Pala tammikuuta

Maanantai 6.1.2003

Kun oltiin saatu kuvat skannattua, ajettiin niihin autolevelsit Photoshopissa. Se on ihan toimiva, kunnes tulee joku kuva, jossa on joku väri vallitseva, kuten vaikkapa pimeässä ravintolassa ilman salamaa otettu kuva, jonka yleisväri on kelta-punainen. Niistä nyt ei mitään hyviä saa mitenkään, mutta jonkun verran nekin paranee, kun säätää kohdasta Curves kuvaa sopivaksi. Kun on kyse kuvista, joiden suurin arvo on jonkun paikan tai hetken dokumentointi (niin kuin turistikuvilla yleensä on), ei jaksa nähdä paljoa vaivaa värien yms hiomisessa.

Iltapäivällä äiti soitti Liinan luota. Pojat roikkui koko ajan sen kädessä (tahtoivat puhelimeen), ja sitten äiti antoi Aten puhua, eikä se sanonut muuta kuin "moi" ja "ka-lli, ka-lli!" (tahtoi puhua Karrin kanssa). Jotenkin sitä tuntee olevansa huono täti, kun pojat on aina Karrin perässä, mutta täytyy lohduttautua sillä, että pojat on poikia, joten miesten kanssa hengailu iskee paremmin kuin täti-jutut.

Skannailun ohella pesimme pyykkiä 5 koneellista ja lämmitimme autoa 3 x 2 tuntia eli yhteensä 6 tuntia ja sitten kävimme ajamassa sillä tunnin lenkin. Meillä oli pakkasta enää 21 astetta, mutta mainostauluissa lukemat vaihteli 26-28 välillä. Hrrr! Auto lähti kuitenkin melko hyvin käyntiin kolmen vuorokauden seisomisen jälkeen. Käytiin samalla tankilla, jotta bensatankkiin ei pääse tiivistymään kosteutta, kun se on tyhjillään.

Katsoimme uuden rikossarjan, joka kertoi rikosetsivä Maria Kalliosta. Se oli ihan katsottava. Sen jälkeen telkasta ei sitten tullutkaan mitään, joten luimme kirjoja - minä valokuvausopasta ja Karri murhakirjaa.

Tiistai 7.1.2003

Tänään Eeva palaa töihin. Odotan tosi innokkaana, mitä kaikkea se kevään aikana keksii mun pään menoksi... Tänään sitä ei kyllä aamulla kuulunut töihin, mutta se olikin sitten aamusta palaverissa ja tuli tänne vasta sen jälkeen. Se kun on tavallaan tän paikan kakkospomo, niin menoja kyllä riittää... Päivä meni aika leppoisasti Eevan paluusta huolimatta. Se taisi olla niin kiireinen, että säästyin sen vuoksi "ahdistelulta". Kävi se jututtamassa ja tietenkin sain lisähommia, mutta ei se nyt kohtuutonta ole, kun ottaa huomioon, että aika hiljaista on viime aikoina ollut töiden suhteen.

Löysin muutes töistä hylätyn 17-tuumaisen näytön ja vaihdoin sen entisen 14-tuumaisen tilalle. Johan helpottui elämä, vaikka eihän se vielä tätä 166:sta prossua mihinkään muuttanut. Uskomatonta, että joku tietokonetyöhön perustuva firma voi vielä pyöriä 166:silla Pentiumeilla, joissa juuri ja juuri jaksaa pyöriä windows 95. Tai eihän tää firma kauaa pyörikään, koska koneet kaatuilee joka päivä ja sitten kun ne tilttaa lopullisesti, aletaan varmaan työnteon sijaan pyöritellä peukaloita...

Illalla menimme Karrin kanssa toiveikkaana pelaamaan, mutta meitä ilmaantui paikalle vain kolme, joten pelit jäi pelaamatta. Toisaalta ihan hyvä, koska mua väsytti kamalasti, enkä olisi jaksanut pitkään keskittyä.

Kotimatkalla haettiin ruokaa, tuoreravioleja juustotäytteellä ja tonnikala-tomaattikastikeainekset. Tein kastikkeen ilman reseptiä, mutta se onnistui hyvin (ruoanlaittotaitoni on jo tosi hyvä, vaikka itse sanonkin).

En voinut vastustaa kiusausta kaupassa, joten mukaan tarttui karkkirasiakin. Sen tuhosin sitten jälkkäriksi. Kello olikin jo yllättävän paljon, ja oli aika mennä saunaan. Sen jälkeen katsottiin loput Ajankohtaisesta kakkosesta ja luettiin vähän. Just kun piti alkaa nukkumaan, Karrille tuli hirvee yskäkohtaus, joka kesti tunnin... Sillä on joku flunssan jälkitauti, joka oireilee joka ilta yskimisenä. Karri meni jo vessaankin yskimään, että saisin nukuttua, mutta yhtä hyvin se meiän pikkukaksiossa kuului ja häiritsi nukahtamista silti. Paska, kun ei vieläkään ole muistettu mennä hakemaan jotain yskänlääkettä, joka vähentäisi yskänärsytystä. Viimeisen kerran katsoin kelloa puoli kahdeltatoista, joten sen jälkeen vissiin nukahdin lopulta.

Keskiviikko 8.1.2003 Viis pilkku yhdeksän!!

Ai niin, rukouksiini vastattiin tänään ja lämpömittarin lukema kohosi työpäivän aikana miinus kahdestakymmenestä miinus viiteen pilkku yhdeksään!!! Vihdoinkin! Ihanaa! Mahtavaa! Upeeta!

Töiden jälkeen syötiin pikaisesti leipää ja lähdettiin aterimia ostamaan, ennen kuin kauppa ehtisi mennä kiinni. Siellä oli tällä kertaa eri myyjä (vaikutti ihan itse omistajalta) ja se piti meille saman 15 minuutin mittaisen esitelmän siitä, mitä kaikkia osia sarjaan kuuluu ja kuinka hyviä ne ovat. Me yritettiin hienovaraisesti päästä asiaan, eli valitsemaan ne osat, mitä nyt ostettaisiin, mutta aina se keksi esitellä uusia osia:"ja sittenhän on vielä olemassa nämä greipinsyöntivälineet, nämä ovat tosi kätevät, minä tiedän yhden rouvan, joka tulee Kälviältä asti ostamaan näitä lapsenlapsilleen, kun nämä ovat todella kätevät, jos tykkää greipistä...". Perusaterinsettejä (kuuden hengen) ei ollut kuin yksi paketti, joten ostettiin se nyt ja haetaan ainakin yksi lisää myöhemmin. Sen lisäksi ostettiin 4 pihviveistä (nyt alkoi tehdä pihviä mieli... jam!), iso liemikauha, salaattiottimet, kakkulapio ja piirakkalapio. Hinta kaikkinensa 270 juroa, eli joululahjarahoista riittäisi vielä mainiosti ostaa lisää. Hankintalistalla on ainakin se toinen perussetti, kahvilusikoita (ne perussetin kahvilusikat on turhan isoja, sopivat paremmin jälkiruokalusikaksi, ainakin kakuille yms.), ehkä jälkiruokavälineet, jotain kauhantapaisia... hmmm... jossain vaiheessa voisi investoida keittolusikoihin (ne oli ihanan malliset), mutta en kyllä oikein ymmärrä, mitä käyttöä niillä perussetissä tulleilla ruokalusikoilla sitten on? Ja olishan siihen omat välineet kalansyöntiin ym, mutta menee jo vähän hienosteluksi, ehkä. Mutta, mutta, elämässä pitää olla luksusta, eikö?

Käytiin viemässä aterimet autolle ja lähdettiin vielä käymään ruokaostoksilla. Samalla eksyttiin kiertämään Stockkaa ja kukapas muu se keittiöosastolla oli "vakoiluretkellä" kuin se samainen keittiöputiikin myyjä! Se ehti jo myydä meille yhtä yleiskonettakin:"ostakaa siitä hyvä yleiskone, mulla on sellainen, ja on kuulkaa tosi hyvä, moottoriosat ja kaikki tarvittava on siinä metallikuoressa, ja takuulla kestää, mullakin on ollut se jo ainakin neljä vuotta ja on kuule ollut hyvä kone...". Lupasin harkita, sitten jos minun oma uskollinen Isoahkera lakkaa toimimasta... Naureskeltiin Karrin kanssa, että on siinä kova myyntitykki, myy jopa kilpailevan liikkeen tavaraa... Yleensä tollaset yltiöinnokkaat myyjät on todella rasittavia, itellä nousee heti niskakarvat pystyyn, mutta tää oli jotenkin harmiton tapaus. Kyllä sen huomaa, jos ihminen on aidosti ja vilpittömästi innostunut asiastaan, eikä pokkuroi ja mielistele asiakasta tavan vuoksi ja kauppojen toivossa. Tällä myyjällä oli sellanen ote, että vaikka se oli asiansa takana, sillä oli silti pikkanen pilke silmäkulmassa sen myyntityön suhteen. Hauska tapaus. Harvinaisuus Suomessa.

Iltapalaksi ostettiin paistovalmiita cocktailpiirakoita. Musta on tullut karjalanpiirakoiden ja muiden riisipiirakoiden (mitähän muuta eroa niillä on kuin koko? tai nimi?) ystävä sen myötä, että laihduttaessa on tullut otettua riisipiirakka dallaspullan sijaan kahvilassa käydessä. Eihän ne nyt paljon kevyempiä ole, mutta niissä on vähemmän sokeria ja valkoisia jauhoja. Eli enemmän hitaasti palavia hiilihydraatteja, jotka pitävät nälän loitolla pidempään. Parempi valinta, siis.

Illan päätteeksi minä ajoin autolevelsejä vanhoihin kuviin (mm. Haltin ja Norjan kuvat paranivat huomattavasti). Ai niin, tänään tulivat syksyiset vaelluskuvatkin! Ne oli aika tasapaksuja, mutta pari upeaa ruskakuvaakin mahtui joukkoon. Yhdessä kuvassa oli kyllä värit päin persettä säädetty (taisi olla kehittäjällä maanantaiaamu), kun nurmikko oli aivan neonvihreä. Sekin seikka muistutti taas siitä, että mitkään valokuvan värit eivät koskaan ole ne absoluuttisen oikeat, vaan aina joku on kuitenkin valinnut sävyt. Kunnon kehittämöissä on "tuotannon valvoja", joka muuttaa sävyt tarvittaessa oikeiksi ja kehitysautomaattienkin sävyt on joku määritellyt siihen ohjelmaan, joka koneessa on käytössä. Luulisin? Eli siltä pohjalta on aivan turha kenenkään kritisoida kuvankäsittelyohjelmien käyttöä valokuvauksen apuvälineenä. Ne perussäädöt, mitä digikuvaaja tekee valokuvilleen kuvankäsittelyohjelmalla eivät paljon poikkea siitä, mitä perinteinen valokuvaaja tekee kuvilleen pimiössä. Ihmissilmä näkee värit erilailla kuin kamera, joten jos haluaa kuvistaan todentuntuisia, on värien säätö usein tarpeen. Aion ottaa tavaksi tsekata kaikki kuvat ajamalla autolevelsit ja jos värit paranee, niin korvaan alkuperäisen kuvan (ja toivon, että tällä toimenpiteellä kuvadataa ei häviä).

Samalla kun värkkäsin tietokoneen kanssa, katsoin 45 minuuttia ja CSI:tä, joka tosin meni vähän ohi, kun siinä tapahtui niin paljon, ettei ehtinyt kaikkea seurata. En olisi millään malttanut lopettaa värkkäämistä, mutta pakkohan se oli kymppiuutisten jälkeen lopettaa, jotta ehtisi nukkua ennen aamua edes vähän.

Torstai 9.1.2003

Tänään pakkasta on jälleen 27 ja risat. se siitä muutaman tunnin kestäneestä lauhasta jaksosta. Mä tuun kohta hulluks näiden pakkasten kanssa!!!!!!!

Kotona ehdin syödä pari näkkäriä (Karri ei ollut käynyt kaupassa hakemassa leipää...)ja sitten pitikin lähteä kevään ensimmäiseen jumppaan. Ei ois voinu vähempää innostaa, mutta pakkohan se on mennä, jotta pysyy kunnossa. Salaa kyllä toivoin, että salin ovessa olisi peruutusilmoitus. Ei ollut. Hymy naamalle ja menoksi!

Totesin taas, että mussa on jokin vika. Kun oli juomatauko, kaikki muut heiluivat ja hyppivät pysyäkseen liikkeessä ja lämpimänä ja mä seisoin kuin tikku paskassa ja ryystin vettä. En siksi, että olisin kaivannut hengähdystaukoa, vaan siksi, että mun mielestä on idioottimaista hytkyä, kun ei ole pakko. Säästä energiaa aina, kun voit.

Jumpan jälkeen söin (Karri kävi sen aikana kaupassa) ja sitten tulikin jo Kotikatu. Pertti sai sydänkohtauksen ja Mauri kiukutteli Maijalle. Niin ja Eevan pomo rouva Repo oli ilkeä Eevalle. Hannes tutki sukujuuriaan ja sai selville, että sen mummo on ollut tyttönimeltään Repo (mikähän yhteys näiden Repojen välille luodaan?) ja äidin tyttönimi Jänis (hih). Ois aika hupaisaa, jos oma sukunimi olis Jänis... Jos etunimi olis vielä Jussi, niin kaikki kutsuis varmaan Jänöjussiksi.

Kotikadun jälkeen puuhailtiin Karrin kanssa jotakin painokelvotonta ja nukahdettiin ennätysaikaisin, jo yhdeksältä!

Perjantai 10.1.2003

Työmatkalla tapahtui jotakin mystistä (tai no, onko se mystistä, että auto reistailee kolmenkympin pakkasissa?). Eli yhtäkkiä radio alko pätkiin. Luulin tietty, että vika oli lähetyksessä, kunnes se heti perään mykisty kokonaan. Sen jälkeen kaikki lamput himmeni täysin ja kojelautaan syttyi ABS-valo. Onneks se tie oli valaistu, sillä varmaan ajovalotkin sammu kokonaan. Siinä kun kaheksaakymppiä letkassa ajeltiin ja tietenkin joku idiootti oli ihan takapuskurissa kiinni, niin katsoin parhaaksi jatkaa matkaa hetken verran ennen pysäyttämistä, jotta näkisin, mitä tapahtuu. Se oli varmaan hyvä idea, koska ei mennyt kauaa, kun valot palas ja laitoin radionkin uudestaan päälle (ehdin jo sulkea kaikki sähköä tarvitsevat ylimääräiset vimpaimet) ja sekin toimi moitteettomasti. Niin, ja se ABS-valokin sammui. Kaikki tuntui olevan taas ok, mutta varmuuden välttämiseksi ja jarruja testatakseni pysäytin P-paikalle ja soitin Karrille. Sen mielestä mun kannatti jatkaa matkaa, jos kaikki kerran oli taas ok. Niinpä siis teinkin ja loppumatka (puolisen tuntia) sujui ongelmitta. Sen täytyi olla joku hetkellinen kylmyydestä (ja moottorin sulamisesta?) johtuva sähköhäiriö. Toivottavasti ei sen vakavampaa... Ja toivottavasti pääsen vielä kotiinkin tänään... Kopkop.

Karrilla oli tänään koulua. Sovimme aamulla Karrin kanssa, että hakisin sen kotimatkallani keskustasta sitten, kun sen luennot päättyvät. Karrin oli määrä ilmoittaa minulle, monelta se tapahtuisi, mutta se soittikin vasta silloin, kun koulupäivä loppui ja minulla menisi tunnin verran aikaa päästä sinne... No eipä siinä mitään, Karri meni kirjastoon lukemaan ja odottamaan minua. Kirjastolle ehdittyäni etsin sieltä itselleni muutaman kirjan. Palautushyllystä lainasin kirjan "Ei minulta mitään puutu" (kertoo lestadiolaisten Suviseurojen tapahtumia yhdeltä päivältä) ja muita mukaan tarttuvia kirjoja oli yksi valokuvausopas ja digikuvauksesta kertova kirja (joka ensiselaamisella osoittautui todella huvittavaksi ja vanhentuneeksi tiedonlähteeksi).

Kirjastosta menimme kaupungille. Koska pakkanen oli taas kiristynyt, emme uskaltaneet jättää autoa kovin pitkäksi aikaa kylmenemään ja kävimmekin vain ruokakaupassa. Ostimme possupihvejä ja valmiita valkosipuliperunoita (ajan ja vaivan säästämiseksi) sekä valmista salaatti herkkutiskistä. Stockkan valmiit salaatit on ihania, kun niissä on aina kaikkia erikoisempia raaka-aineita kuin mitä itse tulisi laitettua. Tällä kertaa salaatissa oli mm. retiisiä, mandariinia ja kirsikkatomaatteja. Jälkiruoaksi ostimme mousseannokset, minä valitsin pienimmän annoksen, mikä tiskistä löytyi ja Karri suurimman. Lopuksi haimme punkun Alkosta, italialaista tällä kertaa. Hassua, että jos ruokana on kunnon naudanfilepihviä tms. erityisen hyvää, tulee aina valittua joku espanjalainen, täyteläinen viini, mutta sitten jos syödään possua tai kanaa tai muuta "kevyempää", monesti käteen tarttuu italialaista tai ranskalaista tai vaikkapa unkarilaista viiniä (ei kuitenkaan koskaan jenkkiläistä eikä israelilaista, poliittisista syistä).

Kotona siivosimme ensin keittiötä, tyhjensimme tiskikoneen ja ladoimme uudet sisään ja sitten kun kaaos alkoi olla hallitumpi, aloimme laittaa ruokaa. Tai no, eihän siinä ollut muuta laittamista kuin paistaa pihvit ja lämmittää perunat. Niin ja kattaa pöytä ja siihen uudet aterimet! Päästäisiin kokeilemaan uusia pihviveitsiäkin!! Pihviateria oli kyllä viikon kohokohta. Viinikin osoittautui hyväksi valinnaksi - seurasta puhumattakaan!

Ennen jälkiruokaa annoimme pääruoan laskeutua ja pelasimme korttipeliä "Ota kuuden kertoma". Oikeasti sen nimi on "Ota 6!", mutta koska nimi ei sellaisenaan tarkoita mitään järkevää (koska pelissä ei oteta kuutta, vaan kuudennella kortilla joutuu ottamaan viisi edellistä), kutsumme peliä Ota kuuden kertomaksi (btw 6!=720 ja pelissä on vain 100 korttia).

Jossain vaiheessa äiti soitti ja kertoi mummun kuulumiset. Mummu oli päässyt pois sairaalasta, missä se oli tapaninpäivästä asti tutkittavana keuhkokuume-epäilyiden ja korkean kuumeen ja tulehdusarvojen vuoksi. Sairaalassa se oli jo pikkasen pihalla (kukapa ei 39 asteen kuumeessa olisi?) ja oli luullut olleensa Pelastusarmeijan ruokalassakin yötä, vieläpä neljän hengen huoneessa. Mä en ymmärrä, mistä se on saanu sen Pelastusarmeijan mieleensä, kun ei oo varmaan koskaan edes käynyt Pelastusarmeijassa tai ollut missään tekemisissä sen kanssa. Tietenkin sellaiset hourailut johtui sekä kuumeesta, että lääkkeistä. No, sen jälkeenkin mun täti on puhunu porukoille, että mummu on ihan sekasin, eikä sen jutuissa oo päätä eikä häntää. Porukat on myös käyneet sen luona päivittäin, eivätkä kuitenkaan ole huomanneet mitään erikoista. Mummun järki toimii aivan yhtä terävästi kuin aina ennenkin. Ei tietoakaan dementiasta tms...

Tänään mummun jutut oli kuitenkin olleet oikeasti sekavia. Se oli puhunut seinien tapetoimisesta kirkkaanvihreillä pesuräteillä. Se oli ihmetellyt, että miksi niitä rättejä laitetaan, mutta oli sitten porukoille sanonut, että onhan rätit aika halpoja... Sen lisäksi se oli väittänyt, että lääkäri oli maannut samanlaisessa sängyssä kuin mikä mummulla oli. Porukat oli vaan kuunnelleet sitä suu auki. Kuulostaa kyllä hyvin pahasti siltä, että mummuun pumpataan niin vahvoja lääkkeitä, että se ei tiedä, mikä päivä on. Tai sitten sillä on taas kilpirauhasen toiminnassa häiriöitä niin kuin viime keväänä, jolloin se oli pari viikkoa sairaalassa ennen kuin ne tajus, että sillä on kilpirauhasen liikatoimintaa eikä vajaatoimintaa. Silloin se meni aivan sekasin, kun sillä oli väärät lääkkeet.

Jotenkin musta tuntuu, että mummu ei elä enää kauaa. Toisaalta, epäitsekkäällä hetkellä ajattelen, että olisi mummulle paras, jos se jonain yönä vain nukkuis pois, mutta itselleni se olis varmaan tähänastisen elämäni vaikein hetki. Mummu on mun sukulaisista jotenkin rakkain, jos sitä nyt voi ihmisiä sen mukaan "tärkeysjärjestykseen" laittaa. Mummua ei voi olla arvostamatta - se ei ole koskaan ketään kumartanut, vaikka sen elämä on ollut tosi raskasta (orvoksi jääminen lapsena, raskasta työntekoa siitä lähtien, alkoholisti aviomies, kahden lapsen hautaaminen, avioero, yksinhuoltajuus, monen raskaan työn tekeminen yhtä aikaa perheen elättämiseksi...). Mummu on yksi niistä arkisista sankareista, joita on loppujen lopuksi harvassa. Jos minä saisin valita, olisin yhtä vahva ja rohkea ihminen.

Illalla katsottiin Maailman ympäri ja osa Heikommasta lenkistä ja sen jälkeen mentiin saunaan. Karri oli (taas kerran) saanut vaikutteita Maisteri Frangenista ja olin juuri suihkussa, kun se tuli pukuhuoneesta ja ojensi pyyhkeitä minulle ja sanoi "Ota!". Hetki meni miettiessä, että mikähän sille nyt tuli ja miksi ihmeessä se tyrkyttää mulle pyyhettä, ennen kuin se maisteri frangenmaisesti sanoi "antaa pyyhkeitä" ja hihitti päälle. Sellainen Karri on.

Lauantai 11.1.2003 - Sunnuntai 12.1.2003 Valaiseva puhelu ja mitä sitten tapahtuikaan

Mulla on se ongelma, että jos mut herätetään loppuyöstä, mä en enää saa unta. Niinhän siinä nytkin kävi. Väsytti, mutta uni ei enää tullut. Rasittavaa! Sen takia en inhoa mitään niin paljon kuin sitä, että joudun heräämään viikonloppuna ennen aikojani. Karrikin on muutaman kerran kuullut kunniansa aiheesta. Se on niitä harvoja kertoja kuin nalkutan sille jostain. Yleensä kun ei ole tapana sellainen.

Puuhasteltiin aamulla kaikenlaista. Lähinnä yritettiin siivota, koska Kata ja Juha tulisivat illalla käymään. Kata kutsui itse itsensä kylään Karrin nimipäiviä juhlimaan. No, nytpä mekin siis ollaan tietoisia, että Karrilla on nimipäivätkin. Muuten oltaisiin kyllä oltu autuaan tietämättömiä. En ole varmaan kertaakaan muistanut onnitella Karria nimipäivän kunniaksi... Nimipäivät on maailman turhimpia keksintöjä...

Puoli yhdeltätoista uskaltauduin laittamaan Katrille tekstarin. Me oltiin sovittu, että mennään käymään alennusmyynneissä tänään. Nyt vain pitäisi sopia aika. Onnistuin sitten herättämään Katrin... Oikeastaan se ei voi kyllä syyttää kuin itseään, koska sen oma idea oli, että yritetään päästä aikaisin liikkeelle. Itse asiassa se sanoi jotakuinkin sanatarkasti niin, että eihän sitten lorvita kotona puolillepäivin. Nythän niin uhkasi jo tapahtua... Seliseli.

Mun oli tarkoitus mennä linkalla keskustaan, mutta Tomi aikoi heittää Katrin keskustaan ja ne lupasivat hakea mutkin (vaikka asunkin ihan väärällä suunnalla). Matkalla Tomia nauratti, kun mä kerroin mun ja Katrin ostosreissuperinteistä. Me lähdetään aina muutaman kuukauden välein soitellen sotaan tarkoituksena löytää yhtä jos toista vaatetta ja sitten kun on kahlattu kaikki liikkeet läpi löytämättä mitään, me päädytään kaljalle manaamaan sitä, miksi missään ei myydä sellaisia vaatteita, joita me tarvittaisiin. Toinen vaihtoehto on se, että me päädytään kiertämään miestenvaateosastoja ja palataan kotiin kassit täynnä vaatteita Karrille ja Tomille, kun miehille kyllä löytyy hyvännäköisiä vaatteita yllin kyllin. Tomi naureskeli, että eikös se sitten ole ihan sama, että me mennään suoraan sinne kaljalle - ehditään juoda useampi tuoppi, eikä vitutakaan yhtään.

Loppujen lopuksi keikka osoittautui oikein tuotteliaaksi - ostin uuden kylpytakin, jumppahousut (joudun taas lyhennyshommiin, argh), hupparin (lähinnä lenkkitakiksi sitten kun ja jos joskus vielä kevät tuo plusasteet tullessaan), kolmet sukat, kahdet rintsikat ja kahdet alkkarit. Niin ja ostinhan mä Karrille nimpparilahjaksi marmeladeja ja itselleni pussillisen Apteekkarin salmiakkeja. Katri ei ostanut kuin yhden paidan ja meikkejä, mutta ne riittikin sille ja se ehdotti kaljalle menoa. Sehän sopi! Mentiin meidän yhteiseen paikkaan. Se on kapakka, jossa joskus kuus vuotta sitten käytiin oluilla silloin tällöin, mutta jonne ei koskaan muiden kanssa tule eksyttyä, jostain syystä.

Katri kertoi saaneensa meiltä vatsataudin. Muut eivät kyllä (onneksi) olleet sairastuneet, ellei krapulaa lasketa sairaudeksi. Muisteltiin sitten yhdessä uudenvuodenaattoa lämmöllä. Jutskattiin muutenkin niitä näitä ja sitten mä soitin Karrille, joka tuli hakemaan meidät. Vietiin Katri kotiin ja mentiin käymään kaupassa. Ostettiin kunnon rehellistä makkaraa (ekan kerran kesän jälkeen) ja laitettiin sitä uunissa aurajuustokuorrutuksella ja Pariisinperunoilla. Kunnon miehistä ruokaa, jonka kanssa juotiin miehekkäästi oluet. No, eipäs mennä kuitenkaan asioiden edelle. Nimittäin, juuri kun makkara muhi tyytyväisenä uunissa, puhelin soi.

Puhelu tuli vieraasta numerosta, mutta soittaja oli kyllä tuttu. Olin erittäin ihmeissäni saadessani puhelun kyseiseltä henkilöltä ja vieläpä lauantai-iltana. Hän kertoi, että työpaikallani luetaan yleisesti tätä päiväkirjaa. Se oli kuin isku vasten kasvoja! (Olen todella kiitollinen soittajalle siitä, että hän kertoi asiasta minulle.)

Mua ei ole koskaan oikeasti raiskattu, mutta nyt tiedän, miltä sen täytyy tuntua. Sen, että joku ihminen tunkeutuu toisen yksityisimmälle alueelle - sille, jonne ei ole tätä halunnut päästää ja vieläpä nautiskelee asiasta. Minulla on siis työtovereita, jotka ovat minulle kertomatta lueskelleet minun päiväkirjaani kuin piru raamattua tietäen koko ajan, kuka sitä kirjoittaa. Ja mikä pahinta, levittäneet osoitetta eteenpäin henkilöllisyyteni kera. Millainen ihminen sellaiseen kykenee? Halveksittava. Sellainen ihminen, joka ei ole minun silmissäni eikä minun moraalikäsityksen mukaan mitään.

En voi sanoa, että olisin yllättynyt siitä, että tämä pääsi käymään. Kyllä minä tiesin, että joskus, (ehkä kuukausien päästä, sitten kun sivuni alkavat vähitellen saavuttaa julkisuutta netissä), joku saattaa tunnistaa minut kirjoituksistani. Itse arvelin, että se voisi olla Piia tai Liina, koska he ovat ainoita, joiden voisin kuvitella kuluttavan aikaansa tällaisilla sivuilla. Eikä sillä ole minulle edes väliä, vaikka joku ystäväni tunnistaisikin, sillä tiedän, että he kyllä kertoisivat minulle asiasta. Voin vain huvittuneena todeta, että jos joku työtoverini on onnistunut eksymään sattumalta (!!!) netissä sivuilleni (joilla on nyt käyty vasta n. 20 vieraasta IP-osoitteesta) ja osannut vielä yhdistää anonyyminä, tekaistuilla nimillä ja kovin monia yksityiskohtia mainitsematta kirjoitetun, joiltain osin fiktiivisenkin, päiväkirjani minuun, niin aletaan jo puhua melko mahdottomasta sattumasta. Toivottavasti tämä ei jää ainoaksi elämäni tilastollisesti mahdottomuutta hipovaksi tapahtumaksi (täytynee heti mennä lottoamaan pitkästä aikaa, sillä loton päävoiton voittaminen tuntuu jo hyvinkin mahdolliselta - ellei jopa todennäköiseltä - tämän jälkeen).

Kun kirjoitan tätä, tunteeni ovat täysin sekaisin. Toisaalta tunnen vihaa, mutta päällimmäisenä on kuitenkin surullisuus. Minua ei sureta mikään muu kuin se, että olen kirjoittanut Eevasta ja Juhosta asioita, jotka heitä saattavat loukata. Tai ei varmastikaan loukata, mutta asioita, joita en olisi muuten työpaikallani koskaan paljastanut. Olen surullinen, koska he saavat ennemmin tai myöhemmin tietää (luulisin, että tietävätkin jo).

No, aina voin lohduttautua sillä, että koska kelloa en voi taaksepäin kääntää, on elettävä tätä hetkeä. Tiedän, että olen ollut avoimempi päiväkirjalleni kuin työtovereilleni. Ehkä liiankin avoin, mutta toisaalta en ole ollut lainkaan huolestunut asiasta, koska sivuillani on tosiaan käynyt vain n. 20 vierailijaa (siis tämän talon ulkopuolelta). Tietenkään en olisi missään olosuhteissa paljastanut kenellekään työpaikalla asioita esim. minun, Juhon ja Eevan välisistä suhteista tai tuntemuksistani niistä, koska ne ei kertakaikkiaan kenellekään siellä kuulu. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mutta niinhän se on, että myöhäistä pyristellä, kun paskat on housussa, eli en aio aiempia päiväkirjojani poistaa. Mitä turhaan, ne jo työpaikallani luettu, opiskeltu ulkoa ja takuulla varmuuskopiotkin on jo ehditty ottaa kahtena kappaleena ja myös kirjallisena. Siitä vaan, kunhan muistatte lukea tarkkaan tekijänoikeuslait (ja samalla muutkin viestintäsalaisuuteen ja henkilön yksityisyyteen liittyvät lait), joissa asiaa käsitellään...

Lukuunottamatta mielipahaa, jota olen saattanut lähimmille työtovereilleni aiheuttaa, ainoa "rikokseni" on ollut olla huomaavainen ympäristöäni kohtaan. Sen sijaan, että olisin jauhanut paskaa livenä, olen purkanut ahdistustani "hiljaa". Tiedän, että joillekin ihmisille tämä on mukava (työ)paikka, jossa he viihtyvät, enkä ole halunnut sitä iloa heiltä viedä kertomalla kokemuksiani muista työpaikoista (myös välillisiä), joilla viihtyvyys oikeasti on hyvä. Minun ja muiden työpaikan mätäpaiseiden ainoa ero on se, että en ole tietoisesti pyrkinyt tuottamaan kenellekään mielipahaa, niin kuin tekevät ne, jotka levittävät jokaisen mehukkaampaakin mehukkaamman juorun lisämausteilla eteenpäin. En ole myöskään halunnut kuormittaa läheisiäni kertomalla kaikkia ajatuksiani kotona tai muualla. Oikeastihan vika ei edes ole työpaikassani tai siinä, etten pitäisi työstäni. Mutta kaikkihan tietävät sen sanonnat, jossa yksikin mätä * saastuttaa koko astian... tai jotain. Tämä päiväkirja on juuri se paikka, jossa olen voinut sanoa ruman sanan ja purkaa työpaikan ja tämän tuppukylän (kyllä, olen myös asunut täällä jonkin aikaa) huonosta ilmapiiristä johtuvia paineita silloin kun olen kokenut siihen tarvetta.

No, kenellekään ei taatusti ole tullut yllätyksenä, että en ole viihtynyt työpaikassani juuri sen vuoksi, että siellä juoruillaan toisten selän takana. En ole mikään yli-ihminen, joka ei koskaan juoruiluun sortuisi, mutta nyt ei olekaan kyse normaalista, viattomasta ja harmittomasta juoruilusta, vaan kunnon pahanilkisestä juoruilusta. Sellaisesta, jonka päämääränä on vain satuttaa ja vahingoittaa muita. Ja mikä siihen ajaa? - Kateus. Se, että muilla on, mitä itsellä ei ja että se, mitä muilla on, on aina itseltä pois. Jos omassa elämässä olisi kaikki kunnossa, ei olisi tarvetta panetella muita ja pönkittää omaa sosiaalista asemaansa kertomalla vielä suurempaa juorua. Tämän nettiosoitteen onkiminen ja tiedon eteenpäin levittäminen onkin varmaan paikallisen STT:n mehevin saavutus. Onnittelut siitä!

.....

.....Oikeastaan nyt on jo sunnuntai. Eilen illalla Kata ja Juha kävivät. Pelasimme sanapeliä ja omatuntopeliä sekä katsoimme uusimmat valokuvat (vaelluskuvat, joulun ja uudenvuodenaaton kuvat). Meillä oli oikein hauska ilta, vaikka itselläni olo ei mikään kehuttava ollutkaan, aiemman puhelun vuoksi. Siitä seurasi kuitenkin paljon hyvääkin. Paljastin Karrille, että kirjoitan nettipäiväkirjaa. Kerroin myös muiden tapahtumien kulun ja sen, mitä olin asiasta tietooni saanut. Hän lupasi olla etsimättä sivujani käsiinsä ja lupasi myös, että jos joskus sinne vahingossa eksyy, niin kertoo minulle. Tärkeintä on, että hän lupasi niin, ennen kuin ehdin häneltä edes sitä pyytää. Se vahvistaa entisestään rakkauttani ja arvostustani häntä kohtaan. Tietenkin olisin hänen antanut päiväkirjani lukea, jos hän olisi niin halunnut, mutta hän sanoi heti, että koska en selvästikään ole halunnut kenenkään tuttavani sitä lukevan (varsinkaan kertomatta asiasta minulle), niin ei hänellä siihen ole mitään tarvetta.

Valvoimme melkein aamuun asti ja keskustelimme toisen ihmisen kunnioittamisesta, moraalikäsityksistä ja siitä, mitä minun nyt pitäisi jatkossa tehdä. Karri naureskeli, että mikäs minun on ollessa, kun minulla on vasta jokin aika sitten avatuilla nettisivuillani suuri yleisökin, joka tästä eteenpäin odottaa seuraavia kirjoituksiani julkaistavaksi kuin Päätalon uusinta Iijoki-kirjaa...

Niinpä. Mutta mikäs mun on kirjoittaessa nyt, kun voin tehdä sitä kotona ja kertoa Karrille mitä puuhailen, sen sijaan että valehtelisin tekeväni tietokoneella jotain muuta... Eli ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvää. Tämä oli hyvin opettavainen viikonloppu!

Taakse Eteen