Suomen ja viron oikeinkirjoituksen vertailua oikeinkirjoitusperiaatteiden kannalta

1. Johdanto

1.1. Tutkimuksen kohde ja aineisto

Tässä artikkelissa verrataan viron ja suomen oikeinkirjoitusta niin kutsuttujen oikeinkirjoitusperiaatteiden kannalta. Oikeinkirjoitusperiaatteita ovat:

1. foneemi- eli aakkosperiaate;
2. morfologinen periaate;
3. historiallinen eli traditioperiaate.

Tämä luettelo on lainausta Eesti keele käsiraamat -nimisestä teoksesta (EKKR 2000: 26). * Luetteloon on tarpeellista lisätä vielä kansainvälisyysperiaate, joka poikkeaa traditioperiaatteesta, ja minimiperiaate, jonka määritelmä löytyy seuraavasta luvusta.

Niin kutsutut oikeinkirjoitusperiaatteet vaikuttavat itse asiassa vain melko rajatulla oikeinkirjoituksen alueella. Esimerkiksi niiden avulla ei ole mahdollista johtaa pilkkusääntöjä. Sen takia tämän artikkelin tutkimuskohde onkin rajattu ortografisen sanan puitteissa huomattaviin ilmiöihin. Ortografisen sanan rajoina ovat sanavälit eli välilyönnit. Täten tämä artikkeli ei käsittele esimerkiksi yhteen tai erikseen kirjoittamisen eikä ison tai pienen alkukirjaimen ongelmia.

Artikkeli on laadittu tekijän bakkalaureustyön tulosten pohjalta. Sen aineisto on peräisin osin tekijän omista tutkimuksista, joiden lähteenä on ollut internetissä käytetty kirjoitettu kieli. Tärkeänä apuvälineenä ovat olleet myös opetustarkoitukseen kehitetyt Internetix- ja Miksike-sivustot.

1.2. Muotoseikkoja

Esimerkkisanat ovat kursiivissa. Jos yksittäinen esimerkkikirjain on kirjoitettu pystyyn, se tarkoittaa nimenomaan kirjainta, esimerkiksi a. Jos kursiiviin, se tarkoittaa äännettä tai foneemia a. Hakasulkeiden [ ] sisällä kirjoitus on foneettista tarkekirjoitusta, jos kirjoitus on kursiivissa. * Jos hakasulkeiden sisällä on pystykirjoitus, siinä on käytetty tavanomaista kirjoitustapaa kirjakielisen norminmukaisen sananmuodon puhekielisen ääntämyksen esittämiseen, esimerkiksi punaisia [punasii].

2. Tärkeimpien termien määritelmät

Nämä määritelmät on muotoiltu vain tätä artikkelia varten ja voivat muissa tutkimuksissa saada hyvinkin toisenlaisen merkityssisällön.

kirjoitustapa = sovinnainen merkkien järjestelemisen tapa, jota käytetään tekstien tuottamiseen; kirjoitustavan perimmäisenä tunnuksena on, että jossakin tietyssä kirjoitustavassa muistiinmerkityt ennestään tuntemattomat tekstit voidaan tulkita ja ymmärtää, jos kirjoitustapa tunnetaan

oikeinkirjoitus = suomen ja viron kirjoittamiseen käytettävä oikeinkirjoitusperiaatteiden mukainen kirjoitustapa (ei sisällä ajatusta normituksesta)

kirjakieli = pitkään ja paljon käytetty kirjoitustapa, jonka ilmeisimmät säännönmukaisuudet voi yleistää oikeinkirjoitukseksi (sen säännöiksi ja periaatteiksi)

oikeinkirjoitussääntö = kirjakielen säännönmukainen seikka, jonka tunnuksena tämän artikkelin puitteissa on yhdenmukaisuus jonkin oikeinkirjoitusperiaatteen kanssa (ei sisällä ajatusta normituksesta)

normitus, oikeinkirjoitusnormi = tämän artikkelin puitteissa: suomen kielen tapauksessa Kielikellossa tai muualla julkaistu kielitoimiston ehdotus tai mielipide jostain kirjakielen seikasta; viron kielen tapauksessa EKKR:n (Eesti keele käsiraamat) vastaava ehdotus tai mielipide

merkki = kirjoittamiseen käytetty graafinen yksikkö

kirjain = kirjoittamiseen käytetty graafinen yksikkö, joka ei ole symboli eikä välimerkki vaan aakkoston jäsen; ortografisen sanan kirjoittamiseen käytetty merkki

vierassanakirjain = viron ja suomen kirjakielessä vierassanakirjaimia ovat f ja z sekä niin kutsutut hattukirjaimet š ja ž; c, x, q, å jm. ovat yleensä käyttämättömiä vieraskirjaimia eli vieraita kirjaimia

äänne = lausutun sanan kuultu osa, usein käytetään foneemi-termin omakielisenä vastineena

foneemi = distinkti äänne, jota aakkoskirjoituksessa yleensä pyritään tallentamaan kirjaimella; kirjoitusta käsitellessä äänteellä ja foneemilla ei ole kovin tiukkaa eroa — kumpikin on yleisesti ottaen kirjaimen taai kirjainten äännetty vastine

aakkoskirjoitus = kirjoitustapa, joka käyttää kirjaimia foneemien kuvaamiseen

aakkosto = aakkoskirjoituksen foneemimerkkien kokoelma

sana = kirjoituksen kannalta sanavälien eli välilyöntien väliin jäävä kirjainjono; lausuttu sana on sellainen äännejono, jonka kirjoitettu vastine jää välilyöntien väliin; tässä artikkelissa käytetään myös käsitteitä kirjoitusasu, joka tarkoittaa kirjoitettua sanaa, ja äänneasu, joka tarkoittaa lausuttua sanaa

vierassana = sana, jossa on vieraita kirjaimia (mukaanluettuna vierassanakirjaimet) tai outoja kirjainyhdistelmiä; täysin muuttamaton (lainanantajakielen mukaisessa asussa) vierassana on sitaattilaina; sana voidaan todeta vierassanaksi, kun sanaa tarkastellaan oikeinkirjoitusperiaatteiden kannalta; toisaalta, jos sanassa ei ilmene poikkeuksia oikeinkirjoitusperiaatteista, joiden mukaan sana pitäisi todeta vierassanaksi, niin tämän artikkelin puitteissa sellaista sanaa on pidettävä omaperäisenä eli täysin oikeinkirjoitusperiaatteiden mukaisena, riippumatta siitä, kuinka äskeinen laina se on

konsonanttiyhtymäsääntö = viron kirjakielen opetuksessa käytetty sääntö, jonka mukaan konsonantit kirjoitetaan konsonanttiyhtymissä yksinkertaisina pituudesta riippumatta; äskeisimpinä aikoina kirjakielen opetuksessa muotoillaan niin kutsuttu yhtymäsääntö (EKKR 2000: 42)

minimiperiaate = vaivan minimisoinnin pyrkimys; kirjoitustavassa minimiperiaate ilmenee yhtäältä kirjainkokoelmassa (aakkostoon ei haluta turhia kirjaimia, esimerkiksi menneisyydessä on poistettu kirjaimet x, c, ja q), toisaalta liikojen kirjoittamisliikkeiden, erityisesti kirjaintoistojen välttämisenä

3. Foneemiperiaate

Suomen ja viron oikeinkirjoitusta on sanottu foneettiseksi (EKKR 2000: 24, 26), fonologiseksi ja foneemi- eli aakkosperiaatetta noudattavaksi (Internetix/Foneemit). Viron uuden kirjoitustavan (Ahrensin kirjoitustavan, nykyisen kirjoitustavan) esikuvana on pidetty suomen oikeinkirjoitusta (EKKR 2000: 26). Näin ollen suomen ja viron oikeinkirjoituksella pitäisi olla paljon yhteistä.

Koska viron ja suomen kielissä on sekä lyhyitä että pitkiä foneemeja, oikeinkirjoituksen foneemiperiaatteella on kaksi ulottuvuutta:

• kirjainten ja foneemien keskinäinen suhde (kirjain-äänne -vastaavuus) ja
• pitkien foneemien erottaminen lyhyistä.

3.1. Kirjain-äänne -vastaavuus

Kun esimerkiksi suomen kirjakielen kirjaimiin kuuluvat seuraavat konsonanttimerkit: d, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t ja v, niin foneemiperiaatteen ulottuvuuksien ensimmäiseen kohtaan nojautuen pitäisi voida päätellä, että konsonanttiäänteitä on yhtä paljon kuin kirjaimia ja ne ovat samoja (mikäli äänne voi olla sama kuin kirjain). Suomeen ja viroon tämä päättely pätee melko hyvin, ainakin paremmin kuin muihin tunnetuimpiin kirjakieliin. (Ikola 1989: 169)

Kirjainten ja foneemien keskinäistä suhdetta on sekä viron että suomen kirjakielessä jo perinpohjaisesti ja yksityiskohtaisesti tutkittu. On havaittu seuraavanlaisia mainitsemisen arvoisia poikkeamia täydellisestä vastaavuudesta.

ŋ-foneemi

Vaikka ŋ-foneemia pidettäisiinkin itsenäisenä foneemina, sille ei ole keksitty erikoista kirjainta ei viron eikä suomen oikeinkirjoitukseen. Syitä on useita ja kaikki ne ovat hyviä:

1. tämä foneemi esiintyy vain tarkoin rajatussa ympäristössä — k:n edellä, joten ŋ-foneemia voi hyvin esittää sellainen kirjain, jota muuten k-kirjaimen edellä ei käytettäisi;
2. suomen geminaatta-ŋ eli ŋŋ esiintyy vain ŋk:n astevaihteluparina, yksinäistä ŋ:ää ei ole;
3. aakkosto, joka on viron ja suomen kirjoittamista varten lainattu, ei tunne erikoista kirjainta tätä foneemia varten;
4. kirjoitustavat, joilta viron ja suomen kirjoittamista varten aakkosto lainattiin, käyttävät sen saman foneemin merkitsemiseen nk- ja ng-yhdistelmiä (tämä viittaa ratkaisumenetelmiin, joiden kaltaisia aakkoskirjoitukset silloin tällöin käyttävät — annetaan kirjainyhdiselmällle, jootta muuten ei käytettäisi, jokin tarvittava arvo);
5. mainittuja kirjainyhdistelmiä käyttämällä säästetään aakkostoa lisäkirjaimelta, jota on ollut mahdollista välttää.

Oikeinkirjoituksen kannalta siis ŋ ei ole itsenäinen foneemi.

Heittomerkki ja yhdysviiva

Koska heittomerkkiä käytetään sanaa kirjoitettaessa eikä se riipu sillä tavoin teknisestä tilanteesta, kuten esimerkiksi yhdysviiva sanaa kahdelle riville jaettaessa, niin heittomerkkiä on pidettävä kirjaimena. Suomen oikeinkirjoitusnormin mukaan sitä ei saa jättää pois esimerkiksi sanassa vaaka : vaa'an.

Viron kirjoitustavassa heittomerkki esiintyy vain ulkomaisten (asiapapereissa ja onnittelukorteissa joskus myös virolaisten) nimien taivutusmuodoissa taivutuspäätteen erottajana tai genetiivin ilmaisijana. Perivirolaisissa sanoissa sitä ei käytetä, paitsi joskus kansanrunoissa tavurajamerkkinä kahden samanlaisen vokaalimerkin välissä (esimerkiksi kõrge'elle).

Kaikissa mainituissa tehtävissä heittomerkiltä puuttuu foneemivastine eli heittomerkki on foneemiperiaatteen kannalta ylimääräinen tai periaatteenvastainen kirjain.

Yhdysviivakaan ei ole foneemiperiaatteen kannalta tarpeellinen. Pitkien yhdyssanojen hahmottamisessa sillä on kuitenkin tärkeitä tehtäviä, joita ei voi kirjain- ja foneemitason käsitteiden avulla selittää tai tutkia. Sananjakaamismerkkinä (viroksi poolitusmärk) yhdysviiva on tilannesidonnainen — sana voidaan aina kirjoittaa siitä; jjakaamatta, jolloin sanaan ei tule yhdysviivaa. Sen takia yhdysviivaa ei voi pitää kirjaimena sillä tavoin kuin heittomerkkiä.

Suomen loppukahdennus

Loppukahdennus on sellainen suomen kielen ilmiö, jonka mukaan tiettyjen e-loppuisten sanojen ja tiettyjen sanamuotojen lopussa ääntyy seuraavan sanan tai partikkelin ensimmäinen konsonantti, esimerkiksi vene lähtee [venel lähtee], tulepa [tuleppa]. Jos seuraava sana tai partikkeli alkaa vokaalilla, äännetään laryngaaliklusiili. (Hakulinen 1968: 44)

Oikeinkirjoituksessa loppukahdennuksen äännevastineet jätetään järjestelmällisesti merkitsemättä. Joidenkin kirjoittajien pyrkimys ilmaista loppukahdennus kirjoituksessa rajoittuu välittömästi sanan loppuun kirjoitettavien partikkelien (-kin, -kaan, -kään, -pa, -pä, -ko, -kö) yhteyteen, esimerkiksi annappas, venekkin.

Suomen soinnilliset klusiilit

Klusiilimerkit b, d, g ovat suomen kirjakielessä erikoisia. Se paljastuu jo foneemiperiaatteen näkökulman avulla selvästi.

Kirjain d vastaa murteissa useita äänteitä — l, r tai kato (ääntämättä jättäminen). On siis tapahtunut, että jokainen ääntää tämän kirjaimen omalla tavallaan. Soinnillisen klusiilin ääntäminen tämän kirjaimen kohdalla on alun perin ruotsalaista vaikutusta, nykyisin yleiskieltä. (Lehikoinen ja Kiuru 1993: 95, 96)

Kirjain g on suomalaisissa sanoissa mahdollinen vain n:n jäljessä. Yhtymä ng kuvaa geminaatta-ŋ:ää. Muissa yhteyksissä g on vierassanan tunnus ja äännetään suomen normin mukaan soinnillisena g-klusiilina. Kirjain b on aina vierassanan tunnus.

Soinnillisten klusiilien merkeillä on nyt suomen kirjakielessä jo pitkä historia takanaan ja ne esiintyvät yhä useimmissa sanoissa. Sen takia on yhä vaikeampaa pitää niiden edustamia foneemeja vieraina, vaikka yleensä yhä pidetään (HYHum/Konsonantit; Internetix/Foneemit). Koska näihin merkkeihin vastaavia soinnillisia klusiileja on äännetty puhekielessä jo noin sata vuotta ja nykyisin äännetään yhä varmemmin, niin on perusteltua väittää, että soinnillisten klusiilien merkit ovat lopulta tuoneet suomen kieleen täydellisen valikoiman soinnillisia klusiileja.

Viron sananalku-h

Kielikäsikirjat myöntävät, että pohjoisviron murteiden ja yleispuhekielen ääntämyksestä puuttuu h sanan alussa, esimerkiksi hiired 'hiiret' äännetään [iired]. Sanastossa on kuitenkin aina ollut joukko sanoja, jotka aloitetaan h-kirjaimella eikä vokaalimerkillä, esimerkiksi hiired, hall, haamer, hele. Tällaista h-kirjaimen käyttöä on puolustettu kielihistorialliselta kannalta (esimerkiksi Veski 1958: 74) ja pidetty tarpeellisena joidenkin samalla tavoin äännettyjen sanojen erottamiseksi (lukuisia esimerkkejä EKKR 2000: 39). Sivuseikkana korostettakoon, että kielihistoriallinen perustelu ei ole oikeinkirjoituksessa sama asia kuin historiallinen periaate, koska viron ja suomen kielihistoria käsittelee aikaa, jolloin kieltä ei vielä kirjoitettu. Oikeinkirjoituksen historiallinen periaate sen sijaan kuvaa kirjoitusseikkoja, jotka ovat aikaisemman kirjoituskäytännön perinteen mukaisia jäänteitä.

Foneemiperiaatteen kannalta sananalku-h on tarpeeton, koska foneemiperiaatteen mukaan kirjoitettaisiin vain sellaisia foneemeja, jotka ovat ääntämyksessä olemassa. Nykyiseen huoliteltuun puheeseen sananalku-h:n äännevastine on päässyt syntymään kirjoituksen perusteella. (EKG II: 362)

Viron liudennus

Ainakin Jakob Hurt on antanut mallia siitä, että viron kielessä on tarpeellista ja mahdollista ilmaista liudennusta heittomerkillä. (Hurt 1864) Siitä huolimatta ei ole viron kirjakielessä liudennusta merkitty. Perustelut ovat seuraavia:

1. liudennuksen esiintymisympäristö on aina sama (äännettä seuraa tai on historiallisesti seurannut — se selviää taivutusmuodoista — i tai j);
2. sen ääntämys on usein epävakaa, joten sen merkitseminen antaisi foneemiperiaatteen kannalta oikeinkirjoitukseen yhdelle sanalle useampia kirjoitusasuja, esimerkiksi kask, vaat, talv; näiden normittaminen jommallekummalle kannalle aiheuttaisi hankaluutta monille kielenkäyttäjille;
3. voi väittää, että liudennuksen merkitseminen tietyllä merkillä ei ole foneemiperiaatteen mukaista, koska liudennus ei ole itsenäinen foneemi, vaan tietty foneemien yhteydessä esiintyvä ilmiö, jota ei kaikkien foneemien yhteydessä tavatakaan.

Viron kirjakielessä ei ole liudennusta merkitty, paitsi Hurtin Lühikene õpetus õigest kirjutamisest parandatud wiisi -ehdotuskirjasessa (Hurt 1864) ja XX vuosisadan kielitieteellisissä käsittelyissä, mukaanlukien oikeakielisyyssanakirjat (viroksi õigekeelsussõnaraamat), joissa on päätetty käyttää muiltakin osin tavanomaisesta vähän poikkeavaa kirjoitustapaa.

Vierassanakirjaimet

Niin kutsuttujen hattukirjainten (š ja ž) on määrä viitata vierasperäisiin foneemeihin. Jos nämä kirjaimet siis eivät viittaa virolaisiin eivätkä suomalaisiin foneemeihin, niin ne foneemiperiaatteen mukaan eivät kuuluisi viron eikä suomen kirjakieleen. Suomen kielessä suhuässä (hattuässän eli š:n äännevastine) korvataan jatkuvasti tavallisella s-foneemilla ja kirjoituksessa vastaavasti hattuässän sijasta kirjoitetaan tavallinen s, esimerkiksi sakaali < šakaali, sortsit < šortsit (viite: Internetix/Suhuässä). Suomessa voi siis perustellusti harkita kokonaan luopumista hattuässästä.

Hattutseta (ž-kirjain) sen sijaan ei kuvaa mitään erikoista foneemia kummassakaan kirjakielessä. Viron kielikäsikirjat ja oppikirjatkin myöntävät, että sillä ei ole erikoista äännevastinetta, jota ei voisi ilmaista jollain muulla kirjaimella (nimittäin hattuässällä), joten foneemiperiaatteen kannalta ž:n käyttöä on mahdotonta puolustaa. Sama pätee tavalliseen z-kirjaimeen. (EKG II: 354, katso /s/- ja /š/-foneemien kirjainvastineita)

3.2. Foneemien pituuden merkitseminen

Suomen kielessä on kahdeksan vokaalia, joita kuvaavat kirjaimet a, e, i, o, u, y, ä, ö (Hakulinen 1968: 15). Jos pitkiä vokaaleja merkittäisiin eri kirjaimin kuin lyhyitä (tai käytettäisiin tarkkeita vokaalipituuden ilmaisemiseen kirjoituksessa), niin voisi sanoa, että suomen kielessä onkin kuusitoista vokaalia, koska vokaalimerkkejä olisi silloin kuusitoista. Mutta kun pitkät vokaalit merkitään kahdella kirjaimella, pysyy merkkien lukumäärä kahdeksassa. Samoin säilyy vokaalien ja vokaalimerkkien lukumäärän vastaavuus, niin kuin se yleisesti ymmärretään. Tämän takia on hyvä ratkaisu kirjoittaa pitkät vokaalit kahdella merkillä. Näin on myös konsonanttien laita.

Tämä oikeinkirjoitusseikka on ilmaistu seuraavanlaisena sääntönä: "Pitkä äänne merkitään kahdella ja lyhyt äänne yhdellä kirjainmerkillä." (Internetix/Foneemit) Tämä ei ole vain suomen kirjakielen tunnettu perussääntö, vaan on yleisesti käytetty myös viron oikeinkirjoitusopetuksessa (EKKR 2000: 40). Kuitenkin voidaan klusiilien pituuksien merkitsemistä vertailemalla helposti havaita, että niiden merkitsemistapa ei ole viron ja suomen vertailussa aivan samanlainen.

TAULUKKO 1. KLUSIILIPITUUDET K-KIRJAIMEN ESIMERKIN MUKAAN

	nominatiivi	genetiivi	partitiivi
1. suomen:	pakko	pakon	pakkoa
1. viron:	pakk	paku	pakku
2. suomen:	palkka	palkan	palkkaa
2. viron:	palk	palga	palka
3. suomen:	paikka	paikan	paikkaa
3. viron:	paik	paiga	paika

Verrataan suomen paikka-sananmuotoa ja viron paika-partitiivia. Sekä suomalainen että virolainen sananmuoto kirjoitetaan foneettisessa tarkekirjoituksessa [paik’ka] eli kyseessä on sama äänneasu, mutta oikeinkirjoituksen mukainen kirjoitusasu poikkeaa. Viron kirjakielessä tähän ei kirjoiteta kahta k:ta, vaikka ääntämyksen mukaan ehkä pitäisi.

Muita taulukossa 1 esitettyjä sananmuotoja tarkastellessa ilmenee, että viron kielessä on kyseessä minimiperiaatteen vaikutus. Sen sijaan, että klusiilien astevaihteluparit ilmaistaisiin kaikkialla kk-k -vaihteluna (kuten on suomen kirjakielessä), on viron sanoissa palk ja paik päätetty käyttää k-g -vaihtelua. Vain ensimmäinen virolainen esimerkkisana pakk käyttää kk-k -vaihtelua. Koska g:n käytön takia paik- ja palk-sanojen genetiivi jo poikkeaa partitiivista ja nominatiivista, niiden partitiivi ja nominatiivi eivät tarvitse kaksois-k:ta ja kirjakielessä onkin päätetty käyttää näissä tapauksissa vain yhtä k-kirjainta, joka on eroavuus suomen kirjoitustavasta. Viron oikeinkirjoitusopetuksessa on tapana kutsua k:ta, p:tä ja t:tä koviksi klusiilimerkeiksi ja g:tä, b:tä ja d:tä heikoiksi klusiilimerkeiksi. Ne kaikki ovat virossa tavanomaisia, omaperäisissä sanoissa usein käytettyjä merkkejä. Suuri ero suomen kirjakielestä on, että viron kovat klusiilimerkit tarkoittavat yksinäänkin aina pitkiä (II tai III kestoasteen) foneemeja.

Samalla voidaan sanoa, että sääntö "pitkä äänne merkitään kahdella ja lyhyt äänne yhdellä kirjainmerkillä" ei päde viron kirjakielessä, koska kaikissa virolaisissa esimerkkisanoissa pakk, palk ja paik on periaatteessa sama, pitkä k-foneemi (katso EKG I: 102-115, "Morfonoloogiline transkriptsioon"), jota oikeinkirjoitus ilmaisee toisaalla kaksois-k:lla, toisaalla yksinäis-k:lla. Foneemipituuksien merkitsemisen erikoisuudet on viron kielessä jo kauan sitten huomattu ja niiden kuvaamiseksi on keksitty erityisiä poikkeussääntöjä, kuten konsonanttiyhtymäsääntö. (ÕS 1980: 874, "Erandlik ühe tähega kirjutamine")

Vierassanakirjaimet

Samanlaista pituussuhdeongelmaa on vierassanakirjainten f, š, z ja ž käytössä, joka sekin ilmenee parhaiten viron esimerkein. On huomattu, että f ja š ilmaisevat aina pitkiä foneemeja riippumatta siitä, onko kirjoituksessa yksinäinen vaiko kaksoismerkki, esimerkiksi tuff : tufi : tuffi ja nišš : niši : nišši (genetiivimuotojen f ja š kuvaavat pitkiä foneemeja — EKG I: 107). Toisaalta z- ja ž-merkki eivät esiinny koskaan kahdennettuina eli eivät kykene ilmaisemaan foneemivastikkeidensa pituutta. (Tapaus pizza ei kuulu tähän, koska se on sitaattilaina ja sellaisena ei viron oikeinkirjoitusperiaatteiden mukainen.)

Täten f:n ja š:n käyttöä voi verrata viron klusiilimerkkien käyttötapaan. Kuten f ja š, myös k, p ja t (kovat klusiilimerkit) ilmaisevat aina pitkiä foneemeja sekä kahdennettuina että yksinäisinä. Kirjaimet z ja ž sen sijaan ovat verrattavissa heikkoihin klusiilimerkkeihin, jotka viron kirjakielessä eivät koskaan esiinny kahdennettuina. Koska f:n, š:n, z:n ja ž:n äännevastineiden kohdalla ei ole kuitenkaan kyse klusiileista, vaan samanlaisista soinnittomien foneemien kirjainvastineista kuin h ja s, ne muodostavat viron kirjakielessä selkeän poikkeusryhmän. Esimerkiksi š on äänteellisesti lähintä "sukua" s:lle eikä klusiileille, joten sen kirjoittamisessa pitäisi noudattaa s:n sääntöjä eikä klusiilimerkkien. Voi perustellusti pitää häiriötilanteena, kun täytyy kirjoittaa nišš : niši : nišši muunlaisten sääntöjen mukaan kuin piss: pissi: pissi.

4. Morfologinen periaate

Morfologinen periaate tarkoittaa sitä, että vartalot kirjoitetaan kaikkialla samalla tavalla. Tämä koskee sekä sanavartaloja että muita morfeemeja — tunnuksia, päätteitä, liiitteitä.

Astevaihtelu

Viron ja suomen kirjoitustapa ovat hyvin säännöllisiä paitsi foneemiperiaatteen, myös morfologisen periaatteen kannalta. Oikeinkirjoituksessa otetaan vain huomioon ilmeinen ja selkeä vaihtelu (vartalonvariantit) ja vartalonvariantit kirjoitetaan sitten kaikkialla mahdollisimman samalla tavalla. Esimerkiksi palkka-sanassa on kaksi varianttia — heikko vartalo ja vahva vartalo. Yksikön nominatiivissa, partitiivissa, illatiivissa ja essiivissä on vahva vartalo, muissa yksikön sijamuodoissa heikko. Koko yksikön puitteissa kirjoitetaan vartalovariantit samalla tavalla:

TAULUKKO 2. PALKKA-SANAN VARTALONVARIANTIT

vahva vartalo	heikko vartalo
palkka	palka-n
palkka-a	palka-ssa
palkka-an	palka-sta
palkka-na	palka-lla jne.

Samanlaisia säännöllisesti käytettäviä vartalonvariantteja on kaikilla astevaihtelusanoilla. Astevaihtelusanojen vartalonvariantteja tarkastellessa voi huomata, että on jotkin tietyt kirjaimet tai kirjainryhmät, jotka varsinaisesti ilmaisevat, onko kulloinkin kyseessä vahva vaiko heikko vartalo. Taulukon 2 esimerkin tapauksessa vartalonvariantit erottuvat varsinaisesti sen mukaan, että toisessa on kaksois-k:n ja toisessa yksinäis-k. Kaksoisklusiilimerkkien johdonmukaisena astevaihteluparina on sekä suomessa että virossa yksinäisklusiilimerkit.

On sellaisiakin sanoja, joiden vahvaa astetta ilmaisee yksinäisklusiilimerkki. Silloin ilmaisevat heikkoa astetta muut kirjaimet. Esimerkiksi yksinäis-t:llä ja yksinäis-p:llä on kummallakin säännöllinen heikon asteen vastine — d ja v vastaavasti. Esimerkiksi pataa : padan, sitoa : sidon, tupa : tuvan, taipua : taivun. Jos astevaihtelu joissakin tapauksissa ei toteudu, niin morfologisen periaatteen kannalta on tuloksena tätäkin säännöllisempi kirjoitusasu, esimerkiksi auto : auton).

Suomen kirjakieleen d on vakiintunut juuri morfologisen periaatteen johdosta. Vaikka murteissa yksinäisen t-klusiilin astevaihteluparien valikoima on kirjava, käytetään kirjakielessä yksinäis-t:n ainoana parina d-kirjainta, jonka perustelut voi luetella seuraavasti:

1. d-kirjain vastaa suomen omaperäisissä sanoissa t:n heikkoa vastinetta, esimerkiksi pata : padan ja morfologisen periaatteen mukaan on hyvinkin mielekästä kirjoittaa astevaihteluparit kaikkialla samalla tavalla;
2. koska äännettä, jota d-kirjain ruotsissa vastaa, ei esiinny suomen murteissa, niin murteenpuhujat huomaavat heti, että tässä kohtaa kirjoitus poikkeaa ääntämyksestä, ja voivat lausua äänteen, minkä tietävät siihen paikkaan sopivaksi (vaikka poikkeaminen foneemiperiaatteesta vaatii tietenkin oppimista — tietoa siitä, että on olemassa myös morfologinen periaate);
3. d-kirjaimella on näissä esiintymäpaikoissaan erittäin pitkä historia selän takana (alun perin dh-yhtymänä).

Astevaihtevaihtelupareina voi olla myös konsonanttiyhtymiä, ei pelkkiä konsonantteja. Esimerkiksi pinta : pinnan ei ole osoituksena t-n -vaihtelusta, vaan nt-nn -vaihtelusta. Muita samanlaisia esimerkkejä: lammas : lampaan, ampua : ammun, kenkä : kengän, langeta : lankeaa. Nämä ovat esimerkkeinä säännöllisistä astevaihtelupareista.

Yksinäis-k:n heikon asteen pareina toimii sitä vastoin moni-ilmeisempi joukko vastineita.

TAULUKKO 3. YKSINÄIS-K:N HEIKON ASTEEN PARIT (Hakulinen 1968: 52)

(kato)	vika : vian, jakaa : jaan
j	kulkea : kuljen, pohje : pohkeen
v	suku : suvun, kyky : kyvyn

Suomen oikeinkirjoitusnormi vaatii astevaihtelutapauksissa heittomerkin, jos k:n kadon seurauksena jää kaksi samanlaista vokaalimerkkiä vierekkäin, esimerkiksi liukua : liu'un, vaaka : vaa'an, koko : ko'oissa. (Kielikello 3/1993)

Heittomerkin käyttö tällaisissa yhteyksissä tarjoaa vielä yhden merkin k:n astevaihteluparien siihen valikoimaan, joka oli esitetty taulukossa 3. Jos heittomerkkiä käytetään normin mukaan, siis erottamaan vain kahta samanlaista vokaalimerkkiä silloin, kun ne kuuluvat eri tavuihin (eli kaksi vokaalimerkkiä ovat vierekkäin heikon vartalon siinä kohdassa, josta voi todeta k:n kadonneen, kun verrataan vahvan vartalovariantin kirjoitusasuun), niin se merkki ei ole lainkaan johdonmukainen astevaihtelupari, vaan morfologisen periaatteen kannalta suoranainen häiriötekijä. Esimerkiksi heittomerkki ei kuulu genetiivimuotoon reiän, vaikka se normin mukaan ehdottomasti kuuluu monikon inessiiviin rei'issä. Sen sijaan kirjoittajilla on taipumusta laittaa tavurajan merkiksi tänne j, jota k:n astevaihteluparina muualla esiintyy — tuloksena ovat morfologisen periaattteeen mukaiset kirjoitusasut reijän : reijissä (Maamies 2002).* Normi siis vaatii morfologisen periaatteen vastaista kirjoitusasua, vaikka käytännössä on pyrkimystä noudattaa morfologista periaatetta.

Saman vaikutuksen antaa vaa'an : vaaoissa -tapaus, jossa sääntö, että heittomerkillä "osoitetaan selvyyden vuoksi tavunrajaa silloin, kun se astevaihtelun vuoksi osuu kahden samanlaisen vokaalin väliin", aiheuttaa epäjohdonmukaisen heikon vartalon kirjoitusasun. (Kielikello 3/1993)

Juuri mainittuja tapauksia lukuunottamatta suomen kirjakieli ilmaisee vartaloja hyvin johdonmukaisesti. Esimerkiksi vaikka säännöttömät ja kuunnellaan äännettäisiin lyhyellä n:llä, niin kirjoituksessa on aina kaksi n:ää morfologisen periaatteen takia — sääntö : säännön > säännöttömät ja kuunnella : kuuntelen : kuunnellaan.

Viron kirjakielessä on foneettisista syistä päätetty, että heikkoja klusiilimerkkejä (b, d, g) ei kirjoiteta s:n viereen. Esimerkiksi on olemassa astevaihtelusana põder : põdra : põtra. Vaihtelu ilmenee genetiivin ja partitiivin muotoja vertaillessa — toisessa on d- ja toisessa t-kirjaiin. Samantapainen astevaihtelu on myös sanassa mets : metsa : metsa, mutta kirjoituksessa se ei ilmene mitenkään. Astevaihtelu olisi metsa-sanassa mahdollista merkitä samalla tavalla heikkoa klusiilimerkkiä käyttämällä kuten põdra-sanassa, mutta foneettisen perustelun takia näin ei tehdä (foneettinen tarkekirjoitus vastaan ). Sääntönä pidetään siis, että s:ää ja d:tä ei kirjoiteta vierekkäin.

Vartalon ja suffiksin raja

Silti joutuvat heikkojen klusiilien merkit viron kirjakielessä joskus s:n vierelle, kun sanaa taivutetaan, esimerkiksi andma : andsin; teadma : teadsin; liigne : liigse. Samaa johdoksissa üldine : üldise > üldsus, üldse.

Täten voisi morfologista periaatetta myös viron kirjakielessä johdonmukaisena, mutta se ei ole sitä kaikkialla, koska on päätetty niin kutsutun konsonanttiyhtymäsäännön (minimiperiaatteen erään ilmentymän) takia kirjoittaa esimerkiksi linlane (linn : linna + -lane; 'kaupunkilainen'), paljas (pall : palli + -jas; 'pallonmuotoinen'). Morfologisen periaatteen kannalta tällainen käytäntö ei sovi kovin hyvin, mutta nämä sanat ovat konsonanttiyhtymäsäännön mukaisia.

Tällaiset sanat kuten linlane ja paljas eivät olisi mikään ongelma, jos ei olisi toisaalta normitettu samanlaisia vartalon ja suffiksin yhtymäkohtia morfologisen periaatteen mukaan. Näin on päätetty tehdä tapauksissa, joissa vartalon viimeinen kirjain ja johdoksen ensimmäinen kirjain ovat samoja, esimerkiksi modernne (:modernsed), komplekssed (:kompleksne) ja jopa tülllane (tüll + -lane). Myös ki-partikkelin yhteydessä pätee morfologinen periaate, esimerkiksi linngi, seppki, kukkki (kukk 'kukko' + -ki '-kin'). Hankalin tapaus tässä mielessä on viron kond-yhdyssananosa, josta on päätetty, että se on konsonanttiyhtymäsäännön alainen, esimerkiksi lipkond (lipp + kond), mutta sitäkin koskee määrätapauksissa vartalonsäilytysperiaate, esimerkiksi õhkkond, kai myös kukkkond. (EKKR 2000: 42, 321)

Suffiksit

Morfologinen periaate pätee myös suffiksien kirjoitusasussa. Viron kirjakielessä esimerkiksi inessiivin pääte on aina -s. Suomessa sillä on kaksi varianttia ottaen huomioon vokaalisoinnun — -ssa ja -ssä. Näin on suomessa useiden tunnusten ja päätteiden kohdalla, esimerkiksi -nut/-nyt, jonka assimilaatiovariantteja ovat -sut/-syt (päässyt) -lut/-lyt (tullut) jne. Tämä on esimerkkinä foneemiperiaatteen voimakkaasta vaikutuksesta suomessa.

Virossa nud-partisiipilla on kirjoituksessa sen sijaan yksi ainoa muoto. Viron murteissa ja puhekielessä se äännetään laajalti eri yhteyksissä eri tavalla. Ainakin kirjailija Jaan Kaplinski on sen takia päättänyt kirjoittaa aina -nud sijasta -nd, koska se on tämän suffiksin äänneasuista yleisin, esimerkiksi kirjutand, teind (Kaplinski). Jos nyt tätä nd-partisiipintunnusta morfologisen periaatteen mukaan johdonmukaisesti käytetään, päädytään viron kielessä kirjoitusasuihin kuten jõudnd (< jõudnud). Kaplinski kirjoittaakin juuri näin, mutta puhekielinen ääntämys on tässä [jõund] tai [jõud]. Samoin morfologisen periaatteen mukaisia Kaplinskin olnd, tahtnd, võtnd ja pesnd sananmuotoja ei voi kirjain kirjaimelta lukea. Ne ovat siis foneemiperiaatteen vastaisia, yrittäessään olla morfologisen periaatteen mukaisia. Puhekielen ääntämys on näissä tapauksissa [old], [taht], [võtt] ja [pest]. Tämän takia kirjakielen johdonmukainen nud-kirjoitusasu on nd-kirjoitusasua parempi, koska se antaa yhdelle ainoalle tunnukselle yhden ainoan kirjoitusasun, joka on kaikkialla kirjain kirjaimelta ännettävissä ja myös perinteen mukainen. Samalla ihmisille jää mahdollisuus lukea se tarvittaessa oman ääntämyksensä mukaan.

Suomen kirjakieli käyttää esimerkiksi I infinitiivi- ja partitiivimuodon johdonmukaisena ilmaisimena a- ja ä-kirjaimia, jotka puhekielessä usein suoristuvat. Jos oletetaan, että kielessä nämä morfologiset tunnukset toteutuvat vokaalinpidentymänä, mutta kirjakielessä yksinomaan a:na tai ä:nä, voi nähdä tässä morfologisen periaatteen ilmentymää, esimerkiksi aitoa menoa [aitoo menoo]. Tosin vokaalinpidentymä olisi yhtä johdonmukainen merkitsemistapa kyseisille tunnuksille kuin nämä norminmukaiset kirjaimet.

Jos vielä mietitään tässä yhteydessä suomen loppukahdennusta, niin sen merkitseminen morfologisen periaatteen mukaan vaatisi yhden ainoan merkin, vaikka loppukahdennus ääntyy laryngaaliklusiilin lisäksi myös kaikkina muina konsonantteina (Hakulinen 1968: 43-44). Pitäisi myöskin rajoittaa sen merkitseminen vain tiettyihin tapauksiin, esimerkiksi -kin-partikkelin tms. yhteyteen, jotta tämä perinteisten sanarajojen yli vaikuttava ilmiö ei häiritsisi kirjoituksen kannalta tärkeää sananväliä, esimerkiksi kirjoitettaisiinko *mene' vaan, *menev vaan vaiko *menevvaan. Perinne on tässä joutunut merkitsemättä jättämisen kannalle.

5. Tavupohjateoria

5.1. Minimiperiaatteen toteutuminen viron kirjoitustavan esimerkin mukaan

Tavupohjateoria eli oikeinkirjoituksen tavufonologinen pohja (perusta) on Mati Hintin teoria, jolla hän kuvaa viron oikeinkirjoituksessa vallitsevaa minimiperiaatetta, jota on tähän asti selitetty konsonanttiyhtymäsäännön avulla. Tavufonologinen oikeinkirjoitusteoria on esitetty Mati Hint 2002:ssa* (sivu 24: "Ahrensi kirjaviis kujundati silpide ehitusele mõeldes."). Esitän tässä suppean tulkinnan siitä teoriasta ja yritän sen avulla löytää viron oikeinkirjoituksen säännöt. Tämä teoria avaa täysin erilaisen näkökulman suomenkin oikeinkirjoituksen käsittelyyn, jota on aina katsottu etupäässä foneemiperiaatteen kannalta. Erityisen otsikon alla yritän soveltaa oikeinkirjoituksen tavupohjateorian menetelmää suomen oikeinkirjoitukseen.

Tavupohjateorian lähtökohtana on, että viron oikeinkirjoituksessa käytetään useimmiten vain yksittäisiä kirjaimia. Kaksoiskirjaimia käytetään mahdollisimman harvoin ja vain tarkoin määritellyissä tapauksissa. Lähtökohta on siis päinvastainen kuin viron oikeinkirjoituksen tähänastisissa käsittelyissä, joissa yhdistelmiä (viroksi liithäälikud tai häälikuühendid, nämä ovat sekä fonologian että oikeinkirjoituksen termejä; EKKR 2000: 42; myös äidinkielenopetuksessa: Miksike) pidetään poikkeustapauksina ja säännöt on laadittu pitkien ja lyhyiden "yksittäisäänteiden" (lihthäälikud) vastakkainasettelua huomioon ottaen. (Hint 2002: 18)

Tavupohjateorian mukaan oikeinkirjoitus ei yritä erottaa pitkiä ja lyhyitä äänteitä kirjoituksessa vaan pitkiä ja lyhyitä tavuja. Lyhyessä tavussa on fonologisesti vain lyhyitä äänteitä, lyhyttä vokaalia seuraa yksinäiskonsonantti ja yksinäiskonsonanttia seuraa lyhyt vokaali tyyliin (C)VCV, jossa C tarkoittaa konsonanttia ja V vokaalia. Oikeinkirjoituksessa on siinä tapauksessa kunkin konsonanttimerkin vieressä vain vokaalimerkkejä ja kunkin vokaalimerkin vieressä vain konsonanttimerkkejä. Tällainen on lyhyen tavun esimerkki.

Pitkä tavu on oikeinkirjoituksen kannalta tilanne, jossa on vähintään kaksi C:tä tai V:tä peräkkäin. Esimerkiksi (C)VCC (kaksi C:tä), (C)VC₁C₂ (kaksi eri C:tä), (C)VVC (kaksi V:tä), (C)V₁V₂C (kaksi eri V:tä). Tällaiset kaavat edustavat pitkää tavua.

Esitettyjen esimerkkikaavojen jälkeen saa tietenkin tulla lisää kirjaimia sitä mukaa kuin sanassa on tavuja, jota voi ehkä kuvata näin (C)VCC(*) tai (C)VCC(...). Viron fonologian ominaisuuksien takia oikeinkirjoituksen lyhyen ja pitkän tavun vastakkainasettelu ilmaistaan vain painollisessa tavussa.

Pitkä tavu merkitään siis aina vähintään kahdella samaa lajia olevalla merkillä, esimerkiksi keel, keele, keelde, laul, laulu, laulda, lait(us), laidu(väärne), Laitse, kaup, kauba, kaupa, kukk, küll, kaks, kord, selts, part, kukke, külla, kaksi(pidi), korda, seltsi, parti. Näissä kaikissa on pitkä tavu (joko kaksi V:tä tai kaksi C:tä vierekkäin). Ei pidä ottaa huomioon tavanomaisia tavutussääntöjä, jotka jakaisivat useampitavuisen sanan siten, että jaetun sanan painollisesta tavusta ei enää näe, onko se kirjoituksessa pitkä vai ei. Esimerkiksi küll ja kord ovat sellaisinaan pitkiä tavuja, vieläpä oikein kirjoitettuja, koska kummassakin on kaksi C:tä peräkkäin, jotka ovat säännön mukaan pitkässä tavussa ehdottoman tarpeellisia. Sitä vastoin kül-la ja kor-da, jos ne jaetaan yhdysviivan kohdalta ja painollisia tavuja yritetään käsitellä sellaisinaan, niin ensimmäiset tavut kül ja kor eivät ole oikeinkirjoituksen kannalta täydellisiä vaan puutteellisia. Sen takia pitää ottaa huomioon myös pois jäänyt tavu — külla, korda — ja nähdään, että kaakkssi C:tä on vierekkäin eli kyseessä on pitkä tavu.

Huomataan, että minimiperiaate pätee hyvin. Konsonanttimerkit ovat yksinkertaisia paitsi konsonanttiyhtymissä (tämän ennustaa konsonanttiyhtymäsääntökin) myös kahden vokaalimerkin jälkeen, koska pitkä tavu on jo "täynnä" (esimerkiksi kaup, kaupa) — kaksi V:tä vierekkäin osoittavat, että kyseessä on pitkä tavu, joten kahta konsonanttia ei tähän enää kaivata. Pitkä tavu toteutuu myös silloin, kun tavataan vähintään kaksi C:tä vierekkäin (esimerkiksi kukke 'kukkoa', parti 'ankkaa', külla 'kylään', seltsi 'seuraa, seuraan').

Kaksi samanlaista konsonanttimerkkiä voi olla vierekkäin vain yksinkertaisen vokaalimerkin jäljessä, koska yksinkertaisen vokaalimerkin jäljessä on konsonanttimerkkien vuoro osoittaa pitkää tavua. (Vokaalimerkeillä on pitkän tavun osoittamisen etuoikeus, esimerkiksi kaup, kaupa — p on yksinkertainen, koska sen edellä on pitkä tavu jo ilmaistu.) Kun tässä yhteydessä mietitään tällaisia genetiivimuotoja kuten kuke, laki ja nominatiivimuotoa hüpe (foneettinen tarkekirjoitus ), niin huomataan, että viron oikeinkirjoitus käyttää tilaa erittäin säästeliäästi laajentamalla minimiperiaatetta. Oikeinkirjoituksessa ei ole tarvetta pitää näitä tavuja pitkinä eikä ilmaista niitä pitkinä, koska ne erottuvat "todella" lyhyistä tavuista eri kirjaimien avulla. Esimerkiksi lagi erottuu laki-sananmuodosta yhden ainoan erilaisen kirjaimen avulla, mikä riittää ihan hyvin.

Voi myös huomata, että sanoihin kuten kaup : kaupa ja part : parti pätee samanlainen sääntö — viimeinen konsonantti täytyy kirjooiitttaa yhdellä ainoalla kirjaimella, koska pitkä tavu on viimeisen kirjaimen mukaantullessa jo ilmeinen. Tässä ei ole väliä, toteutuuko pitkä tavu vokaali- vaiko konsonanttimerkien avulla. Toteutuneeseen tai toteutuvaan pitkään tavuun voi kirjoittaa vain yksinkertaisia merkkejä. Tästä syystä suomen palkka ja paikka ovat virossa ortografisia mahdottomuuksia.

Edellinen pätee yksinomaan painollisessa tavussa ja välittömästi sen jäljessä. Painottomien tavujen oikeinkirjoitussäännöt ovat viron kielessä erittäin yksinkertaisia: kaikki kirjoitetaan yksinkertaisesti. Painottomassa tavussa ei ole koskaan kahta vokaalimerkkiä peräkkäin (itse asiassa ovat mahdollisia vain yksinkertaiset a, e, i ja u, henkilön- ja paikannimissä myös o). (Kaksi samaa konsonanttimerkkiä voidaan painottomassa tavussa kirjoittaa vierekkäin vain jonkin johtimen yhteydessä, jos johtimen alkukonsonantti on sama kuin johdettavan sanan vartalon loppukonsonantti, esimerkiksi rüütellik < rüütel + -lik, jossa toteutuu morfologinen periaate.)

Poikkeuksena on yksinomaan s-kirjain. Siihen pätee erikoissääntö: soinnillisessa yhteydessä (eli jos edessä on mikä tahansa vokaali tai jokin soinnillisista konsonanteista l, m, n, r) jälkiosana pitkä ("vahva") s kirjoitetaan kahdella merkillä, esimerkiksi poiss, varss, varssade. Näin nämä muodot erottuvat kirjoituksessakin muodoista ais, aisa, aisade ja vars, jossa on fonologisesti erilainen ääntämys kuin poiss ja varss -sanoissa. Viron fonologiassa s erottuu näissä yhteyksissä samalla tavoin kuin t ja d sananmuodoissa part ja pard sekä k ja g sananmuodoissa auk ja haug. Klusiilien erottamista varten ovat käytössä eri kirjaimet, mutta erilaisten s:ien eroa on päätetty osoittaa merkin kahdennuksen avulla ja sen takia s on poikkeuksellinen kirjain. Toinen vaihtoehto olisi käyttää eri s:ien merkitsemiseen eri kirjaimia, jotka synnyttäisivät vähän toisenlaisia hankaluuksia — s-foneemin merkitsemisessä iillmenisivät samat ratkaisut kuin klusiilien, vaikka s ei ole klusiili, esimerkiksi kuusk:?kuuze:kuuske. Joka tapauksessa s on ainoa poikkeuskirjain.

Tavupohjateorialla on se hyvä puoli, että se muuttaa tarpeettomaksi tähän asti ohjeina olleet ristiriitaiset säännöt, kuten EKKR sivulla 40: "lyhyet äänteet kirjoitetaan yhdellä merkillä ja pitkät tai ylipitkät kahdella" ja sivulla 42: "äänneyhtymässä jokainen äänne kirjoitetaan yhdellä kirjaimella, riippumatta sen pituudesta." Äänteethän ovat useimmiten yhtymissä, eivät yksinään. Nämä kaksi toisiaan pois sulkevaa sääntöä voidaan korvata yhdellä johdonmukaisella minimiperiaatteella: Pitkän tavun merkitsemiseen riittää kaksi samanlajista kirjainta peräkkäin; jos niitä on jo kaksi, niin kaikki seuraavat kirjoitetaan yksinkertaisesti. (Sinijärv 2002: 63)

Tältä pohjalta voi muotoilla myös viron oikeinkirjoituksen konsonanttien kahdennussäännön: Konsonanttimerkit voivat esiintyä kahdennettuna vain yksinkertaisen vokaalimerkin jäljessä painollisessa tavussa. Muulloin kaksinkertainen konsonanttimerkki esiintyy vain, jos morfologinen periaate sitä vaatii.

5.2. Tavupohjateorian mahdollinen sovellutus suomen kirjakieleen

Tavufonologinen minimiperiaatteen näkökulma sopii myös suomen oikeinkirjoitukseen, vaikka säännöt ovat aivan perustavasti toisenlaisia, ensinnäkin sen takia, että geminaattaklusiilien astevaihtelun merkitsemiseen käytetään pienempää kirjainvalikoimaa. Koska pidetään tarpeellisena erottaa kirjoituksessa fonologinen vaihtelu palkka : palkan, eikä haluta käyttää siihen g-kirjainta, täytyykin kirjoittaa juuri näin. Minimiperiaatteen voi nähdä toteutuvan konsonanttien kohdalla silti ainakin seuraavissa tapauksissa:

1. konsonanttiyhtymien etu- ja keskiosassa, esimerkiksi metro, nekru, katras, lantrata (ei koskaan *mettro tai *kattras);
2. soinnittomassa ympäristössä, esimerkiksi metsä, vihta, kapteeni (vertaa soinnillisen ympäristön kahdennus sanoissa vinssi, lanttu).
3. astevaihtelusanojen sellaisissa tavuissa, jotka eivät ole astevaihtelun alaisia, esimerkiksi sapatti (t on astevaihtelun alainen, mutta p ei), konsertti (ei *konssertti, vaikka on valssi).

(Sinijärv 2002: 62)

Kolmannesta kohdasta pitää tiukasti erottaa astevaihteluttomat sanat, koska niiden painolliseen ensimmäiseen tavuun pätee soinnillisen ympäristön sääntö (tapauksissa, joissa klusiili sijaitsee soinnillisten foneemien jäljessä), esimerkiksi samppoo, samppanja.

Ensimmäistä kohtaa tarkastellessa ilmenee, että jotkin vierassanat, esimerkiksi attribuutti, on normitettu kirjoitustavan periaatteiden vastaisesti.

Soinnillisen ympäristön sääntö, jolla tarkoitan tilannetta, jossa klusiilimerkkejä (k, p tai t) tai s:ää kirjoitetaan kaksi kappaletta peräkkäin, ei päde ainoastaan painollisessa tavussa vaan myös painottomassa sillä ehdolla, että edellinen painollinen tavu on lyhyt (CVCV), esimerkiksi menekki, osittain, potenssi.

Tavupohjateorian avulla voi myös selittää lisenssi ja lisensiaatti-sanojen erilaisen s-edustuksen n:n vieressä: lisenssi-sanan alkutavu on lyhyt — sen jäljessä s:n kahdentamineenn on sallittua; lisensiaatti-sanan aatti-tavu on sen sijaan pitkä — sen edessä painottomassa tavussa nnoouudatetaan tinkimätöntä minimiperiaatetta.

Klusiilien ja s:n tavoin kahdennetaan usein muitakin konsonanttimerkkejä. Sellaista esiintyy suomessa myös pitkän tavun jäljessä. Jos painollinen tavu on lyhyt, niin sitä seuraavassa painottomassa tavussa voi myös olla kahdennettuja konsonantteja, esimerkiksi metalli, alemmuus, ojennus. Tällainen on mahdollista ilmeisesti vain, jos konsonantti on vokaalien välissä, ei konsonanttiyhtymässä.

Tästä on morfologista periaatetta seuraavia poikkeuksia. Esimerkiksi sana säännöttömät, jossa kirjoitetaan konsonantti t kahdella kirjaimella, vaikka edellinen tavu on pitkä, osoittaa morfologisen periaatteen voimakasta vaikutusta — karitiivijohdin -ton:-ttoma-/-tönn:-ttömä- säilyttää vahvan varianttinsa minimiperiaatteen kustannuksella.

Suomen kirjoitustapa käyttää vokaalejakin eri tavalla kuin viron oikeinkirjoitus. Suomen kielessä näyttää siltä, että painottomissa tavuissa voivat kaikki vokaalit esiintyä pitkinä (kirjoitettuna kahdella kirjaimella) ja niiden lisäksi voi olla ainakin e, i, u, y, a ja ä loppuisia diftongeja. Minimiperiaatteen mukaan kirjoitetaan diftongit aina vain kahdella kirjaimella, mutta painottomissa tavuissa on pitkiä vokaaleja joskus odottamattomissa paikoissa, erityisesti lainasanoissa, esimerkiksi politiikka, poliitikko jm.

6. Historiallinen eli traditioperiaate

Traditioperiaatteen voi ilmaista teesinä "kirjoitetaan niin, kuin on aiemmin kirjoitettu". Tämä periaate voi vaikuttaa sitä voimakkaammin, mitä vanhempi kirjakieli on. Vaikka viron ja suomen kirjakieli ovat nuorempia kuin useimpien naapureiden, pitäisi meilläkin voida jo puhua perinteestä, koska kirjoitustavamme ovat jo yli sadan vuoden aikana muuttuneet yhtä vähän tai jopa vähemmän kuin muilla.

Edellisistä luvuista on selvinnyt, että morfologinen ja foneemiperiaate ilmenevät viron ja suomen oikeinkirjoituksessa muualta perityn aakkoston puitteissa erittäin johdonmukaisesti. Tätä johdonmukaisuutta voisi jo sinänsä pitää perinteenä, mutta silloin ei löytyisi kirjakielestä yhtään esimerkkiä, joka olisi puhtaasti perinteellinen eli yksinomaan historiallisen periaatteen ilmentymä. Joskus foneemiperiaate ja morfologinen periaate sattuvat toinen toistaan häiritsemään, jommallekummalle pitää antaa etuoikeus ja vasta sen jälkeen nähdään, minkä periaatteen mukainen kirjoitusasu on. Samalla tavoin saa historiallisella periaatteella selittää vain sellaisia kirjoitusasuja, joita ei voi selittää millään muulla tavalla.

Nimet

Historiallinen periaate toteutuu ennen kaikkea nimissä ja harvemmin muissa sanoissa. Suomen ja viron kieleen, jonka perimmäiset kirjoitussäännöt ovat hyvin yksinkertaiset ja selvät, se pätee erityisesti. Viron ja Suomen omaperäisessä henkilön- ja paikannimistön kirjoitusasuissa ei esiinny yhtymiä, joita ei voisi kirjaimellisesti ääntää. On vain harvoja poikkeuksia yleisestä oikeinkirjoituksesta. Esimerkiksi Viron pääkaupungin nimi on viroksi Tallinn. Sen jälkimmäinen osa on sanaa linn 'kaupunki', joten etuosankin pitäisi olla jokin sana (tai yhdyssanan etuosa). Näin ei kuitenkaan ole. Tallinn-nimen etuosa ei ole itsenäinen sana eikä sillä ole erikseen otettuna minkäänlaista merkitystä tai käyttöä. Myös Viron ruotsinperäisen paikannimistön virontamisessa on jääty joskus puolitiehen, esimerkiksi Dirhami, Spithami, Österbi ~ Österby. Samanlaisia esimerkkejä on Suomen puolella enemmänkin kuin Virossa.

Viron Issand 'Herra' on esimerkki sanasta, joka on syntynyt kirjoituksen perusteella. Se on itse asiassa viron vanhan (Hornungin) kirjoitustavan mukainen isand 'herra, isäntä', mutta nykyisin sitä ei sekoita kukaan sen alkuperäiseen merkitykseen eikä sitä lausuta alkuperäisen ääntämyksen vaan uuden kirjoitustavan mukaan. Tähän ovat rinnastettavissa myös virolaiset vanhan kirjoitustavan mukaiset sukunimet, joita äännetään useimmiten uuden kirjoitustavan mukaan, esimerkiksi Subbi, Arro, Tassa, Taggo (EKG II: 336).

Heittomerkki, sananalku-h ja kond-yhdyssananosa

Suomessa on yhdistettyjä sanoja, esimerkiksi yhtäkkiä ja vastedes, joissa aiemmin on käytetty heittomerkkiä (yht'äkkiä, vast'edes) osoitukseksi siitä, että alkuosan loppuvokaali on jäänyt pois. (Internetix/Heittomerkki) Sellainen käyttö oli historiallisen periaatteen ilmentymä, koska se viittasi sanan sellaiseen asuun, jota ei enää käytetty, siis kukaan ei enää sanonut yhtä äkkiä ja vasta edes. Sen takia heittomerkki ei ollut osoittamassa mitään muuta kuin sanan historiaa, joka oli jo unohtunut. Nykyiset heittomerkittömät kirjoitusasut viittaavat käsitykseen, että kirjoitusasun ei ole pakko viitata sanan historiaan.

Historialliseksi tai perinteelliseksi on kutsuttu viron sananalku-h:n merkitsemistä. Kuitenkin EKKR:n sivulla 26 mainitsema sananalku-h:n "perinteen konservointi" vuonna 1872 ei tuottanut yhtäläistä käytäntöä eli oikeaa perinnettä vielä ainakaan puoleen vuosisataan (Saareste 1922: 5). Toisaalta viron sananalku-h ei näytä sopivan minkään muunkaan oikeinkirjoitusperiaatteen raameihin ja tällä hetkellä se on jo erittäin lähellä perinnettä.

Edelliseen voi liittää myös viron kond-yhdyssananosan käsittelytavan viron oikeinkirjoituksessa. Se on melko ilmeisesti yhdyssananosa, mutta sille ovat voimassa johtimen säännöt, joka aiheuttaa sanoissa, joissa -kond esiintyy, poikkeuksia sekä morfologisesta että foneemiperiaatteesta. Johtimen sääntöjen soveltaminen tämän sananosan edellä on osaltaan normin perinnettä, mutta se, että siltä puuttuu soinnillinen variantti, on kirjoituskäytännön perinne, joka johtuu siitä, että -kond on ollut itsenäinen sana.

Apusanat ja sisältösanat

Yksitavuiset sanat ovat viron ja suomen kielessä aina pitkiä ja kirjoitetaan aina vastaavasti, esimerkiksi puu, maa; viron leem, pakk, pass. Näiden lisäksi on olemassa kuitenkin lyhyenä kirjoitettuja sanoja, joista jotkin äännetään silti selvästi pitkien tavujen mukaan, esimerkiksi viron ju, ma, mul, et, suomen jo, se, hän, kun. Tämä on esimerkkinä paitsi historiallisesta periaatteesta (jäänteestä) myös sanojen luokittelusta sanojen merkitystehtävien perusteella. Voidaan erottaa toisistaan apusanat ja sisältösanat (Cook: "function words, content words"; EKKR 2000: 41: "Erand: Viimane häälik mõnedes...enamasti ase- või abisõnad."). Apusanoihin sovelletaan minimiperiaatetta. Sanojen tällainen luokittelu on kielittäin poikkeava ja se poikkeaa ilmeisesti erilaisen perinteen takia. Esimerkiksi suomessa se : sen on apusana, mutta viron see : selle kirjoitusasu osoittaa sen olevan sisältösana.

Apusanoihin sovelletaan siis minimiperiaatetta, mutta ainoastaan yksitavuisten sanojen kohdalla. Useampitavuisiin pätee virossa ja suomessa ylivoimainen foneemiperiaate. Esimerkiksi suomen että on todennäköisesti tehtäviltään apusana (viron et), mutta foneemiperiaate on tässä minimiperiaatetta voimakkaampi, koska tavuja on useampia. Viron sanan kui kirjoitusasun perusteella ei selviä onko se apusana vai ei, koska sen äänneasu on sen verran monimutkainen, että minimiperiaatekaan ei auta, vertaa selvään sisältösanaan kai 'laituri'.

Apusanoiksi joutuvat herkemmin konjunktiot (ja, kun, jos), interjektiot (häh, noh 'no'), pronominit (ma 'mä', ta 'hän', nad 'he'), kysymyssanat (suomen ken, viron mis 'mikä', kus 'missä') ja lauseadverbit (ka ja kah 'myös', suomen jo). Myös verbimuoto on ja viron las-partikkeli ovat apusanoja.

7. Kansainvälisyysperiaate

Tätä voi joltain kannalta pitää historiallisen periaatteen oheisilmiönä, jos pidetään viron ja suomen kirjakieltä yleisen eurooppalaisen kirjoituskäytännön piiriin kuuluvaksi eli pidetään sikäläistä historiaa myös meidän historiana. Toisaalta, jos kuitenkin pidetään viroa ja suomea itsenäisinä kirjakielinä, joissa on omia periaatteita, jotka eivät sovi yhteen saksan, ruotsin, latinan tai englannin oikeinkirjoitusperiaatteiden kanssa, niin kansainvälisyysperiaate nousee itsenäiseksi vaikuttimeksi kirjakielissämme.

Kansainvälisyysperiaatteen voi muotoilla seuraavasti: "Kirjoitetaan niin kuin muuallakin." Tämän periaatteen näkyvimpiä ilmentymiä ovat vierassanat (eli puoliksi mukautetut tai mukauttamattomat lainasanat) sekä vieraat henkilön- ja paikannimet virolaisessa ja suomalaisessa tekstissä.

Nykyinen normi noudattaa sitaattilainojen ja vieraiden nimien tapauksessa kummassakin kirjakielessä kansainvälisyysperiaatteen teesiä ilman ehtoja eli kirjoitetaan täsmälleen niin kuin muuallakin. Koska tällainen päätös tuo teksteihin välttämättä vieraita kirjaimia ja outoja kirjainyhtymiä (esimerkiksi pizza, à la carte, Montreux), pitää näissä tapauksissa kirjoitusasun lisäksi normittaa myös ääntämys, jotta outoja kirjoitusasuja voitaisiin lausua.

Siitä, että kirjoitetaan toisin kuin lausutaan tai lausutaan toisin kuin kirjoitetaan, ovat viron ja suomen kirjakieli alusta alkaen pyrkineet eroon ja onnistuneet sitä jo melko pitkään välttämään. Joten ne sanat, joiden kirjoitusasu on lausumistavasta kaukana (ts. jotka eivät ole foneemiperiaatteen ja morfologisen periaatteen mukaisia), ovat kaikki kansainvälisyysperiaatteen ilmentymiä, koska sellaiset ovatkin aina vain vieraista kielistä tulleet. Muiden oikeinkirjoitusperiaatteiden kannalta ne ovat poikkeuksia.

Kun vieraista kielistä lainataan sanoja, syntyy vierassanoja, jos ne jätetään viron tai suomen kirjoitustapaan (ja tietenkin ääntämystapaan, koska kirjoituksemme on siihen suorassa yhteydessä) mukauttamatta. Jos lähdetään periaatteista, täytyy lainoja hyväksyessä ne siis mukauttaa, jos ne eivät ole jo ennestään periaatteiden mukaisia. Lainat eivät nimittäin mukaudu itse (osittain juuri kansainvälisyysperiaatteen vaikutuksesta — se vaikuttaa sekä kirjoitus- että ääntämysasussa). Näin toteaa Henn Saari Kirjakeele Teatajan sivulla 64 kirjoituksessaan "Tähestiku-, hääldus- ja transkriptsiooniseiku". Hän viittaa virheelliseen käsitykseen, jota virolaisissa kouluissa on opetettu, että vierassanoista muodostuu jatkuvasti täysin mukautuneita lainasanoja. Hän oikoo sen käsityksen tällä tavalla: "Sõna võib laenuda kohe omasõnaks või laenuda võõrsõnaks ja selleks jäädagi. Võõrsõnade järkjärguline omasõnastumine on kaunis harv nähtus." (KT 1985: 64)

Eli kirjoitetun kielen tapauksessa ei kannattaisi odottaa, että vierassana mukautuu ajan mittaan, vaan täytyy heti päättää, missä kirjoitus- ja ääntämysasussa sana kielemme nykyvaiheeseen sopii, ottaen tietenkin huomioon ne sanat, jotka ovat kielessä jo olemassa. Uuden sanan pitää olla niiden kaltainen. Viron ja suomen omaperäisten sanojen kirjoitusasusta näkee aina, miten ne pitää lukea ja taivuttaa. Uusien sanojen täytyy mukautua tähän.

Toisaalta ei pitäisi yrittää liikaa, kuten on tapahtunut niin kutsuttujen hattukirjainten tapauksessa, joita käyttöön otettaessa ei ilmeisestikään mietitty kirjoitusasua, vaan haluttiin ehkä "edesauttaa" ääntämystä. Niissä kirjakielissä, joiden vaikutuksen alaisena viro ja suomi ovat perinteisesti olleet ja kansainvälisyysperiaatteen mukaan ovat (ruotsi, saksa, englanti, ranska, latina), hattukirjaimia ei esiinny eikä siis ole kansainvälisyysperiaatteenkaan kannalta syytä näitä virossa ja suomessa käyttää. Venäjä on myös tärkeä vaikuttava kirjakieli sekä suomessa että virossa, mutta sen aakkosto ei ole latinalainen, joten sen suhuäänteiden merkkejä ei voida virossa tai suomessa suoraan sellaisinaan esittää. 1800-luvulla venäjän soinnilliset sibilantit ja suhuäänteet kyettiin merkitsemään rajoittuen latinalaisesta perusaakkostosta tuttuihin kirjaimiin, niin miksei nytkin.