttelin aamuun asti.

Tapasimme myös toisen kerran. Silloin istuimme koko yön hyppyrimäessä ja juttelimme. Siellä oli pilkkopimeää ja tunnustin Jamille pelkääväni. Hän kiusasi minua ja pelotteli lisää, kertoi kauhujuttuja puiden takana vaanivista hulluista.

Kolmannella kerralla Jami vei minut ajelulle. Vietimme koko yön ajellen ja katsellen tähtitaivasta. Sen yön jälkeen viimeistään tunsimme toisemme läpikotaisin.

Jami oli töissä asunnonvälittäjänä ja kerran vietimme päivän luksuskämpässä "kaupungin katolla". Eivät tainneet firmassa tietää, että asiakkaana olikin 17-vuotias rahaton lukiolaistyttö. Istuimme tyhjän huoneiston ikkunalaudalla ja katselimme alhaalla hääriviä ihmisiä. Sellaisia meidän tapaamiset olivat. Kaipasimme kai kumpikin juttuseuraa, tai ystävää?

Kirjoittelimme myös, mutta muutettuani pois hävitin kirjeet ja kielsin Jamia enää kirjoittamasta. Janne olisi varmaan tappanut minut, jos olisin saanut kirjeitä toisilta miehiltä. Nyt en varmaan tunnistaisi itseäni niistä kirjeistä.

Kaksi vuotta sitten sain yllättäen sähköpostia Jamilta. Hän kertoi muistavansa minut, tytön kirsikkapuun alla, ja haluavansa kuulla, mitä minulle kuuluu. Hän oli jättänyt vaimonsa samana syksynä kuin minä Jannen. Ja uuden rakkauden vuoksi, kuten minäkin.

En muista, vastasinko sähköpostiin, sillä en lainkaan tuntenut itseäni siksi pieneksi tytöksi kirsikkapuun alla. Vanhoja en halunnut vatvoa ja uusista en halunnut kertoa. Ja miksi edes olisin vastannut? Oikeastaan ainoa ihminen, jonka niiltä ajoilta haluan säilyvän ystävänäni, on Anna.

Annan lisäksi minulle niiltä ajoilta kelpaavat vain hyvät muistot. Jotenkin silti tuntuu, että ne huonot tunkeutuvat aina niiden hyvien mukana mieleen. Ja lopulta ne hyvät hautautuvat sinne kasan alle. Siksi en kovin usein salli itselleni tällaisia heikkouden hetkiä.

Illalla valvoin Karrin nukahtaessa. En edes muista, milloin hän olisi nukahtanut ensin.

Torstai 11.9.2003

Päivää piristi Liinan lähettämä tekstari: "Eetu muuttaa isona rekalla sinne ja menee töihin sementtiauton kuljettajaksi. Se saa kaksi lasta, Mikon ja Maijan, ja käy usein kylässä meillä." Pitäisiköhän meidän vielä harkita omaa muuttoamme, jos Eetu onkin muuttamassa tänne?

Päivän paras päätös oli ottaa huominen lomaa. Mieli piristyi heti sata astetta.

Illalla Karri lähti pelaamaan ja minä jäin kotiin viettämään yksinäistä iltaa. Jos totta puhutaan, oli vain mukavaa olla yksikseen ja puuhastella kaikessa rauhassa "omia juttujaan". Laittelin valokuvia koneelle ja arkistoin muutaman vanhan kansion.

Kotikadussa on menossa tylsempi kausi. Kaikkea henkistä hömpötystä.

Perjantai 12.9.2003

Koko päivän siivosin. Pesin pyykkiä ja kaksi koneellista astioita, kun astianpesukonekaan ei enää vuotanut!! "Vuoto" johtui kaiketi tiivisteisiin kertyneistä kalkkiesiintymistä. Ne kun raaputti pois, ongelma oli ratkaistu. Vaikka astianpesukoneen leviäminen onkin vain ajan kysymys, oli erittäin huojentavaa tietää, ettei se tapahtunutkaan nyt.

Hain Karrin töistä iltapäivällä. Hän huomasi heti, että olen siivonnut. "Siihen on varmaan mennyt koko päivä??"

Haimme kaupasta viikonlopun kunniaksi sisäfilepihvit ja minä tein punaviini-valkosipulikastikkeen. Kynttiläillallinen oli nautintoja täynnä. Niin henkisiä kuin ruumiillisiakin.

Eikä jälkiruoassakaan ollut valittamista.

Lauantai 13.9.2003

Systembolagetin ovella örisi suomalainen juoppo, joka kerjäsi rahaa ja solvasi ohikulkijoita. Eipä mitään uutta auringon alla, mutta se, mikä teki tästä öykkäristä erityisen vastenmielisen imbesillin, oli että tyypillä oli kaksi saksanpaimenkoiraa mukanaan. Raukat yrittivät nukkua pensaan alla ja väistellä pihan liikennettä. Tulin todella surulliseksi niitä katsoessani. Jos minulla olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta huolehtia koirista, olisin napannut ne mukaani öykkärin käydessä viinaostoksilla. Miten tollanen tyyppi, jonka pitää kerjätä rahaa omiin viinoihinsa, voisi huolehtia koiristaan?

Ostimme 12 litraa siideriä ja 12 litraa olutta 75 eurolla. Se oli halpaa, kai? Lisäksi ostimme 80 eurolla ruokaa. Persikofiliä ja sen sellaista jänskää ja vähemmän jänskää. Tuskin reissu rahallisesti oli kovin kannattava, jos laskee bensakustannukset mukaan, mutta retkenä mukava. Ruska oli aivan mielettömän komea ja Röytän lintutornilla näimme kolme piekanaa...

Kotona ehdimme vain käväistä, kun piti jo lähteä jäähallille. Vanhalla ystävällä oli peli ja me päätimme käydä hieman kannustamassa. Ei se tosin tainnut auttaa, sillä tappio tuli.

Pelin jälkeen odottelimme ulkona, kunnes J tuli. Hän oli yllättynyt nähdessään meidät, mutta ryntäsi heti moikkaamaan. Jälleennäkeminen oli lämmin pitkästä aikaa... Paljon oli ehtinyt tapahtua sitten viimenäkemän, mutta huomionarvoista oli se, että suurin osa niistä oli positiivisia uutisia. Tapaamisesta jäi tosi hyvä fiilis!

Kävimme vielä juomassa pakolliset oluet ennen kotiinpaluuta. Pakolliset siksi, että bussiaikatauluteknisistä syistä meillä oli 40 ylimääräistä minuuttia käytettävänämme.

Sunnuntai 14.9.2003

Menimme "Janiksen hautametsään", koska arvelin löytäväni sieltä parhaiten sitä, mitä olin vailla eli komeita ruskapuita ja erikoisia maisemia. No, siellä ollessamme kaikki meni kuitenkin mönkään, koska todella kova tuuli vesitti suunnitelmani. Otin sitten hieman suunnitelluista poikkeavia kuvia ja keräsin Karrin apuna sieniä. Löysimme aika paljon karvarouskuja ja joitakin haaparouskuja.

Aika kului metsässä kuin siivillä, kuten aina. Pian meinasi tulla jopa kiire kotiin, sillä aioimme tehdä ja syödä sienisalaattia vielä ennen nukkumaanmenoa. Karri ryöppäsi sienet ja minä pilkoin sipulia, paprika ja omenaa sekä valmistin kastikkeen kermaviilistä, omenaviinietikasta, sokerista ja mausteista.

Salaatista tuli hyvää, vaikka siinä Karrin mielestä olikin liian vähän sieniä ja liikaa omenaa. Oikeastaan sienet ei maistuneet lainkaan tai sitten sienisensorini ovat alkaneet totuttelemisen johdosta heikkenemään.

Ehdin jopa katsoa Selviytyjät ennen kuin noutaja saapui.

Taakse Eteen